Uudessa kodissa on ikkunalaudat, joille voi mennä istumaan.
Katselemaan maailmaa, ulkoista tai sisäistä.
On ajan tuntua ja tarinoiden. Hyvä tuntu.
On ajan tuntua ja tarinoiden. Hyvä tuntu.
On myös huone, joka on minun.
Siellä on kirjoituspöytä ja kirjoja, lukulamppu ja -tuoli.
Siellä on kirjoituspöytä ja kirjoja, lukulamppu ja -tuoli.
Virginia hymyilee ja minä.
On ikkunoita, jotka odottavat verhoja. Lattioita, jotka
mattoja.
Ja nurkka, joka odottaa sopivaa kaappia.
Ja nurkka, joka odottaa sopivaa kaappia.
On elämää, joka on etsiytynyt
paikalleen ja seassa sopivasti keskeneräisyyttä.
Ja on se tärkein: oma, rakas perhe, jota ilman mikään koti
ei ole koti.
On rakkaiden ihmisten askeleet ja äänet.
Ja hiljalleen, hetki hetkeltä, tästäkin kodista alkaa kirjoittua katkelma
kertomusta, kappale yhteistä matkallaoloa. Ensimmäiset sanat katkelmasta on
jo kirjoitettu, seuraavat odottavat hetkissä joita ei vielä näe. Minkälaisia
hetkiä täällä elämme, minkälaisia sanoja niistä kudomme? Aika näyttää, mitä se antaa. Minkälaisia kukkia nupuista näissä huoneissa puhkeaa.
***
Kamarissa on muuttomyllerryksen vuoksi ollut hiljaista.
Lämmittelen sormenpäitä pikkuhiljaa. Ehkä vielä joskus osaan taas kirjoittaa
myös kirjajutun? Maltan?
Kaunista kevättä kaikille. En ole teitä unohtanut, vaikka
hiljainen olen ollutkin.
Ja vielä: kevättuulen lempeä tuulahdus ihanalle,
valoisalle Kristalle ja lämmin osanottoni hänen läheisilleen – sanoja ei tällaisien hetkien kohdalla koskaan ole, on
vain hiljaisuus ja suru.