Olen viritellyt itseäni pian alkaviin kirjoittamisen
opintoihin lukemalla Miisa
Jääskeläisen teosta Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen
(2002), jota jo kevään hyväksymispostissa suositeltiin kesälukemiseksi. Jääskeläinen on opettanut kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa –
samassa opinahjossa, jonne omatkin opintoni avoimen yliopiston kautta
sijoittuvat. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli ehtinyt opettaa siellä noin
kymmenkunta vuotta, ja takana oli siten jo verraten pitkä opettajakokemus.
Kokemus myös näkyy: Jääskeläinen osaa hienosti kiteyttää kirjaansa aloittelevalle
kirjoittajalle tärkeimmät ja keskeisimmät sisällöt.
Kiitos kirjastolle!
Sana kerrallaan
on kirjoittamisen opintoihin virittelevänä teoksena mitä oivallisin. Varmasti se tarjoilee hyviä ajatuksia myös yksinopiskelijalle, mutta
erityisesti oppiin hakeutuvalle se hahmottaa erinomaisesti sen, mistä
opinnoissa – kirjoittamisen opiskelemisessa ja oppimisessa – tulee olemaan
kysymys. Toki se myös toistaa monelle kirjoittajalle jo ennestään tuttua: minäkin
olen jo ennättänyt pyöritellä kirjoittamista ja sen prosessia mielessäni
paljonkin, ja siksi monet teoksessa esille otetut asiat olivat sellaisia, jotka
jo olivat minulle joko tietoisesti tai ainakin intuitiivisesti tuttuja. Luulen
silti, että teos saattaa olla parhaimmillaan juuri silloin, kun lukija on jo
kirjoittanut ainakin jonkun aikaa, ja kirjoittaminen on siten henkilökohtaisesti tuttua. Tällöin teoksesta saa ehkä eniten irti, koska
kykenee liittämään sen annin jo ennestään tuttuun ja kirkastamaan omia jo
olemassa olevia ajatuksiaan. Samalla saa toki myös kosolti uutta ajateltavaa ja
oppia.
Teos tarkastelee
kirjoittamista hyvin monipuolisesti. Jääskeläinen jäsentää sanottavansa viiteen
päälukuun, joista kukin käsittää tietyn osa-alueen luovasta kirjoittamisesta:
hän aloittaa kirjoittavasta ihmisestä ja etenee kirjoittamisen luonteeseen
prosessina sekä edelleen tekstin tekemisen taitoon ja tekstin arvottamiseen
ja päätyy lopulta pohdintaan luovan kirjoittamisen oppimisesta. Seuraavassa
muutamia teoksesta kohotettuja seikkoja Jääskeläisen jäsennyksen mukaan sekä
täysin subjektiivista pyörittelyä eli luetun henkilökohtaista prosessointia.
1. Kirjoittava ihminen
”Luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa. Jokaisessa kirjoituksessa on
pala tekijäänsä, vaikka kaikkea ei ihan sydänverellä kirjoittaisikaan. Kielellinen
lahjakkuus voi olla perittyä, osa kirjoittajan persoonaa, mutta kirjoittamisen
taito on aina myös opittua ja yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, kulttuuriin
ja kieliyhteisöön. Kirjoittajaksi ei synnytä vaan kirjoittajaksi ryhtyminen
vaatii tietoisen päätöksen ja vahvan motivaation.”
Kirjoittamisessa on siis kyse ennen kaikkea tahdosta,
päätöksestä kirjoittaa. Lisäksi kirjoittaminen on opittu taito: taustalla voi
olla lahjakkuutta, mutta yksin lahjakkuus ei riitä. Sisäinen motivaatio on
kirjoittamisen edellytys, joka tarvitsee rinnalleen sitkeyttä, sitoutumista ja
keskittymiskykyä, usein myös ulkoisia yllykkeitä kuten aikatauluja.
Kirjoittajia on pääpiirteissään kolmenlaisia: kutsumuskirjoittajia,
kirjoittajiksi ajautuvia ja sivutoimisia kirjoittajia. Vakaan ja vahvan kirjoittajaidentiteetin rakentuminen
vaatii aikaa, ehkä vuosia, ja se voi myös muuttua. Ja kyllä, kirjoittaja kärsii
myös tuskasta ja ahdistuksesta: omaa lahjakkuuttaan ei ehkä uskalla
käyttääkään, koska pelkää sen käyttämisessä epäonnistumista, tai sitten
kirjoittamista estää silkka häpeä.
Mm. näin sanoo siis Jääskeläinen, ja näin minä: kyllä, kyllä,
kyllä.
