Montgomeryn päivä

Ihana marraskuun tyttö, 

Lucy Maud Montgomery (30.11.1874–24.4.1942),

jonakin vuosisadanvaihteen päivänä.

**********

”Paina tämä sydämeesi, lapseni.

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita

ja tuoda lohtua heidän elämäänsä,

oma elämäsi on elämisen arvoista.”

Lucy Maud päiväkirjassaan 24.9.1938,

siteeraus Sisko Ylimartimon teoksesta

Anna ja muut ystävämme, Minerva 2008. 

**********

Lämmin ajatus suosikkityttökirjailijalleni siellä jossakin ♥

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)

Tervehtii jo meitä

joulu ihanin!

Tuli kylmän teitä

juhla kuitenkin.

Kaikki kauniit aatteet

tullessaan se toi,

yllään juhlavaatteet

lapset karkeloi.

Kynttilät ne hohtaa,

kirkkaan tuikkeen luo:

mielemme jo johtaa

Betlehemin luo.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.

**********

Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...

Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.

Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.

Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.

Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.

Tuo nyt mieleen rauha,

joulu armahin!

Talven juhla lauha,

vieras herttaisin!

Keijut ilakoivat

kuusta kiertäen,

ympärillä soivat

laulut enkelten.

Lapset lauluun innoin

ääntään kohottaa,

kaikki riemurinnoin

kiittää Jumalaa.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, kolmas säkeistö.

**********

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s. WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

**********

PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina

myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa ♥

Ruokaisia haastevastauksia

Kaisa Reetta ihanainen ilahdutti minua tunnustushaasteella ja siihen liittyvillä yhdellätoista kysymyksellä. Ruoanlaittoaiheisina kysymykset olivat minulle hieman konstikkaitakin vastattavia, sillä niin herkkusuu ja hengetär kuin olenkin, en ole keittiössä erityisen luova tai kokeileva tai aina edes kovinkaan aikaansaava (niin, se leivänleipojaihanneminäni uinuu aina vain ja korvapuustitkin tuoksuvat aivan liian harvoin). Pienestä hankaluudestaan huolimatta kysymyksiin oli hykerryttävän herkullista vastailla, joten kiitos kaunis Kaisa Reetalle <3 Tässäpä nämä, vastaukseni:

1. Onko sinulla lempikeittokirjaa?

Ei oikeastaan, mutta pidän muutamista eri syistä erityisen paljon. Vuonna 1920 ilmestynyt Kasviskotiruoka on ihana kulttuurihistoriallinen elämys, jossa voi hierotaan ja makaroonit pätkitään. Uudemman Kotiruoka-kirjan ohjeilla teen herkullisia uunijuureksia ja joululaatikot ja hieman soveltaen myös piparkakkuja ja pikkuleipiä. Martan joulukirjassa puolestaan on maailman parhaan joululeipomuksen, syntisen hyvän Amorin maustekakun ohje, ja lisäksi kirja on lahja äidiltä ja siksikin erityinen. Tuija Ruuskan Aurinkomaan mansikkakakkuohjeesta olen mukaillut oman herkullisen täytekakkumme (spelttijauhoja ja intiaanisokeria, nam!), ja saman kirjan reseptillä syntyy myös herkullista linssidahlia. En yleisesti ottaen kokkaile kovinkaan paljon kirjojen mukaan ja tyypillistä on, että keittokirjasta on käytössä yksi tai kaksi hyväksihavaittua reseptiä muiden odotellessa sitä luovaa ja kokeilunhaluista olotilaa, jossa myös muistetaan että jossakin oli se joululeivän resepti ja ai niin, se eräskin pöperö...

2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja?

Kaunis. Kasviksinen. Ehkä myös vuodenaikainen. Sellainen ihanasti vanhanaikainen ja samalla sopivan mutkaton.

3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti?

Miksi minun pääni itsepintaisesti helisee tyhjää? Taitaa olla niin, että ruoka ja ruoanlaitto jäävät minulle kirjoissa koko lailla sivuseikoiksi, vaikka varmasti kiinnitän niihin lukiessani ainakin jonkinlaista huomiota. Lähinnä muistan, että lapsuuden Viisikoissa syödään koko ajan. Ihana Annakin tekee kyllä ainakin erään epäonnisen kakun. Mutta ei, mikään teos ei kai toistaiseksi ole vaikuttanut minuun erityisesti juuri ruokapuolellaan.

4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu?

Mjaah... Koska jo vähän toivoin taivaallista teehetkeä Aino Kallaksen kanssa, niin jospa nyt kutsuisin samantapaiselle päivälliselle L. Onervan. Tiedän, että hän osti omat ruoka-annoksensa usein valmiina, joten otaksun, ettei hän odota sanoja rakastavalta sisareltaankaan mahdottomia. Ehkä Onervalle maistuisivat näin marraskuun lopulla vaikkapa uunipunajuuret pähkinöiden ja fetajuuston kera? Salaattiakin voisi olla ja hyvää leipää, ja ehkäpä maistelisimme myös hieman punaviiniä... Jälkiruoaksi voisimme syödä sitä syntisen hyvää Amor-kakkua. Oi, kunpa Onerva tulisi! Maailma olisi päivällisemme jälkeen varmasti paljon, paljon parempi.

