John Williams: Stoner (1965/2015)

 

Nämä kasvot. Silmät, jotka ovat melkein kiinni. Harmaantuneeseen partaan kätkeytyvät huulet. Rypyt. Nenä, joka vielä hengittää ilmaa. Aavistus otsaa, jonka taakse ajatukset kätkeytyvät. 

 

Yhteys kuvan ja tarinan välillä on illuusio, mutta se ei vähennä sitä voimaa jolla nämä kasvot tätä tarinaa kantavat. Tai ei, ei tätä tarinaa, ei yksin. Tuntuu, että nämä kasvot kantavat kaikkia niitä tarinoita, jotka ihmisten loputtoman keskeneräisistä elämistä koostuvat, niistä joiden säikeet kiertyvät itsensä ja toistensa lomaan tavoilla jotka toisinaan tekevät myös kipeää. Niin – jos elämä on tie, siinä on aina myös risteyksiä ja kompastuskiviä, ja lopulta, jonakin päivänä, ihminen huomaa kävelleensä sen loppuun. Ja silloin, kaikista askelten epätasapainosta huolimatta, saattaa sittenkin tuntua siltä, että tie oli kulkemisen arvoinen. Että elämä oli hyvä. Että siinä oli rakkautta, joka vuoksi tie oli kuljettava juuri sellaisena kuin se oli.

*****

William Stoner, maatilan poika, lähtee yliopistoon opiskelemaan luonnontiedettä ja maataloustieteitä, mutta vaihtaa pian alansa filosofiaan, vanhan ajan historiaan ja – niin – englantilaiseen kirjallisuuteen. Taakse jää maailma, johon oli ehkä tarkoitus palata, ja edessä on uusi, sellainen jonka edessä ehkä väistämättä tuntee myös riittämättömyyttä. Mutta valinta,

Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner.

--- Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.

Niin yksinkertaista se on. Ja minä huomaan miettiväni, perustuuko rakastuminen intuitoon ja olevani halukas vastaamaan että kyllä. Että kaikki puhdas rakkaus mikä ihmisessä herää, on sisäistä viisautta. Se, mitä rakkaudelle maailman jaloissa tapahtuu ja jää tapahtumatta, on tietysti kokonaan toinen asia. Mutta sisäinen viisaus ja rakkaus, niin. Luulen, että ne kulkevat käsi kädessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden. Ja tämä kirja täytyy lukea ennen kaikkea siksi – ymmärtääkseen rakkauden ja sydämen arvon.

Takakansiteksti kertoo, että Stoner julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965, mutta jostakin syystä se ei silloin herättänyt juurikaan huomiota. Vuonna 2006 – kun kirjailijan, John Williamsin, kuolemasta oli kulunut jo kaksitoista vuotta – teoksesta otettiin uusia painoksia, ja se alkoi lopultakin löytää lukijoita. Nyt, vuonna 2015, teos on myös minun käsissäni, suomeksi käännettynä. Minä luen sen vähäeleistä tarkkanäköisyyttä ja tunnen surunsekaista onnea.

Esipuheen kirjoittanut John McGahern sanoo:

Jos tällä romaanilla voi sanoa olevan teema, niin se on varmasti rakkaus, 

rakkauden monet ilmenemismuodot ja kaikki voimat, jotka sitä vastustavat.

Ja niin se on: Stonerin kantava teema on juuri rakkaus. Kysymys siitä, mitä kaikkea rakkaus on ja miksi se ei aina saa hengittää. Minun hengitykseni on tämän vastauksiaan yhä etsivän kysymyksen jäljiltä painavaa ja elämänhaluista, itsepintaista ja halutonta pysähtymään, kiivaasti omia rakkauksiaan kohti huutavaa. Mutta ei siitä sen enempää. Avataan tämä hieno teos, Stoner. Ajatellaan sitä että

rakkaudessa ei ollut kyse sen paremmin armosta kuin illuusiosta.

että 

Hän piti sitä inhimillisenä muutoksena, tilana joka keksittiin ja jota muokattiin 

hetki hetkeltä ja päivä päivältä tahdolla, älyllä ja sydämellä.