Ei, luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa, vaan tekstit kirjoittaa aina kirjoittaja, ihminen. Tämäkin teksti syntyy kirjoittajasta, minusta joka kirjoitan sen sellaisena kuin olen. Kuten tiedämme, tekstejä on hyvin erilaisia, mutta aina niiden takana on ihminen, tietyn kirjoittajan ääni. Mutta tämä ei tietenkään merkitse sitä, että kirjoittaja kirjoittaisi aina itsestään.
Ja lahjakkuutta tai ei, yksin se ei riitä. Tarvitaan juurikin tahtoa ja sitoutumista. Minä vitkuttelin aikani, mutta lopulta rohkenin ryhtyä. Päätökseni ryhtyä kirjoittamaan on ollut yksi elämäni parhaita. Ajattelen olevani kutsumuskirjoittaja, joka on tarvinnut myös tiettyä
ajautumista – mutta ehkä ennen kaikkea juuri sitä tietoista päätöstä. Kirjoittajaidentiteettini on melko vahva, vaikka olenkin
”vain” harrastaja. Ei horjumaton, mutta vahva. Tuskin silti vakaa tai muuttumaton. Ja
olen kirjoittaja, vaikka kirjoituksistani ei tulisikaan kirjoja – kirjailija on
sitten käsite erikseeen.
Epäonnistumisen pelkoa? Häpeää? Kaiketi molempia, mutta jo riittää – on kirjoitettava vain. Kirjoittaminen on myös loputonta repivää
vuoristorataa hurmioituneen onnistumisen tunteen ja tuskaisen epäonnistumisen
pelon vuorotellessa usein liian kovassa vauhdissa, mutta lohduttaudun ajatuksella,
että sama repivyys koskee myös aitoja ammattilaisia, ja jatkan kirjoittamista.
2. Mitä kirjoittaminen on?
”Kirjoittaminen on merkillistä puuhaa. Teksti voi juosta kuin itsestään
paperille, eikä kirjoittajakaan pysty selittämään, mistä sanat tulivat. Joku
toinen taas voi uurastaa tekstiraakileen kanssa kuukausia ja jopa vuosia ennen
kuin se on valmis. Kirjoittamisessa on näkymätön ja näkyvä puolensa. Se on sekä
järkeenkäypää ja hallittavissa että selittämätöntä ja kontrollin
tavoittamattomissa olevaa.”
Luovan kirjoittamisen käsite ei ole yksinkertainen
määriteltävä, vaikka se usein tarkoittaakin ennen kaikkea kaunokirjallista
kirjoittamista – onhan kaikki kirjoittaminen oikeastaan luovaa. Luovuus
liitetään usein myös vapauteen ja lupaan olla rajoituksista vapaa. Jääskeläinen
tähdentää, että juuri luovaan kirjoittamiseen liittyy myös esteettisiä
päämääriä sekä avoin, kokeileva suhde perinteisiin lajityyppeihin ja –rajoihin.
Kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea aikaa, ja on osattava sekä aloittaa
että lopettaa. Se on monitasoinen prosessi, jossa intuitiivinen ja
rationaalinen tila vuorottelevat, ja aktiivinen tekijyys edellyttääkin juuri
kykyä tarkkailla ja säädellä omaa kirjoittamisprosessiaan tietoisesti ja
tavoitteellisesti. Kirjoittamisen tapoja on monenlaisia, ja on
tärkeää löytää oma tapansa, se mikä tuntuu itselle luontevalta ja tuottoisalta.
Näin Jääskeläinen, ja jälleen minä: kyllä, kyllä, kyllä.
En ehkä koskaan ole mielessäni määritellyt ”luovaa
kirjoittamista”, mutta ehkäpä ymmärrän sen koko lailla samoin kuin
Jääskeläinen: siihen liittyy juuri esteettisiä päämääriä ja avoin suhde
perinteeseen. Ajattelen, että perinne on luovuuden materiaalia: uusi teksti
syntyy luovuuden myötä, mutta luovuutta ruokkii kaikki jo olemassa oleva. Siksi
kirjoittajan pitää myös lukea, lukea, lukea. Tai niin ainakin minä teen ja
tahdon tehdä.
Ja kirjoittaminen tarvitsee aikaa, kyllä. Se vaatii
myös priorisointia: sitä, että osaa armahtaa oman riittämättömyytensä monilla muilla
elämän osa-alueilla, sietää mm. lattialla lainehtivia pölypalleroita ja omaa
epämiellyttävää itsekkyyttään, kun vetäytyy todellisuudesta sanojensa äärelle. Myös sekä aloittamiseen että lopettamiseen liittyy omat vaikeutensa, jotka on voitettava kerta toisensa jälkeen.