5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit?

Tulisikohan Miss Elizabeth Bennett? Voisin sujuvasti vaihtaa päivällispöydän katjakutoiseen kello viiden teehen :) Leipoisin jälleen yhden Amorin maustekakun ja kun kerran joulualusaikaa elellään niin vaikka joulutorttujakin ja pipareita. Suolaiseksi syötäväksi loihtisin vaikka feta-pinaattipiirakkaa. (Pitäisikö olla jonkinlaisia sarviakin, taipuisinkohan?) Raikastukseksi meillä voisi olla myös hedelmiä ja ehkä pähkinöitäkin, ne ovat aina niin hyviä. Ehkäpä me näillä eväillä jaksaisimme hetken aikaa jutustella Mr. Darcysta ja leningeistä ja hieman myös ylpeydestä ja ennakkoluulosta.

6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon?

Pähkäityäni näitä kysymyksiä nyt tovin jos toisenkin alan otaksua, että kokkailu on minulle romaaneissa tosiaan aika lailla sivuseikka... Tarinan lomaan sopivasti aseteltu ruokapuuhailu saattaa kuitenkin lukuhetkellä ilahduttaa, mutta itsessään kokkailu ei taida riittää lukemiseni motiiviksi. (Mainittakoon, että omien tarinoideni henkilöt ovat kyllä aika usein myös laittaneet ruokaa ja syöneet. Jo se kolmetoistavuotiaana kirjoittamani esikoisneitokaiseni söi ainakin tomaattia... Mitenkäs tämä nyt tulkitaan?)

7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi?

Kirjojen äärellä juon lähinnä teetä (no joo, tunnustan: toisinaan myös syön suklaata mutta EN sotke). Syödessäni luen pikemminkin lehtiä, aamupalalla Aamulehteä ja yksin ollessani lounaallakin jotakin, jos sopiva lehtinen sattuu lähettyvillä olemaan. Päivällispöydässä ei lueta vaan jutellaan.

8.Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet?

Tulisikohan L. M. Montgomery syömään karjalanpiirakoita ja rönttösiä? Eivätköhän ne maistuisi teen kanssa aika makoisille. (Ai niin, hänkin on jo taivaassa. Onko minussa taas jokin omituinen mutterivika?)

9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit?

Olisi tietysti houkuttelevaa esiintyä henkevänä ja valita päivä ilman ruokaa. Mutta ei, olen aito, nälkäinen itseni ja valitsen päivän ilman kirjoja. Kirjat ovat mielessäni aina, niinäkin päivinä kun en lue (kyllä, sellaisiakin joskus on!), mutta ilman ruokaa minusta tulee vain väsynyt ja vihainen.

10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi?

En taida valita mitään. Ruokapöytääni saa koristaa ihan vain liina ja lautasiani ruusut. Kirjankansista nautiskelen sitten muuten :)

11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläisintä, ihaninta suklaaelämystä?

Hmmm.... Sanotaanko vaikka nimeämättä niin, että hyvä kirja on monesti niin kuin kerroksellinen suklaarasia... Sellainen, jonka saan toisinaan muiden maiden tuliaisina: käsintehtyjä tummasuklaisia konvehteja, jotka pitäisi malttaa syödä hitaasti ja ahmimatta, yksi kerrallaan... Ne maistuvat usein ennenkokemattomille, joskus hieman hämmentävillekin, mutta samalla niissä on aina se ihana, tuttu, täyteläinen suklaan maku ja tuntu...

Koska olen jo laittanut haasteen eteenpäin täällä, en nyt tällä kertaa haasta ketään. Sen sijaan toivotan näiden Kaisa Reetan herkullisten kysymysten myötä oikein makoisia lukuhetkiä :)

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita (2015)

”Olen kova pakottamaan itseäni. Kaikkein hirveintä on uuden kirjan aloittaminen. Joka kerta minut valtaa hirveä epäusko ja pelko siitä, etten sittenkään osaa kirjoittaa. Työskentely on niin tappavan hidasta ja päämäärä tuntuu olevan äärettömän kaukana.” 

(Anna-Leena Härkönen)

Mieli ja maisema (2015), syysiltojeni teehetkiä sulostuttanut ihana ja inspiroiva luku- ja katseluteos, tarjoaa alaotsikkonsa lupauksen mukaisesti näkymiä kirjailijoiden työhuoneisiin. Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen, joilta on jo aiemmin ilmestynyt kertakaikkisen hurmaava, aiempien kirjailijasukupolvien koteja esittelevä Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja (2013), ovat tässä uudessa teoksessaan nyt kurkistelleet vuorostaan nykykirjailijoiden (mielen)maisemiin. Teoksessa on mukana kaikkiaan parisenkymmentä kirjailijaa työtiloineen ja ajatuksineen, muun muassa Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tuija Lehtinen ja Johanna Sinisalo. Ja kyllä, myös tämä teos on edeltäjänsä tapaan koko lailla kiehtova kurkistus kirjallisiin mieliin ja maisemiin.