Kohdataan Edith. Edith Elaine Botswick, tuleva rouva Stoner. Kaksikymmentävuotias nuori nainen, joka on pitkä ja sorja ja vaalea, yllään sinisestä läikehtivästä silkistä ommeltu puku. Jolla on herkkäpiirteiset kasvot ja sirot, lähes hauraat sormet. Joka soittaa pianoa ja jolla on taiteellisia taipumuksia ja jonka moraalinen kasvatus oli sekä kouluissa että kotona luonteeltaan negatiivista, tavoitteiltaan normatiivista ja lähes yksinomaan seksuaalista. Jolle opetettiin, että hänellä olisi velvollisuuksia miestään ja lapsiaan kohtaan ja että hänen olisi täytettävä ne. Ja joka – niin – joka jää Stonerille ehkä ikuisesti vieraaksi. 

William, minä yritän olla sinulle hyvä vaimo. --- Minä yritän.

Olisiko Edith voinut pyrkimyksessään onnistua? Olisiko kohtaamattomuuden ja vierauden tilalla voinut olla jotakin muuta? Olisiko Edith voinut olla toisenlainen ja avioliitto onnellinen? Olisiko siinä voinut olla enemmän rakkautta kuin vihaa? Kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii pysähtymistä, halua astua kauas ja syvälle, sinne missä puhutaan paitsi yksilöistä myös yhteiskunnasta ja kasvatuksesta ja etsitään selityksiä kaikesta siitä missä ihminen kasvaa. Ja minusta tuntuu, että kaiken takana painaa valtava ahdistus, joka vain kätkeytyy julmuuteen. Että avioliiton solmivat toisinaan myös ihmiset, jotka eivät siinä voikaan onnistua. Että ihmisen sydän puhuu toisinaan myös merkillisesti, jotenkin väärin, tai että se ei silloin sydän olekaan vaan että ihminen jostakin muusta syystä päätyy elämässään surullisiin tilanteisiin. Mutta jonakin päivänä, paljon myöhemmin, kun vuosia on kulunut ja on tapahtunut jo paljon, on ehkä niin, että he olivat antaneet anteeksi kärsimyksen, jota olivat toisilleen aiheuttaneet, ja syventyivät miettimään, millaista heidän yhteinen elämänsä olisi voinut olla. Ja tuo mahdollisuuden muoto, olisi voinut olla, antaa heille ehkä lohdullisen hetken viivähtää tarinassa, joka – niin – olisi voinut korvata sen joka oli ollut. Minkä kaiken olisikaan pitänyt olla toisin, jotta tuo toinen tarina olisi voinut tulla todeksi.

Ja Grace. Tytär, joka ei syntynyt rakkaudesta vaan jostakin joka oli sekoitus ahdistusta, vihaa ja pakottavaa, rajua raivoa – sekoitus, joka sai estyneen ja varautuneen Edithin iskemään kyntensä mieheensä kuin eläin. Grace, jota äiti käyttää vihansa ja ahdistuksensa välineenä, mutta jota hänkin ehkä isän ohella silti myös rakastaa, omalla keskeneräisellä tavallaan. Grace, joka on sellainen harvinainen ja suloinen ihminen jonka moraalinen luonne oli niin herkkä että sitä oli vaalittava ja suojeltava, jotta se voisi saavuttaa täyden mittansa. Grace joka sanoo että Ei sillä ole väliä isä. Ei yhtään. Jolle sillä ei ehkä oikeastikaan ole väliä, ei yhtään, ja joka siksi kantaa ympärillään oman elämänsä valtavaa ja surullista sivullisuuden kehrää.

Ja niin, Katherine. Ihana Katherine, joka heidän yhteisinä iltapäivinään --- oli kohtelias, ystävällinen ja hillitty ja jonka seurassa Stoner oli epätoivoisen varovainen, jottei vain paljastaisi tunteitaan millään helposti havaittavalla tavalla. Katherine, jolla on läpikuultava iho ja ryhti, tyyneys ja pidättyväisyys, joiden William oli luullut ilmentävän Katherinen olemusta, mutta jotka peittävätkin alleen lämmön, leikkisyyden ja huumorintajun, joiden voimakkuus perustui siihen että ne olivat kätkössä. Katherine, joka sanoo että vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotakin. Ja niin

William Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.

Ja

Päivä päivältä heitä pidättelevät suojakerrokset tipahtivat pois, niin että lopulta he olivat, kuten monet poikkeuksellisen ujot, avoimia toisilleen, suojattomia ja täysin vapautuneesti omia itsejään.

Mutta mitä maailma tekeekään ihmisille, jotka ovat omia itsejään, rakastavat aidosti ja puhtaasti? Maailma, jonka ahtaisiin rajoihin rakkaus ei mahdu. Maailma, joka kavahtaa rakkautta, koska se on jotakin liian kaunista.

