sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden vaihtuessa






Axel Ender: Nuori tyttö jäisellä järvellä


Vuoden viimeisenä päivänä maa peittyy hentoon valkeaan, ja aavistus pakkasta tekee ilmasta raikkaan. Hieman kaipaan vielä todempaa talvea, mutta muistan sitten, että on hyvä olla tyytyväinen siihen hyvään mitä on.

Vuosi 2017 on ollut monenkirjava. On ollut hyviä hetkiä ja hyviä kohtaamisia. Ja raskaita hetkiä ja raskaita kohtaamisia. On ollut asioita, jotka ovat onnistuneet, ja asioita, jotka ovat menneet mönkään. Välillä on tuntunut hyvältä, välillä vaikealta. Elämäntäyteinen vuosi siis, jälleen.

Kamarissakin vuosi 2017 on ollut ailahteleva. Välillä on ollut vilkkaampaa, välillä hiljaisempaa. Loppuvuosi on ollut taas hiljaisuuden aikaa. Se on sitä elämää, elämän tuulia. Tulevasta vuodesta en vielä tiedä, eikä tietysti tarvitsekaan tietää. On lupa edetä hetki kerrallaan, kaikessa. Kamariin ja ylipäätään blogikirjoitteluun liittyviä ajatuksia silti on. Osa ajatuksista on kenties hieman uskaliaita. Osa taas varovaisia, joskin samalla innostuneita pikku pohdiskeluja. Mukana kulkee myös orastava ajatus (jälleen) uudesta alusta, jonka aika ei ehkä kuitenkaan ole ainakaan ihan vielä. Mutta katsotaan. Mennään se hetki kerrallaan. Ja annetaan hetkien kypsyttää hedelmiään. Mietitään mitä halutaan ja tarvitaan ja milloin on minkäkin aika. Ja annetaan mennä sitten, jos siltä tuntuu. Jos taas ei tunnu, niin pysytään toistaiseksi paikallaan.

Osasyynä loppuvuoden hiljaisuuteeni on ollut myös levoton lukijuuteni. Olen koko kuluneen syksyn ollut melko huono lukija. Tällaista välillä on, ja ne elämän tuulet ne kai tässäkin puhaltelevat. Kirjoja on pitkin syksyä ja alkanutta talvea jäänyt lähinnä kesken. Sellaisia, joihin joskus vielä varmasti palaan, ja sellaisia, jotka todennäköisesti unohdan (ja osan olen tainnut unohtaa jo). Ainakin yksi todella hieno ja loppuunluettu teos tähänkin levottomaan loppuvuoteen on kuitenkin kuulunut: Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina. (Ja edelleen ihmettelen, toistuvasti, miten paljon minulla onkaan lukemattomia kirjoja – sellaisia, jotka minun olisi oikeastaan pitänyt lukea aikoja sitten. Toisaalta juuri tämä keskeneräisyys, matkanteko, tekee tästäkin rakkaasta harrastuksesta niin ehtymättömän. Onneksi ihmisen ei tarvitse olla valmis, tässäkään.)

Joulukuusen kimmeltävässä katveessa olen myös jatkanut kesällä aloittamaani Pieni talo preerialla -sarjan uudelleenlukua. Sarjan myöhemmät osat silittelevät somasti romanttisuuteen ja nostalgisuuteen taipuvaista mieltäni (kohta ollaan Lauran häiden kynnyksellä!), vaikka myönnettäköön että – no, hmm, että myös tyttökirjojen lukeminen edellyttää kyllä juuri sitä oikeaa lukutuulta, juuri oikeanlaisia lukulaseja.

Vuosi 2017 on ollut minulle myös kahden maailmalle lähetetyn käsikirjoituksen vuosi. Kummallekaan ei ole löytynyt kustantajaa. Ehkä niin on tarkoitus. Tai sitten ei. Olen antanut niiden ja niitä koskevien ajatusteni levätä, keskittynyt sillä aikaa uusiin kirjoituksiin. Mitä näistä uusista syntyy vai syntyykö, sen(kin) näkee aikanaan.

Uuteen, alkavaan vuoteen siirryn toiveikkaana. Ehkä se johtuu lumesta, vaikkakin hennosta, ja aamun tulenkajoisesta auringonnoususta? Tai ihan vain siitä, että elämä on – tässä ja nyt ja juuri näin, juuri tässä kohtaa? En tiedä, mutta arvelen, että vuodesta 2018 tulee hyvä vuosi, mielenkiintoinen. Varmasti myös tulevaan vuoteen mahtuu ärtymystä ja väsymystä, sitä elämän koko kirjoa, mutta mörköjen sijaan maalailen uuteen tauluuni mieluummin mahdollisuuksia. Vähän ehkä sellaisia utuviivaisia, ei vielä kovin tarkkoja, mutta utuisuudessaankin silti vahvoja, todellisia, ihan oikeita piirroksia. 

Ja ei, en harrasta uudenvuodenlupauksia, mutta on askeleita, joita aion astua. Omaan tahtiini, pikkuhiljaa. Nähtäväksi jää, minkälaisia polkuja askeleista syntyy. Sen tiedän, että uutta ja vanhaa on hyvä olla juuri sopivassa suhteessa. Ja että ne uudet askeleet astutaan aina vanhojen jatkoksi.

Toivotan vuoteen 2018 valoa, iloa ja hyviä tuulia! Ja niitä omannäköisiä askeleita, itse kullekin ♥ Samalla kiitän lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette pysyneet mukana tämänkin ailahtelevaisen kamarivuoteni, piipahdelleet ja kommentoineet ja myös lähteneet mukaani taannoisille etsiskelypoluilleni niiltä taas tänne kamariini kanssani palaillen. Kovin tyhjää olisi täällä kamarissani ilman teitä.