”Kirjoittaminen on aina ollut työni. Joskus olen tehnyt projektitöitä kyllä. Vapaana kirjoittajana ja kirjailijana minulla on enemmän omaa aikaa. En tarvitse paljon rahaa. Oma aika ja merkityksellinen työ ovat 
minulle tärkeämpiä.” 

(Risto Isomäki)

Niin, millainen se siis on? Nykykirjailijan työtila? Voi, monenlainen: on omakotitaloja ja kerrostalokoteja ja kahviloitakin, on kaupunkeja ja maaseutua, meren rantaa ja Lapin lumoa, on omenapuita ja ikkunoita, on kokonaisia huoneita ja pieniä työpisteitä, on puusohvia ja keksimistuoleja, tiloja jotka ovat järjestyksessä ja toisia joissa kaikki on hieman hujan hajan ja kas kummaa, joka paikassa on aika paljon kirjoja.

”Kirjailijan työ on dialogia kaiken se kanssa mitä aikaisemmin on kirjoitettu.” 

(Leena Lehtolainen)

(Eikö vain Leena – juuri siksi pitää lukea ja lukea ja lukea. Ja kirjoittaa.)

Iloitsen, tietenkin, että kauniiden kuvien ohella kirjassa kuuluu myös kirjailijoiden ääni, se että he kertovat kirjoittamisestaan, omista tavoistaan tehdä työtään. Siksi myös suosittelen teosta kaikille, joita kiinnostaa kirjoittaminen kirjojen takana. Ja niin – jos satut itsekin kirjoittamaan, kirjailijoiden kuvaukset kirjoittamisestaan saattavat parhaimmillaan olla hyvin helliviä.

”Jos haave on tarpeeksi vahva, sillä on taipumus toteutua. Ei siinä sen kummempaa mystiikkaa ole. Ihminen tekee tiedostamattaankin ratkaisuja 
kohti haavettaan.” 

(Seppo Saraspää)

Kirjan loppupuolelle ehdittyäni myös suren, sillä toisinaan tarinankertojat lähtevät pois liian aikaisin ja loput tarinat jäävät kertomatta. Mutta kuten hän, Seita Vuorela, Karikossaan kirjoitti: ”Täysin en lähde pois koskaan. Olenhan minä tarinankertoja.”

”Kirja ei siis saisi olla jotain helposti ja ammattitaidolla syntynyttä, vaan sen täytyisi olla taiteilemista onnistumisen ja epäonnistumisen nuoralla. Sen tulisi olla yritystä astella lähellä pudotusta. ----- Kirjoittaminen voi tehdä mahdolliseksi jonkin valinnan, kohtalon käänteen, jota ei olisi tapahtunut ennen kirjan aloittamista. Kirjoittamalla luo elämää.” 

(Seita Vuorela)

Minulle Mieli ja maisema on ollut parhaimmillaan vähän kerrallaan katseltuna ja luettuna, vain yhden tai kahden kirjailijan maisemat ja ajatukset yhden iltateen hetkellä. Sillä tavalla jokaisen kirjailijan ajatukset ovat saaneet tarpeeksi tilaa ja sitä ne juuri ansaitsevat, tilaa.

”Taiteen tehtävänä on ihmisen inhimillistäminen, sen hyvän löytäminen mihin ihminen on kykenevä. Taide kantaa vastuuta luomalla kauneutta [ja] etsimällä hyvän ja kauniin lainalaisuutta maailmassa.” 

(Raija Oranen)

 

Minä, kirjoittaja vaikka en kirjailija, nostan katseeni ja katselen keveitä verhoja ikkunani edessä. Niiden takana on marraskuun ilta, jossa vielä hetken viipyilee ihana valkeus. Työpöytäni ikkunan äärellä on täysi, mutta hiljattain siivottuna myös melko siisti. Näen kirjoja ja vihkoja ja kauniita kortteja, erivärisiä muistilappuja, ajatuksia.

”Niin vaarallinen laji on kirjallisuus, että jos kymmenvuotiaana lukee jotakin, joka jysäyttää tosissaan, se voi määrätä koko loppuelämän.” 

(Seppo Saraspää)

Niin... Mutta onneksi kuitenkin luin ne, Annat <3

**********

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen:

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita. 264 s.