 Mutta olisiko se sittenkään ollut totta? Se, että silloin 

kaikki menettäisi merkityksensä  –

kaikki mitä olemme tehneet, kaikki millaisia olemme olleet.

että

meistä molemmista tulisi jotakin muuta, jotain muuta kuin oma itsemme.

Emme olisi enää yhtään mitään.

Ei, en tahtoisi uskoa niin. Tahtoisin, että olisi ollut mahdollista valita toisin ja että siitä toisesta valinnasta olisi sittenkin seurannut jotakin hyvää ja oikeaa. Mutta – niin, tämän tarinan maailmassa – minä en ehkä osaa uskoa muuhun kuin siihen mitä se sanoo. Että oli tapahduttava niin kuin tapahtui.

Ja sitten, niin, kohdataan myös se toinen rakkaus tai sama, niin se –

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi ---

ja se, miten ihanaa onkaan kokea

löytämisen riemua, joka syntyy siitä kun huomaa, että käsiteltävä aihe sijoitttuu jonkin paljon laajemman aiheen keskipisteeseen, ja vaistoaa voimakkaasti, että tämän aiheen tutkiminen todennäköisesti johtaa jonnekin vaikka on mahdotonta sanoa minne.

Ja vaikka ihmisen toisinaan valtaisikin

ymmärrys siitä, miten paljon oli asioita joita hän ei tiennyt ja kirjoja joita hän ei ollut lukenut, ja hänen tavoittelemansa seesteisyys särkyi hänen tiedostaessaan, kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon luettavaa, kuinka paljon opittavaa

niin silti, silti 

– kuten kirjailija itse on vanhoilla päivillään sanonut,

näin kertoo teokseen kirjoitettu esipuhe –

Kaiken perusta on se, että rakastaa sitä mitä tekee.

Jos rakastaa jotain asiaa, sitä oppii ymmärtämään.

Ja vaikka tuo ymmärrys lopulta jäisikin vajaaksi niin kuin se väistämättä jää, se on silti rakkauden lapsi ja siksi lähtökohta kaikelle hyvälle ja kauniille, mitä ihmisessä voi olla. Ja niin, ehkä onkin niin, että elämä jää väistämättä kesken. Että jonakin päivänä huomaa kysyvänsä itseltään:

Mitä sinä odotit?

Että elämä on väistämättä täynnä keskeneräisyyksiä, kompromisseja ja toteutumattomia mahdollisuuksia. Loputonta tietämättömyyttä. Ja kuitenkin, niin – kuitenkin se on samalla niin kokonainen. Sellainen, että lopulta saattaa äkkiä huomata ajattelevansa myös niin, että

Hän oli oma itsensä ja tiesi, mikä hän oli ollut.

Ehkä siihen kirkkauteen on sittenkin hyvä jäädä, jatkaa matkaa. Unohtaa kaikki mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta. Avata kirja vielä kerran ja tuntea kuinka se vanha innostus, joka oli kuin pelkoa, vangitsi hänet siinä missä hän makasi. Ajatella vielä hetki myös onnea, sitä kuinka se kulkee ohikiitävissä hetkissä ja on samaan aikaan sekä hauras että vahva. Ja sitten, niin, mitä jää jäljelle, eikö mitään, vai sittenkin jotakin – sivuille heijastunut aurinko ja kumahdus joka kuului kun kirja putosi.

*****

Kun lopulta suljen kirjan, huomaan keskelle rintakehää kertyneen puristavan painon. Tunne, joka minut täyttää, on samaan aikaan lohtua ja lohduttomuutta, uskoa ja epäuskoa, kaihoa ja menetyksen hyväksymistä. Olen täynnä myös hahmoaan hakevia kysymyksiä, jotka eivät ehkä kiteydy sanoiksi vielä. Tiedän kuitenkin jo, että ne kiertävät elämää, rakkautta ja onnea. Kaiken surullista turhuutta ja sittenkin tarkoituksellisuutta, jotakin eletyn elämän kokoista. Sitäkin, että lopulta kaikki on ohi. Ja niin, kaikkein surullisinta on, että rakkaus ei ehkä aina riitä. Että maailmaa pyörittävät mahdit, joille puhdas sydän ei merkitse mitään. Mutta päällimmäiseksi jää ehkä kuitenkin tämä:

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa,  joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän!

