”Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu
ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata
elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle
niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle,
ikävälle ja ... niin ... ja ...”
”Ja rakkaudelle”, täydensin rohkeasti. ”Kiitos!
Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.”
Kyllä: tietoinen ja tavoitteellinen hyppäys naisille suunnatun
viihdekirjallisuuden puolelle! Vaikka tällainen kirjallisuus ei juuri tällä
elämäni hetkellä olekaan lukuhalujeni keskiössä tai edes laitamilla, halusin ihan
tahallisen tarkoituksellisesti käydä pientä kirjallisuuskeskustelua tämän
viihdekirjallisuutemme klassikkohengettären, Hilja Valtosen (1897–1988),
kanssa.
Kiitos kirjastolle!
Valtonen oli,
kuten monet varmaan tietävätkin, kirjoittava opettaja. Hän toimi opettajana
vuosikymmeniä ja kirjoitti päätoimensa ohella paitsi lukuisia romaaneita myös
näytelmiä, novelleja ja pakinoita (tiedot kerrattu teoksen kansiliepeestä). Tämä nyt
lukemani teos, päiväkirjamuotoon kirjoitettu Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926), oli hänen
esikoisteoksensa, joka heti ilmestyessään oli huikea menestys ja kohosi
myöhemmin myös viihdekirjallisuuden keskeiseksi klassikoksi. Teos on minulle
tuttu jo taannoisista kirjallisuuden perusopinnoista, mutta kovin tarkkaan en
sitä useiden vuosien etäisyydeltä enää aktiivisesti muistanut. Toki jotakin sen
herttaisen vanhahtavasta tunnelmasta ja myös tietyistä viihdekirjallisuuden
kaavoista oli tallentunut jonnekin muistini kerrostuneisiin sopukoihin ja nyt,
uudella lukukerralla, se olikin jotenkin hyvin tuttu – ja uskoisin, että tämä tuttuus
johtui yhtä lailla muistisopukoiden aktivoitumisesta kuin lajityypin
tavanomaisista konventioista. Huomautan vielä, että olen kokenut kirjallisuushistoriallista mielenkiintoa palata tämän
teoksen äärelle jo hyvän aikaa, mutta saattaa olla, että
blogimaailmassamme hiljattain kukoistanut kirjallisuuskeskustelu antoi tämän
lukemiselle nyt sen ratkaisevasti liikahduttavan sysäyksen...
Niin:
Opettajatarhan ei saa olla nuori ja iloinen
tyttö, vaan viisas ja jäänaamainen vanhapiika, vaikka ei sitten olisikaan
”laillista” ikää vanhempi.
Eipä ei, mutta
Liisa Harju on sellainen silti, nuori ja iloinen. Teoksen juonikuvio on
pääpiirteissään tämä: juuri laillisen iän saavuttanut savolaisneito Liisa
lähtee tekemään ensimmäistä opettajanpestiään Pohjanmaalle. Selkkauksia tulee
luonnollisesti jo heimoeroista, mutta ennen kaikkea tietysti seudun
tavoitellusta poikamiehestä. Sankarittarellahan on luonnollisesti mitä
hurmaavin hymy, jolla hän valloittaa miehen jos toisenkin. Mikään hepsankeikka
hän ei kuitenkaan ole, vaikka välillä vähän keikisteleekin – hänen sydämensä on
uskollinen vain yhdelle, sille omalle ihanalle prinssille, joka kuitenkin pysyy
poissa niin että sydäntä särkee...
Tietenkin Liisa
on aitoon sankaritartapaan myös sopivan sähäkkä ja itsepäinen, omista
oikeuksistaan tarmokkaasti kiinnipitävä ja itsenäinen nainen, jota eivät edes
itsetietoiset pohjalaiset lannista. Liisa on siis hyvä ja kunniallinen, mutta
ei liian kiltti. Kun saduista vielä lainautuu paitsi pelastava prinssi myös
ilkeä äitipuoli, joka ei tytärpuolensa arvoa juuri ymmärrä mutta tulee samalla
opettaneeksi tälle omien puolien pitämistä, saadaan aikaiseksi oikein soma
viihdekirjallinen neitonen. Niin, Liisa on kaikin puolin oikein mallikelpoinen
nuori nainen, jolla ovat omanarvontunto ja siveellinen puhtaus esimerkinomaisesti
kohdallaan.
Erinomaisesti
sankaritarta kuvastavat mm. hänen tunnelmansa ensimmäisen työpäivän aamuna.
Nuoren opettajattaren sielussa kuplii silloin keitos, jossa litraan pelkoa oli kiehautettu kolme desilitraa uteliaisuutta, keitos
suurustettu ruokalusikallisella kainoutta ja mausteeksi riputettu hyppysellinen
uhmaa. Tällä sopalla hän tuntuukin sitten pärjäävän melko mukavasti – sekä
työssään että elämässään muutenkin.