Avain 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Ensilumen päivänä

Ensilumen päivässä on aina jotakin erityistä. Sellaista, että sen tahtoo merkitä muistiin. Ja ellei merkitsekään, niin toisinaan se silti jää. Sitä miettii ehkä vielä vuosien päästä, muistaa miten siinä käveli, ensivalkeassa. Miten oli pieni tyttö, nuori nainen, äiti. Ehkä lumihiutaleet keräävät itseensä tunteita, tunnelmia, elämän hetkiä. Niin myös nämä, tänään sataneet. On ollut hyvä päivä, kaunis.

Ja samalla, aina, ne tuntuvat lupaavan jotakin. Niissä on tulevaisuus. Talvi, joulu, mutta myös valo, toivo, maailman pehmeys ja kauneus, ihmisen syli. Kiitos lumi, talven ensimmäinen.

Pariisille

Ihmisen olemassaolo vain hento henkäys ennen hetkeä jona kaikki arvaamatta päättyy, vain kevyt kosketus tiivistyneenä jälkenä niissä jotka jäävät. Ja kuitenkin niin paljon, elämän kokoinen paino ja tulevaisuuden jota ei tullut, nuoren naisen muistoksi muuttunut hymy ja isättömäksi jääneen lapsen suru, kaikki se ympärille säteilty valo, joka sittenkin säilyy niin kauan kuin joku muistaa. Suru kaikesta siitä turhuudesta, jonka pimeään eksyneen ihmismielen mielivalta pakottaa meidät kohtaamaan.

Ja niin kuin aina, tapahtumat väistyvät otsikoista, tulee uusia, elämä jatkuu niin kuin sen täytyy, arkisina askareina ja hymyinä, pieninä tyhjänpäiväisinä murheina, pyrkimyksenä luottaa ihmisen sydämeen kaikesta huolimatta, keskusteluhetkinä joina lapsille sanotaan että muistattehan, ne ovat vain muutamia kaikkien hyvien joukossa, on pidettävä oma sydän avoinna ja avarana, uskottava hyvään sillä vain niin se voittaa, hyvä. Ja silti sydän rinnassa repeilee, tekee pesää jälleen yhdelle surulle joka väistyy mutta ei unohdu, puristaa pelon kiteytymäksi siihen repeämään joka kerää itseensä ihmismielen pimeän. Ja kuitenkin: kun olen taas itkenyt nämä kyyneleet, minä juon teetä, teen asioita joita on tehtävä, pyörittelen lauseita ja kappaleita ja pyykkejä, hymyilen ja nauran, tunnen iloa ja onnea ja toivoa, muistelen laulua jota laulettiin jo silloin joskus, laulua maailmasta ja lapsista, ja ajattelen, että joskus, jonakin päivänä, tämä kaikki muuttuu, ihmiset pitävät toisiaan kädestä eikä kukaan ole toiselle paha, on vain loppumattoman rakkauden ja ihmisarvon toteutunut utopia.    

Pieni marraskuinen kohtaaminen

– Tämä marraskuu on ollut ihmeen hauska kuukausi, sanoi Anna, joka ei ollut koskaan oikein luopunut lapsellisesta tavastaan puhella itsekseen. – Marraskuu on useimmiten ikävä kuukausi. Tuntuu kuin vuosi huomaisi äkkiä olevansa vanha eikä osaisi tehdä muuta kuin surra ja itkeä sitä. Tämä vuosi vanhenee hienosti ja arvokkaasti – aivan kuin komea vanha rouva, joka tietää, että hän voi olla viehättävä vaikka hänellä onkin harmaat hiukset ja ryppyinen iho... On ollut ihania aamuja ja hurmaavia hämyhetkiä.

– Voi Anna, sanoi Katja, jolla hänelläkin oli edelleen tapana puhella sekä itsekseen että erilaisten kirjallisten keskustelukumppanien kanssa, – ei marraskuu ole koskaan ikävä... Joskus, niin kuin tänä vuonna, se on hyvin täysi, mutta aina se on myös pehmeä ja lempeä, hämynä ympärille kääriytyvä... Ja niin, ajattele: vanhana, viehättävänä rouvana marraskuulla on myös vanhan naisen valtava viisaus. Miten paljon se siis tietääkään, marraskuu.

Annan vuorosanat L. M. Montgomery: Anna ystävämme.

Katjan vuorosanat Katjan.

Toivotan ihanaa marraskuun viikonloppua <3

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5 (2015)

Kyllä, olen jälleen omaelämäkerrallisen tekstin äärellä: olen lukenut Mathias Rosenlundin hiljattain ilmestyneen teoksen Kuohukuja 5 (2015). Lukiessani olen ajatellut, taas, että tässä ajassa todella on tarve kirjoittaa ja lukea toden hahmoon hakeutuvia tarinoita. Ehkä kyse ei kuitenkaan ole tunnustamisesta sinänsä, vaan pikemminkin ihmisen tarpeesta tehdä todellisuudesta todellisuudenmuotoinen kertomus. Niin: olen huomannut mieleni etsiytyvän jälleen myös tuttuun ajatukseen ihmisen pyrkimyksestä merkityksellistää elämäänsä ja etsiä elämänpolulleen syitä ja selityksiä. Elämä kaikessa kaoottisuudessaan on kai koetettava jäsentää koherentiksi edes kertomuksen tasolla, asetella se muotoon jossa ehkä, kenties, näkyy jonkinlainen jäsennys.