Ja siksi minä sanon, että tämä teos jättää jäljen. Että tämä on minun. Minun sillä tavalla kuin toisen kirjoittaman kirjan voi omakseen ottaa, nöyryydellä ja kiitollisuudella. Siksi, että tässä on intohimoa ja rakkautta kaikessa sen hiljaisessa suuruudessa. Intohimoa, jonka polte on kuumaa silloinkin kun sitä ei ehkä tunne, ja rakkautta, joka pitää hengissä siihen asti kunnes aika koittaa.

Kestää kauan ennen kuin silmät kuivuvat. Mutta kun jälleen näen, katson taas kasvoja, jotka kantavat mukanaan kokonaisen elämän. Ehkä ajattelen sitä, miten pieniä ja suuria ihminen ja hänen elämänsä ovat. Sitä, että intohimo ja rakkaus ovat syitä olla olemassa, elää koko ihmisen kokoinen elämä. On kirjoja, joiden vaikutus kestää, ja tämä on juuri niitä: kysymykset ja vastaukset jatkavat itsensä ja toistensa etsimistä vielä kauan sen jälkeen, kun olen painanut kirjoitelmaani viimeisen pisteen.

***************

John Williams: Stoner. 306 s. Bazar 2015. Englanninkielinen alkuteos Stoner vuodelta 1965. Suomentanut Ilkka Rekiaro.

PS. Stoneria on ehditty lukea kirjablogeissa jo paljon.

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. 

Omppu, Kaisa Reetta, Lumiomenan Katja, Ulla ja Leena Lumi. 

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)

Rhett taivutti hänen päänsä taaksepäin käsivarrelleen ja suuteli häntä, 
ensin lempeästi, sitten yhä kiihtyvän intohimoisesti, 
niin että Scarlettin täytyi takertua häneen niinkuin kaikki muu 
olisi kieppunut ja huojunut huimasti hänen ympärillään. 
Rhettin ahnas suu pusertui hänen vapisevia huuliaan vasten, 
värähdytti hänen kaikkia hermojaan ja herätti ennen kokemattomia tuntemuksia. Ja ennenkuin maailma alkoi huimaa vauhtia kieppua hänen silmissään, hän tiesi vastaavansa Rhettin suudelmiin. 

♥♥♥♥♥

Miten kiehtovia ne ovatkaan, lukutuulet. Omaa tahtoaan kujeilevasti puhaltelevia, helliin siipiinsä ihanasti kietovia... Toisinaan ne hiipivät hiljaa ja kuiskutellen, tulevat kohti kuin kainosti viekoitellen, toisinaan taas puhaltavat kuin ihana myrsky, ottavat pyörteisiinsä ja saavat mielen tanssimaan suloiseen tahtiinsa. Ja aina, aina ne ovat sellaisia, että ne kerta toisensa jälkeen tekevät tyhjiksi kaikki ajatelmat siitä, mitä ehkä saattaisi tiettynä hetkenä lukea. Niin – saattaa olla, että olin ajatellut jouluuni tiettyjä tarinoita, ehkä ennen kokemattomia. Uusia kirjoja tai vanhoja, maailmoita jotka olivat odottaneet vuoroaan jo tovin ja joiden olin ehkä uskonut sopivan juuri tähän jouluun. Mutta voi, ennalta ajatteleminen oli jälleen kerran turhaa. Sillä eräänä joulukuun päivänä tuuleni puhalsivatkin minut kohti jotakin jota en saattanut vastustaa hetkeäkään, jotakin joka vaati minut mukaansa kerta kaikkiaan heti – jotakin, joka ehkä on jo tuulen viemää, mutta oi, silti niin olemassa, maailmana näiden rakkaiden, rakkaiden kansien välissä...

Rakas, rakas joululahja vuodelta 1991
– lahja, jonka lumovoima kestää
vuosikymmenestä toiseen.

(Ja silloin, vuonna 1991, olin lukenut
tämän ihanan tarinan jo kerran,
 lainannut sen kirjastosta.)

Ja voi, niin huomasin, etten enää hetkeäkään saattaisi olla ilman tätä:

Mutta Scarlett, teille olisi suuteleminen kipeästi tarpeen. --- 

Teitä pitäisi suudella, ja se pitäisi tehdä jonkun sellaisen, 

joka tietää, miten se on tehtävä.

Ja tätä: 


Sillä minä rakastan sinua, Scarlett ---

Ja oi, tätä: 


Mutta sinun sydäntäsi ja rakasta, häijyä, tunnotonta, 

itsepäistä sieluasi minä häneltä kadehdin. 

Hän ei välitä sielustasi, se narri, 

enkä minä välitä ruumiistasi.