Kepeän
tarinoinnin lomassa annetaan toki myös pikkuisen satikutia ihmisten loputtomalle
tärkeilylle sekä mm. sille, kuinka paremman väen tyttärillä on aikaa lepäillä
kotona kun taas vähemmän varakkaiden on lähdettävä hankkimaan leipäänsä. Köyhimmästä päästä ei Liisankaan lapsuudenkoti silti ole, ja hän
saakin tunnustaa itselleen myös oman ennakkoluuloisuutensa, kun huomaa
suhtautuneensa köyhempään ja ”sivistymättömämpään” työtoveriinsa
ylemmyydentuntoisesti: Liisalle opettajanpaikka on vain välttämätön porras
parempaan, kun taas Rauhalle se on ihannoitu, korkea
päämäärä.
Osasensa saa siveyskeskustelukin,
kun kylillä keikistelee myös tyttöjä, jotka eivät suutahda suukkosesta. Tyttöjäkin on kahdenlaisia: sellaisia, joita
rakastellaan, ja sellaisia, jotka naidaan. Luonnollisesti arvaamme, kumpaa sorttia on sankarittaremme. Tässä kohtaa on myös huomattava sanojen mielenkiintoisesti muuttuva semantiikka: teos on vuodelta 1926, eikä kaikilla sanoilla välttämättä ole aivan samaa merkitystä kuin nykyään :)
Tottakai Nuoren opettajattaren varaventtiili on
hyvin kepeä. Se on kuitenkin myös jotenkin suloinen: siinä on oman aikansa
kirkaskatseista suloa ja tiettyä somaa viattomuutta, mikä tekee
lukukokemuksesta myös lempeän ja omalla tavallaan viehättävänkin aikamatkan. Teos kantaa omaa aikaansa niin sanavalinnoissaan
ja miljöissään kuin tarinansa suloisessa puhtoisuudessa. Ja niin, siinäkin, että teoksen hurjimpia
ilmauksia ovat suudelma ja kuherrella, on jotakin aika söpöä.
Lajityyppinsä
klassikkona teos on myös oiva esimerkki siitä, kuinka kirjallisuus on aina (tai
ainakin hyvin kauan) ollut yhden sijasta monta. Viihdekirjallisuus on kuulunut
myös entisiin aikoihin ja kerännyt ajan mittaan oman klassikkonsa. Itse tunnen
tätä lajityyppiä kokonaisuudessaan kehnohkosti mutta sentään sen verran, että
rohkenen sanoa Valtosen ansaitsevan paikkansa oman lajinsa raikkaana
hengettärenä. Hänen kielensä on elävää, hauskaa ja vivahteikasta ja tarinan
pyörittely mitä suloisinta ja turvallisinta. Valtonen on selkeästi halunnut
kirjoittaa nimenomaan laadukasta viihdettä ja omassa lajityypissään hän kyllä
toden totta loistaa, edelleenkin.
Suuria syvyyksiä
ja taiteellisia taivaita hänen teoksensa ei tietenkään tarjoa, mutta ei se ole
sen tarkoituskaan. Niille, jotka pitävät kepeästä, suloisesta ja harmittoman
leppoisasta kirjallisuudesta, suosittelen tätä vaikka kesäiseen
riippumattoon: pörriäisten puuhastelu, kesän tuoksut ja Varaventtiili saattavat olla lyömätön yhdistelmä (muista myös
jäätelö ja mansikat). Muutkin voivat halutessaan tehdä tämän äärellä pienen
kiehtovan tutkimusretken viihdekirjallisuuden historiaan, mutta tähdennän että
kyynisyys ja tietty (korkea)kirjallinen vaateliaisuus on hyvä jättää matkasta
pois: Valtonen ansaitsee tulla luetuksi nimenomaan oman lajityyppinsä
lentäväsanaisena taiturina.
Oma kokemukseni
teoksen äärellä oli soma, kepeä ja harmiton. En ole hurmioitunut, mutta en
hermostunutkaan. Niin, meillä oli oikeastaan aika mukava kirjallinen tuokio, Hiljalla ja minulla. Hilja muistutteli ilakoivaan tapaansa, että myös viihdekirjallisuudella on omanlaisensa ansiot ja että myös sen puolella saattaa olla hyvinkin näppäriä sanasähikäisiä. Enkä minäkään tällä kertaa alkanut tehdä asioista vaikeita, vaan muistuttelin itseäni valintani tietoisuudesta ja tarkoituksellisuudesta. Aivan heti en toista
Valtosen teosta varmastikaan silti lue. Jos kepeän viihteen nälkä kuitenkin
taas jonakin päivänä yllättäen iskee (eihän sitä koskaan tiedä!), Valtonen saattaa raikasta ajankuvaa
välittäessään olla minullekin oiva valinta. Lopuksi vielä pieni hersyttelevä
sitaatti:
Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen
isän luomia suuria kysymysmerkkejä,
joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan
naiselle täysin valkeaksi selvitä.
Toivotan tämän kepeäniloisen klassikon myötä myös oikein hyvää Vapun päivän iltaa sekä ihanaa alkavaa toukokuuta!