Ja kyllä: olen käynyt teoksen ja itseni kanssa myös loputonta keskustelua tästä keskeneräisestä maailmasta, jossa ihminen niin usein joutuu vastakkain itseään ja omaa tahtoaan suurempien mahtien kanssa. Tarkennettakoon, että en ole ajatellut Jumalaa, en isolla enkä pienellä, vaan markkinavoimia, kaikkea tätä yhteiskunnallista jakautumista ja eriarvoisuutta, syrjäyttämistä.

- kiitos kirjastolle -

Kuohukuja 5 on Rosenlundin edellisen teoksen tapaan ennen kaikkea tärkeä poliittinen puheenvuoro. Jo Vaskivuorentie 20 osoitti, että Rosenlundilla on rohkeutta käsitellä asioita, jotka tälläkin hetkellä koskettavat liian monia yhteiskunnalliseen marginaaliin sysättyjä yksilöitä, ja sama rohkeus jatkuu myös tässä erilaisin painotuksin. Vaskivuorentiessä olivat keskiössä köyhyys, köyhän unelmat ja kirjoittamisen voima, tässä korostuu ehkä enemmänkin sivistyksen jano ja kysymys luokkaretkien mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Teoksena Kuohukuja 5 on edeltäjäänsä verrattuna eheämpi ja viimeistellympi, sillä muistelen Vaskivuorentiessä olleen enemmän mm. päiväkirjamaista toisteisuutta, joka siihen toisaalta sopi. Tässä on kuitenkin pikkuveljestä kertovassa osuudessa myös tiettyä kirjailijaeettistä ongelmallisuutta, joka ainakin minua askarruttaa: uskoisin, että Rosenlundilla olisi ollut sanottavaa ilman pikkuveljen tuskiakin, mutta toisaalta ymmärrän tämänkin osuuden motiivit ja sen, että pikkuveljen tarinan kertominen on tuntunut tärkeältä paitsi yksilöllisellä myös yhteiskunnallisella tasolla. Mutta etiikka, niin, siihen liittyvät kysymykset on kai kunkin kirjailijan henkilökohtaisesti ratkaistava. Minä sanon vain, että minua askarruttaa.

Temaattisesti Rosenlundin kertomuksen keskiössä on toiseus: hän on työläisperheen lapsi akateemisessa maailmassa, omaa elämäänsä ja sivistystä kohti kiihkeästi pyrkivä ihminen. Sivistys, kirjallisuus, on Rosenlundille se kallis aarre, jota hän tavoittelee ja vaalii. Lukijan, joka jakaa käsityksen sivistyksen ja kirjallisuuden merkittävyydestä, on häntä tietenkin helppo ymmärtää. (Ja kyllä, lukijassa herää myös väistämätön halu kirjoittaa sulkeisiin: Päättäjät. Mahdollistakaa sivistys. Ihmisen perustoimeentulo. Ihmisarvo. Se, että jokainen ihminen voi kokea elämänsä omaksi ja mielekkääksi. Sillä tiedättekö, se ei loppujen lopuksi edes maksa juuri mitään vaan lähinnä tuottaa.)

Olen elänyt pitkiä aikoja köyhyydessä sitä valitsematta, mutta ehkä olen sitten ylläpitänyt sitä, koska päätin paneutua kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoihin. Olen kuitenkin voittanut, koska pidän elämänvalintojani suunnattoman arvokkaina.

Niin Mathias, juuri niin: olet voittanut.

Olen tähdännyt ylöspäin, eteenpäin, kohti omaa paikkaani kirjallisuudessa, josta on tullut minulle elämän kokoinen. Olen yrittänyt tehdä elämästä kirjallisuutta ja kirjallisuudesta elämää.

Ja tässä sitä on: kirjallisuutta.

Selvää ja surullista on, että luokkayhteiskunnan aika ei ole ohi, vaan sen mekanismit ovat päinvastoin entistä monimutkaisemmat. Kaiken aikaa näemme, että vallanpitäjien intressit repivät kuiluja myös yhä syvemmiksi: toiset saavat menestyä, toiset syrjäytyä, ja syrjäytettyjä kohdellaan alemman tason kansalaisina, jotka ovat laiskuuttaan valinneet osansa itse. Toisinaan tämä kaikki todella hirvittää.

Minut valtasi uusi ajatus, joka osoittautuisi vähitellen aivan yhtä voimalliseksi kuin minua aiemmin vainonneet alemmuuden ja sivistymättömyyden tunteet:

mitä merkitsee se, että minä sivistyksen ja kirjallisuuden kautta

olen luonut itselleni kokonaisen maailman, joka partaterän tavoin

leikkaa minut irti taustastani, kahdesta veljestäni ja vanhemmistani?