Ja niin minun jouluni valtasi tämä rakas, rakas tarina: 

 Margaret Mitchellin (1900-1949) iki-ihana Tuulen viemää (1938).

  Väliin hiipi toki hieman muutakin, mutta keskiössä oli tämä, juuri tämä: 

Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin ihana, värisyttävä ja niin vaikea rakkaus. 

Ja kaikki, kaikki runsas ja suuri, sen ympärillä.

Siitä, kun viimeksi olin tätä lukenut, oli jo aikaa. Kauanko, en edes muista. Mutta kun taas käänsin esiin ensimmäisen sivun ja sen että Scarlett O’Hara ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa pauloihin, tuntui kuin en koskaan olisi tästä maailmasta poistunutkaan. Siinä hän taas oli, Scarlett, yhtä ihanana ja raivostuttavana kuin aina ja säädyllisenä lainehtivat helmat, sileälle, kiltille sykerölle verkolla niskaan kootut hiukset ja sylissä yhteenliitettyinä rauhallisina lepäävät kädet pystyivät huonosti kätkemään hänen todellisen luonteensa.

Ja voi – nyt kun koetan kirjoittaa tästä, koen olevani mahdottoman tehtävän edessä. Mistä aloitan? Itsestänikö, siitä miten tärkeä tämä on? Rakkaudesta? Kaipuusta ja kuvitelmista, intohimosta ja sokeudesta? Oikeasta ja väärästä? Sodasta? Ihmisen mielettömyydestä? Siitäkö, kuinka äkkiä maailma ympärillä saattaa horjahtaa? Ehkä sentään viivaan yli itseni, sanon vain sen että tämä on tarina, joka on kulkenut mukanani kolmetoistavuotiaasta, ja että rakkaimmat tarinat tekevät sydämeen kai ikuisen pesän. Että kirjallinenkin sisaruus saattaa olla syvä kuin sielujen side. Saattaa, vaikka aina sisaret eivät ehkä olekaan juurikaan toistensa kaltaisia. Ja minä, niin, minä olen kasvanut myös näissä Scarlett O’Haran heilahtelevissa krinoliinihelmoissa ja helmojen alta kahden tuuman verran vilahtavissa sahviaanikengissä, kiehtovassa kysymyksessä siitä, mitä merkitsee olla ”hieno nainen”.

 

Ja niin, Scarlett ei toki ”ollut vapaaehtoisesti avannut yhtäkään kirjaa sen jälkeen, kun oli lähtenyt Fayettevillen Naisakatemiasta” ja hän on kova, katala ja itsekäs, mutta silti minä rakastan häntä. Kerään voimaa siitä rohkeudesta, tarmokkuudesta ja elämäntahdosta, jota hänessä on. Ja tuskinpa minäkään tulen huomanneeksi, ettei hän ehkä olekaan varsinaisesti kaunis, vaan hellittelen itseäni hänen viehätysvoimansa valossa. Oi, hän on niin rohkea. Niin uupumaton. Ja voi, niin kova. Niin sokea. Niin ymmärtämätön.

Scarlettin viehätysvoima perustuu juuri siihen, että hän on niin epätäydellinen. Minä huomaan tämän kerta toisensa jälkeen: tahdon rosoja, säröjä, aitoa ihmisyyttä. Keskellämme lentää enkeleitä, mutta ihminen on harvoin sellainen. Ihminen on ahne, kärkäs, itsekäs. Tai haaveksija, tarmoton, elämää pakeneva. Sokea ja mieletön. Ja kertoja, joka rakentaa koskettavan tarinan tällaisen aidon ihmispolon ympärille, yltää sydämeen. Liikahduttaa ihmisen ymmärrystä janoavaa sielua. Silittää sillä, että tällaisia me olemme: epätäydellisiä.

Mutta niin, mistä aloitan. Ehkä siitä mistä tarinakin alkaa – siitä, että on huhtikuinen iltapäivä vuonna 1861 ja kuusitoistavuotias Scarlett O’Hara istuu Stuart ja Brent Tarletonin kanssa isänsä plantaasin, Taran, vilpolan pylväikön viileässä varjossa. Siitä, kuinka Hän tiesi, miten hänen oli sipsuteltava, että laaja vannehame aaltoili viehättävästi, hän osasi katsoa miestä kasvoihin ja sitten luoda silmänsä maahan ja räpytellä luomiaan nopeasti, niin että hän näytti värisevän hellien tunteiden vallassa. Kaikkein parhaiten hän oppi kätkemään terävän älyn herttaisten ja viattomien lapsenkasvojen taakse. Ja voi, siitä kuinka se sisäinen viehkeys, josta kaiken tämän piti olla vain ulkonaisena ilmestyksenä, jäi häneltä kokonaan oppimatta, eikä hän pitänyt sitä millään tavalla tarpeellisenakaan. Vaan toisaalta, onhan viisauden jyvää siinäkin, kun Scarlett puuskahtaa:

Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnolllinen enkä tehdä, mitä tahdon. 

Ehkäpä on totta se, mitä kertoja kertoo – se että 

ei milloinkaan, ei sitä ennen eikä sen jälkeen, 

naisen luonnollisuutta ole pidetty niin vähäisessä arvossa.

Niin, ehkä todella aloitan siitä iltapäivästä ja siitä kuinka maa on punaista ja puuvillapellot pumpuliset – kuinka Amerikan Etelävaltiot kukoistavat tuulessa huojuvine puuvilloineen ja pelloilla raatavine mustineen. Siitä, kuinka naisen on tärkeintä osata olla viehkeä ja sävyisä ja miehen tanssia ja seurustella. Ja voi, siitä, kuinka vain hetkeä myöhemmin juuri mitään tuosta maailmasta ei enää ole: ei Tarletonin poikia, ei huoletonta keikistelyä, ei mitään siitä mihin tuolloin vielä uskottiin. Siitä, kuinka kaiken takana ja vierellä äkkiä kuohuu sota – sota, joka vie mennessään melkein kaikki miehet ja tuo tullessaan pelon ja nälän. Siitä, kuinka kokonainen maailma tuhoutuu ihmisen mielettömyyden alle eivätkä entiset ajat enää koskaan palaa. Kuinka nälkä pakottaa taistelemaan, tekemään työtä ja muuttumaan. Sillä uudessa, arvaamattomassa maailmassa kaikki, mitä äiti oli elämästä hänelle opettanut, oli väärin. Ei mikään, mitä äiti oli opettanut, ollut nyt minkään arvoista. Ja voi, ehkä sanon jotakin myös etiikasta – siitä, mitä sota tekee ihmisen moraalille. Älä tapa, mutta tapa jos sinun täytyy. Älä varasta, mutta varasta, jos sinun on pakko.

Ja ehkä jatkan siitä, kuinka sota sentään aikanaan loppuu. Loppuu, mutta mikään ei ole ohi. Ei viha, ei pelko, ei köyhyys. Se, mitä on, on ylimielisyyttä ja säälittömyyttä valloittajissa, katkeraa kärsimystä ja vihaa valloitetuissa. Maailma on sodan jäljiltä kokonaan toinen, eikä kaikista ei ole sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin, koska he uskovat, että tämä kaikki on pian ohi. Mutta Scarlett – hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se hänen kohdalleen tuli eikä hän aio olla köyhänä elämänsä loppuun asti. Sillä – niin – Scarlett on kova, mutta myös sisukas ja elämäntahtoinen. Hän ei tahdo nähdä enää koskaan nälkää, hän tahtoo elää. Ja ehkäpä kovuuskin on vain kilpi oman haurauden ja liian vahvan maailman välissä, kykyä sanoa itselleen että  

Minun ei pidä ajatella sitä nyt.

Että  

Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.

Ja voi, tämä on myös vaikea kirja. Kirja, joka horjuttelee maailman pilareita ja haastaa ajattelemaan asioiden kirjavuutta: Sitä, että harva asia maailmassa on mustavalkoinen. Sitä, että myös ”hyvät” ihmiset tekevät pahoja asioita, pitävät orjia ja kuuluvat Ku Klux Klaaniin – ja voi, kumpikin on niin käsittämättömän väärin. Sitä, että jopa ihmisen tahto taistella epäkohtia vastaan onkin ehkä silkkaa vallanhalua. Sitä, että on hetkiä, joina elämänhalu voittaa etiikan. Sitä, minkä arvoista on sota. Sitä, että tässäkin sota tuhosi jotakin kaunista, jotakin joka olisi ollut säilyttämisen arvoista. Jotakin, joka olisi mahdollistanut lempeän rauhan, hiljaisen käyskentelyn päivänvarjojen alla. Mutta voi, eikö se toisaalta olisi merkinnyt hirvittävää eriarvoisuutta – sitä, että toisten mukavuus olisi perustunut toisten loputtomaan työhön? Olisiko se ollut oikein? Mikä, voi mikä, maailmassa on oikein! Ja mikä, voi mikä, tässä maailmassa lopulta sittenkään muuttuu.