Rosenlundin kokemus toiseudestaan on hyvin vahva – ensin suhteessa akateemiseen maailmaan, sitten suhteessa läheisiinsä. Tuntuu surulliseltakin, että se on hänelle niin vaikeaa. Ja siltä, että ihmisen kokemus on ehkä aina monien tekijöiden summa: lapsuuden, temperamentin, ympäristön, senkin mitä toiset meistä kutsuvat sattumaksi ja toiset kohtaloksi. Mutta se, ihmisen kokemus, on joka tapauksessa ihmiselle todellinen.

Rosenlundin teokset, molemmat, ovat yhteiskunnallisesti rohkeita ja tärkeitä: ne näyttävät, miten erilaisia ovat samassa yhteiskunnassa elävien yksilöiden todellisuudet. Näiden todellisuuksien valtavasta erilaisuudesta kertovat osaltaan myös ne käsittämättömät sanat, joita Rosenlund esikoisteoksensa myötä sai. Taivasteltiin esimerkiksi sitä, että hän opiskelee kirjallisuutta eikä jotakin järkevämpää. Köyhä ei kai saisi tavoitella eikä toivoa mitään. Sellaisiakin ne kai ovat, tämän yhteiskunnan luokat: erilaisia itsemääräämisoikeuksia.

Toivon, että edes joku tämän teoksen myötä havahtuu huomaamaan, että maailmamme ei ole valmis. Että se pieni ihminen siellä elämässään silti yrittää. Pyrkii antamaan elämälleen raamit, kulkemaan jotakin kohti. Siinä on resurssi, jota tässä maailmassa pitäisi vaalia. 

Vaikeneminen on kuolemista. Kirjoittaminen taas on teko elämän puolesta.

Jatka niitä Mathias, tekoja elämän puolesta.

 

**********

 

PS. Kuuntele myös Mathias Rosenlundin ja Taru Torikan keskustelu.

**********

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5. 153 s.

Suomentanut Taija Mård. Schildts & Söderströms 2015.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja (2010/2015)

 

Kas niin, Karl Ove. Minä hyppään sinun taisteluusi kesken matkan. Tiedätkö: kaikki se humu näiden sotiesi ympärillä on tavoittanut minut viiveellä, taidan olla vähän sellainen että kiertelen asioita joista kasvaa ilmiöitä, ummistan silmäni tai olen muuten vain näkemättä, en tiedä, jotenkin kai pakenen keskiöstä marginaaliin. Tunnustan kyllä tämänkin: osittain olen ohittanut teoksesi myös siksi, että niillä on niin sotaisa nimi – niin, niistä tulee mieleen se, tiedäthän, tiedät, olet luultavasti nimennyt kirjasi näin tietoisesti ja tarkoituksella.

 

- kiitos kirjastolle - 

Sinä sanot:

”Mikä tunne se oli?

En tiennyt. Sitä ei voinut tarkastella, sitä ei voinut selittää eikä perustella, siinä ei ylipäätään ollut mitään rationaalista, mutta toisaalta se oli päivänselvä, kaikenkattava: kaikki muu kuin kirjoittaminen oli turhaa. Mikään muu ei riittäisi eikä voisi tyydyttää sitä janoa.”

Tämä kaikki, kokemukseni sinun kirjasi äärellä, saa minut miettimään kaikenlaista. Ajan hermolla olemista ja nimiä jotka kätkevät ja ihmisen merkillistä mieltä joka valitsee ja jättää valitsematta ja niin, kaikenlaisia merkillisiä sattumanvaraisuuksia ja kirjallisia ilmiöitä ja temperamenttejakin (lukijan tai kirjoittajan tai ylipäätään ihmisen tai niiden kaikkien) ja niin, ehkä myös suuria sanoja.

Varmaan tiedätkin, että sinusta puhutaan paljon hyvää: sinua kutsutaan Pohjolan suurimmaksi kirjallisuustapaukseksi ja sanotaan, että tulet muuttamaan kirjallisuutta. Ehkä muutatkin ja jos minulta kysytään, niin minä sanon että se on hyvä, sekin että omasta elämästä kirjoittaminen on ehkä lopultakin yhtä suurta ja tärkeää ja oikeaa kuin ’fiktion’ kirjoittaminen (ja niin, kuka sitä paitsi sanoo, että silloin kuvittelisi yhtään vähemmän?). Eikä nyt takerruta käsitteisiin, ei omaelämäkerrallisiin sopimuksiin eikä autofiktioihin, puhutaan niistä sitten, tuonnempana, lasillisella tai kahdella. Sanotaan nyt vain tämä: kysymys totuudesta on ehkä aina jonkinlainen leikki.