Ja niin, toiset ovat kovia ja vahvoja, toiset pehmeitä ja heikkoja: toiset nousevat sodan surullisista raunioista, kun taas toiset käpertävät itsensä melankoliseen kaihoon. Toiset ovat niin kuin Scarlett, joka katsoo tuikeasti kohti tulevaa, ja toiset niin kuin Ashley, joka näkee vain kauniimman menneen. Toiset polkevat jalkaa ja tahtovat, tahtovat, tahtovat, mutta toiset katsovat surullisilla silmillään ohi tulevan.

Kumpi onkaan murheellisempaa, ihmisen kyky vai kyvyttömyys?

Ja minä sanon taas: Minun on vaikeaa lukea sodasta. Sodan julmuus on kamalaa ja ihmismielen kyky ryhtyä sen hirvittäviin tekoihin käsittämätön. Merkillistä on, että niin monessa rakkaassa ja tärkeässä tarinassa silti on sota – vai onko? Sota on ääritila, ihmisyyden kipeys, joka paljastaa ihmisen paljauden. Viha ja rakkaus, niin, ihmisen voimakkaimmat tunteet. Ja ehkä sodan ympärille onkin kirjoitettava hienoja tarinoita juuri siksi, että ihmiset ymmärtäisivät sen mielettömyyden, sen että sodassa ei koskaan ole voittajaa vaan aina vain liian paljon häviäjiä. Että viha luo vain vihaa, loputtomasti. Ymmärtäisivät ja muistaisivat.

Ja ei, ei, nyt minä ravistelen harteiltani kaiken tämän, 

kaikki nämä raskaat mietteet.  


Sillä

Minun ei pidä ajatella sitä nyt. Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.  

Juuri nyt minä ajattelen kaikkea muuta. Sitä, mikä saa polveni tärisemään: Rhettin palavia silmiä ja Scarlettin sielussa lepattavia tuliperhosia, joiden poltteesta hän saa kiinni liian myöhään... Sillä on siinäkin  ajattelemista, niin paljon.

Rakkaudessa. Kaipuussa. Kuvitelmissa. Intohimossa. Sokeudessa ja väärinymmärryksessä.

 

Oi, Rhett!

 Rhett ja Scarlett,

Clark Gable ja Vivien Leigh.

(Kuva Wikimedia Commons.)

Scarlett on hepsankeikka, keikistelevä kuhertelija. 

Ja  

Oi, oli niin paljon sellaista, mitä nuorillemiehille piti tehdä, ja Scarlett tunsi kaikki temput, kaikki pitkien syrjäsilmäysten vivahdukset, pienet hymyt viuhkan takaa, lanteitten keinutuksen ja hameenhelmojen heilutuksen, kyynelet, naurut, mielistelyn ja herttaisen myötätunnon. 

Miten ihanaa olisikaan, kun ei milloinkaan tarvitsisi mennä naimisiin, vaan saisi aina olla ihastuttavana vaalean vihreissä puvuissa hauskojen miesten hakkailtavana.

 Ja kuitenkin sinä janoat vain yhtä. Vain yhtä, Scarlett, ja väärää.

Voi Scarlett, miksi sinä olet niin mieletön. Niin ymmärtämätön ja kyvytön näkemään. Miksi, vaikka sinusta välillä tuntuu, että kaikki ovat sinulle vieraita paitsi Rhett... Rhett, joka näytti mieheltä, jolla oli voimakkaat ja häikäilemättömät halut, ja olikin sellainen mutta jossa oli jotakin piristävää, jotakin lämmintä, elinvoimaista ja sähköistä. Miksi Scarlett? Miksi, vaikka sinusta jo näyttää melkein siltä kuin olisit rakastunut häneen. Niin Scarlett, miten oli ymmärrettävissä tämä tunne, joka sai sinun kätesi vapisemaan ja kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää?

Voi, tiedänhän minä: siksi, että sinä olet lapsellinen hupakko, joka juoksee kuvitelmiensa perässä, tavoittelee sellaista mitä ei ehkä olekaan. Ashleyä, joka ei voinut olla rakastunut Melaniehen, koska – oi, hän ei ollut voinut erehtyä – koska hän oli rakastunut häneen, Scarlettiin! Ashleyä, joka hyväksyi maailmankaikkeuden ja oman paikkansa siinä sellaisinaan, kohauttaen olkapäitään ja palaten musiikkinsa, kirjojensa ja paremman maailmansa pariin ja jota Scarlett rakasti ja halusi mutta ei ymmärtänyt. Ashleyä, joka sanoo että Scarlett, Scarlett, sinä olet niin hieno, niin voimakas ja hyvä. Sinä olet niin kaunis, eivät vain sinun suloiset kasvosi, vaan kaikki sinussa, sinun ruumiisi, mielesi ja sielusi. Että Rakastan sinua, sinun rohkeuttasi, itsepäisyyttäsi, tulisuuttasi ja julmaa säälimättömyyttäsi. Että Älä, älä koske minuun, muuten otan sinut tässä, tällä hetkellä. Sanoo, vaikka on naimisissa Melanien kanssa. Eikä Ashleyä ehkä pidätä mikään, ei mikään --- muuta kuin kunniantunto.

Scarlett rakastaa Ashleyään itsepintaisesti kaivaten. Rakastaa, vaikka isä sanoo että ei onnellista avioliittoa synny muuta kuin samankaltaisten kesken. Rakastaa, vaikka Ashleykin sanoo saman. Rakastaa, vaikka menee itsekin naimisiin kerran, toisen, kolmannenkin. Rakastaa, vaikka aina oli kuin he olisivat puhuneet toisilleen kahta eri kieltä. Rakastaa, vaikka Rhett on niin voimakas ja arkailematon, intohimoinen ja aistillinen, kuten hän itse. Rakastaa, vaikka totuus rakkaudesta on hänen silmiensä edessä. Scarlettin sokeassa sydämessä asuu vain Ashley, Ashley, Ashley. Ashley, jonka "rakkaus" Scarlettia kohtaan onkin ehkä vain himoa, pidätettyä halua omistaa kaunis keho. Kun taas Rhett, voi Rhett... Kaikessa häikäilemättömyydessään Rhett on sittenkin sydämeltään niin puhdas, niin hellä, niin rakastava. Ja vaikka hänen suudelmansakin ovat kuin pyörrettä, se mitä hän tahtoo on sielu. Juuri hän, Rhett, olisi voinut rakastaa Scarlettia  

niin hellästi ja täydestä sydämestä kuin mies on koskaan naista rakastanut.

Rakkaus, voi rakkaus. Rakkaus on kultareunaista kaipuuta, palavaa intohimoa ja voi, suunnatonta, surullista sokeutta. Katseita jotka riisuvat alastomaksi ja katseita jotka katsovat pois. Sitä, ettei osaa puhua toiselle, ei tunnustaa omaa haavoittuvuuttaan. Ihmisen koko kipeää epätäydellisyyttä. Ja miten loputon onkaan ihmisen tarve saada sitä, rakkautta, ja kuitenkin myös kyvyttömyys tarttua siihen siinä missä sitä on.

Mutta voi Scarlett, vaikka sinä olet hullu ja mieletön ja myöhässä, niin minä näen sinun edessäsi valoa. Olethan sinä Scarlett O’Hara ja onhan sinulla punaisen maasi punainen voima. Ja onhan rakkauden lopulta oltava totta, onhan. Onhan ihmisen mahdollista ymmärtää ja antaa ja saada anteeksi. Ja voi, niin:  

Onhan huomenna taas uusi päivä.  

Aina. 

♥♥♥♥♥

 

Tämä tarina on niin paljon. Tämä on rakkautta. Tämä on vihaa. 

Ihmisen loputonta pimeyttä. Voimaa ja pelkoa. 

Ja minä mietin yhä, miksi kaikkein rakkaimmista ja tärkeimmistä 

kirjoista on aina vaikeinta kirjoittaa. 

Siksikö, että tuntuu mahdottomalta kyetä kertomaan kaikki niiden suuruus?

Mutta ehkäpä kaiken kertominen ei ole tarkoituskaan,
ehkä riittää että raottaa verhoa.

Voi, minä olen voipunut mutta niin haltioitunut.
Huudahdan vielä tämän: 

Ihana, ihana kirja!

Ja lopuksi totean:


mikä onni, että ihmisellä on kirjahylly ja sen rakkaat aarteet.
Paras lahja ei menetä lumoaan koskaan! 

PS. Jos minun olisi pakko valita yksi paras kirja, valitsisin tämän. Onneksi ei sentään oikeasti tarvitse valita, vaan saan rakastaa kaikkia rakkaita kirjojani yhtä paljon, kaikessa niiden kiehtovassa erilaisuudessa.

Mutta tämä, oi!