Olen lukiessani miettinyt mikä mies sinä oikein olet tai lähinnä sitä osaatko sinä oikeastaan kirjoittaa ja mitä se sitten tarkoittaa, kirjoittamisen taito, ja tiedätkö, minä luulen että tämän kummallisen lukukokemuksen anti on juuri se, kaikki nämä kiehtovat ja itsensä kanssa kisailevat ajatukset, mietelmät siitä mitä kirjoittaminen ylipäätään on ja mistä ja miten voi tehdä sitä mitä kutsumme kirjallisuudeksi. Sinä sanot: ”Minulla ei oikeastaan ollut lainkaan mielikuvitusta, vaan kaikki kirjoittamani liittyi todellisuuteen ja omiin kokemuksiini” ja minua jotenkin naurattaa, naurattaa tämä kaikki, mielikuvitus ja todellisuus ja kokemukset ja koko maailma, se mitä sinä sanot ja miten ja se mitä kirjallisuus on, mitä.

Ja kuitenkin: sinä vain asettelet sanoja peräkkäin, ihan tavallisia arkisia sanoja, joissa ei ole mitään suurta eikä ihmeellistä, ne vain ovat, asettuvat toistensa jatkoksi ja tekevät pienistä asioista vähän isompia, sellaisia elämän hetkiä, todellisia tai todenkaltaisia. Muistat milloin söit kananmunia ja milloin kalamurekepihvejä ja hetken aikaa minä hymähtelen kunnes taas äkkiä muistan että niinhän se juuri on, niin juuri, sitä muistaa kaikkea merkillisen triviaalia tai sitten ei, ei se ehkä olekaan ollenkaan triviaalia, minäkin muistan hetkiä joina olen syönyt paahtoleipää tai jäätelöä tai juonut vihreää minttuteetä ja oikeastaan, niin, nyt me aivan pian eksymme jo ihmisen mieleen mutta sehän on juuri oikein, eikö niin, sillä sieltä se kaikki kumpuaa, se, tämä. Muisti ja kaikki ne sadut joilla sen aukkoja täytämme. (Söitkö sinä oikeasti silloin juuri kananmunia? Kalamurekepihvejä?)

Ja Skrivekunstakademiet ja kirjallisuustieteen opinnot – niin, pohdintoja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Miten minä voisin olla viihtymättä? Kirjoittajan kärsimystä, hetkiä joina kukaan ei ymmärrä ja joina osaksi tulee vain kritiikkiä joka pitäisi kyetä ottamaan vastaan kuin opetus tai lahja. Sinä sanot: ”Skrivekunstakademietiin en kaivannut, ei mennyt päivääkään ilman että minusta sanottiin jotakin alentavaa, toisin sanoen minun teksteistäni sanottiin jotakin alentavaa. Kukaan ei tarkoittanut mitään, sitä kutsuttiin kritiikiksi, ja sen tarkoitus oli auttaa, mutta minun tapauksessani se oli toivotonta, sillä teksteissä ei ollut mitään muuta kritiikin vastapainoksi.” Ja minä ajattelen sitä, kirjoittamisen opettamista ja oppimista, ja sitä miten erilaista se kaikki voi olla, niin monesta asiasta riippuen. Sitäkin, kuinka kirjoittaminen kaikesta palosta huolimatta oli myös ”tappiota, se oli nöyryytystä, siinä joutui kohtaamaan itsensä ja toteamaan ettei ollut tarpeeksi hyvä.” Hyvä, hyvä, hyvä.

Ja sellaista se joskus on ollut tai on, sellaista että ”vaikka en tajunnutkaan taiteesta, olin vain tajuavinani”, juuri sellaista, sillä mitä, mitä se oikeastaan edes on, taiteen tajuaminen, ja kun sinä sanot että ”tärkeintä esseen kirjoittamisessa oli salata oma osaamattomuutensa” minä naurahtelen taas, voi kyllä, se on lämmintä ihanaa vapauttavaa kuplivaa naurua. Niin Karl Ove, kaikkein eniten minä pidän ehkä juuri siitä: kyvystäsi nähdä kaikki se keskeneräisyys ja katsella itseäsi lämpimällä itseironialla. Niin, olet riemastuttava: ”En osannut mitään, mutta osasin entistä paremmin teeskennellä että osasin.” (Kuule, minä en ole vieläkään lukenut sitä James Joycen Odysseusta, en sitäkään, en vieläkään, ja olen kai kuitenkin olevinani jonkinlainen kirjallisuusihminen. Nauretaanko?)

Kyllä: sinä ihastutat minua, sinä tai se pieni, nuori poikaparka joka sinä tässä olet, ei, ei, sinä olet kaksi, ainakin, ja ehkä siksikin sinä ihastutat ja lämmität, tai ei, et ehkä niinkään sinä vaan se sinussa joka sinua tulkitsee ja kyllä, kirjallisuus muuttuu, se kertyy, sellaista se on, sinä tiedät ja minä, mutta entä etiikka, niin, etiikka, se mikä on oikein ja mikä ei, mutta kuule, nyt minun täytyy mennä (minulla on kirjoitettavaa, kirjoitan kirjallisuutta tai niin, kirjallisuudesta, tiedäthän) mutta jatketaan tästä, eikö vain, mennään sinne lasilliselle, minulle sopii tee tai viini, miten vain.

Niin. Osaatko sinä kirjoittaa? Nyt minä tiedän. Ehkä. Ja entä se sota, taistelu? Niin, jatketaan siitäkin.

”Niin, mitä janoa?

Miten siitä oli tullut niin voimakasta? Sanojen kirjoittamisesta? Eiväthän ne edes olleet tiedettä, tutkimusta, selontekoa tai mitään muutakaan kirjoittamisen alempaa lajia vaan kaunokirjallisuutta?

Se oli hulluutta, koska nimenomaan sitä en osannut. Kirjoitin hyviä aineita, kirjoitin hyviä artikkeleita, arvosteluja ja haastatteluja. Mutta heti kun istahdin kirjoittamaan kaunokirjallisuutta joka oli ainoa asia mitä halusin elämässäni tehdä, ainoa asia minkä koin mielekkääksi, vedin vesiperän.”

Tai sitten et. Sillä: 

”Minusta tulee esikoiskirjailija. Romaanini julkaistaan. Olen kirjailija.”

  

Kiitos. Takk.

***********

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja. Romaani, 683 s.
Norjankielinen alkuteos Min kamp. Femte bok. 2010.
Suomennos Katriina Huttunen. Like 2015.

Merri Vik: Lotta, älä lannistu! (1960)

 

Olen alkanut lukea Merri Vikin Lotta sarjaa. Merri Vik on aika hassu nimi, jotenkin salaperäinen. Olisi kiva nähdä miltä hän näyttää. Kuvittelen, että hänellä on hame ja korkokengät ja että hän on pitkä ja hoikka.

Lotta on hyvä sarja. Pidän Lotista, koska Lotta on niin hauska. Lotan oikea nimi on Marie-Sofie Månsson, mutta kukaan ei kutsu häntä sillä nimellä paitsi opettajat. Kaikki näet näyttävät nimeä Lotta.

Lotan perheessä on äiti, isä, kaksi isosiskoa ja veli. Siskot ovat Malin ja Gerd ja veljen nimi on Knatt. Lotta on matematiikassa tosi huono mutta hän tykkää äidinkielestä. Lotta sai matematiikasta ehdotkin, mutta pääsi kumminkin luokalta. Se on hyvä. Äidinkieli on minunkin lempiaine. Lotta kyllä aina vähän haaveilee tunneilla.

Lotta, älä lannistu! on kuudes Lotta. Tykkään lukea näitä järjestyksessä mutta joskus on hankalaa, kun seuraava osa on lainassa ja on pakko saada joku Lotta. Silloin luen epäjärjestyksessä. Luen Tiinojakin, mutta Lotta on parempi, vaikka on Tiinatkin hyviä. Lotan opettajan nimi on Kihara-Fridolf. Kihara-Fridolf opettaa ruotsia eli äidinkieltä. (Lotan äidinkieli on tietysti ruotsi, koska Lotta asuu Ruotsissa.) Tässä kirjassa Lotta lyö Kihara-Fridolffia viivoittimella jalkaan koska siinä on ampiainen. Sellaista voi sattua vain Lotalle niin kuin sekin että elokuvissa koira tulee juuri Lotan jalkoihin ja Lotta tietenkin kiljuu, kun hän kesken jännittävän elokuvan tuntee jaloissaan jotain karvaista!

Lotan paras ystävä on Giggi. Giggi on paljon rauhallisempi kuin Lotta. Lotta aina vähän sählää, mutta siksi Lotta onkin niin hauska. Lotta ja Giggi menevät kirjakauppaan apulaisiksi ja Lotta sählää kirjapaketit mutta se ei ole Lotan vika vaan ilkeän pikkupojan nimeltä Perra. Siitä tuleekin sitten aikamoinen sekasotku. Se jonka pitäisi saada runokirja saakin ”Silakkaa 77:llä eri tavalla” ja toisinpäin. Lopulta kaikki käy kuitenkin hyvin ja Perrastakin tulee Lotan ystävä. Sitten Lotta ja Giggi myyvät hyväntekeväisyysarpoja ja Lotta saa äreän patruuna Larssonin ostamaan kaikki arpansa. Sellainen se Lotta on, melkoinen sisupussi.

Se kirjoittaja laittaa joskus kirjaan semmoisen ykkösen ja sitten siinä lukee jonkun toisen Lotta kirjan nimi. Se tarkottaa, että se asia josta kirjassa kerrotaan on tapahtunut siinä toisessa kirjassa. Sillä tavalla tietää jos ei ole vielä lukenut sitä toista kirjaa. Se on aika hauskaa.

Lotta on ihan älyttömän hyvä! Suosittelen Lottaa kaikille, jotka tykkäävät hauskoista kirjoista.

Katja, 4 B