Rationaalisuuden ja intuition vuorottelu on kirjoittamisessa ehkä kiehtovinta.
Kirjoittamisen prosessi on minusta äärettömän mielenkiintoinen. Kaikkea ei voi eikä tarvitse
selittää – kirjoittamisessa on kuin onkin myös ripaus sitä käsittämätöntä
taikaa.
3. Tekstin tekemisen taito
”Tekstistä voi erottaa sisällön ja muodon tai ajatukset ja ilmaisun.
Pitää siis olla sanottavaa ja taito sanoa se.”
Kirjoittaja tarvitsee uteliaisuutta, tiedonhalua ja kykyä
kiinnostua ja innostua. On tärkeää osata tarkkailla sisäistä maailmaansa, mutta
oma mielikuvitus ei riitä, vaan kirjoittaja tarvitsee tietoa myös itsensä
ulkopuolisesta maailmasta. Aloitteleva kirjoittaja ammentaa ennen kaikkea omista
kokemuksistaan, mutta ajan mittaan aiheisto usein laajenee. On usein helpointa kirjoittaa siitä mikä on tuttua, mutta silloinkin tarvitaan
etäännyttämistä.
Kirjoittamiseen liittyy aina jokin tavoite, intentio, joka
jokaisen kirjoittajan on itse määriteltävä. Mutta tekijän intentiolla on
merkitystä vain tekstiä työstettäessä, sillä valmis teksti siirtyy lukijalle ja
vapautuu samalla tekijänsä yksinoikeuksista myös intentoiden suhteen – lukija
luo sille omat merkityksensä. Tekijän on hyvä tiedostaa omat intentionsa, mutta
”kirjoittaminen onkin usein [myös] sen
etsimistä, mitä haluaa sanoa ja sellaisen löytämistä, mitä ei tiennyt
etsivänsä.”
Kirjoittaminen on tekstin sommittelun taitoa, mutta ei
silti pelkkää tekniikkaa. Hyvä muoto on eheyttä, yhtenäisyyttä ja kirkkautta.
Mutta ohjeita ja kaavoja liian uskollisesti noudattava teksti voi olla
hengetön, kirjoittajan oman äänen hävittävä.
Ja Jääskeläisen jälkeen taas minä: kyllä, hmm, kyllä.
Sisällön ja muodon suhde on yksi lempiaiheistani: jaksan
toistaa sitä, että paras teksti on sekä sisällöltään että muodoltaan
esteettisesti puhutteleva. Sisällöllä tarkoitan muutakin kuin pelkkää tarinaa –
teemoja, herääviä ajatuksia ja kysymyksiä, kaikkea sitä mitä teksti sisällään
kantaa. Muoto on minusta yhtä tärkeää kuin sisältö, ainakin melkein. Ihanteellista on, että ne ovat sopusointuisessa suhteessa keskenään.
Kykyä innostua ja huomata tarvitaan varmasti – sitä, että näkee myös ympäröivän todellisuuden sisäisten maailmoidensa rinnalla. Aloitteleva kirjoittaja ja kirjoituksiin hiipivät omat
kokemukset? Niin, tämä ajatus tuntuu tulevan vastaan aina. Ehkä tämä usein
onkin totta. Itse aloittelevana kirjoittajana sanoisin, että ”todellinen”
minäni lainaa kirjoittavalle minälleni itsensä ja elämänsä yksityiskohtia ja
ennen kaikkea ihmisyytensä. En ajattele kirjoittavani itsestäni, mutta kylläkin
itsessäni. Mystiikkaa? Ei, vaan se
kiehtova kirjoittava minä – ja ehkäpä siis hitunen sitä mystiikkaa sittenkin.
Ja kyllä, kun teksti irtautuu tekijästään kohdatakseen
maailman, se on vapaa keräämään yhtä monta tulkintaa kuin lukijaakin. Ja
todella, kirjoittaminen voi olla hyvinkin kiehtova matka mieltä askarruttaviin
kysymyksiin: maailma ympärillä on ääretön kysymysten kaikkeus, ja
kirjoittaminen on tapa koettaa antaa johonkin kysymykseen yksi mahdollinen
vastaus. Kysymyksen tiedostaa kenties aloittaessaan tai vasta lopettaessaan
tai ei vielä sittenkään, mutta kirjoittaminen tuottaa joka tapauksessa yrityksen tutkia ja ymmärtää jotakin.
Ja voiko paremmin kiteyttää: hyvä muoto on eheyttä,
yhtenäisyyttä ja kirkkautta! Sitä kohti... Ja kyllä, näin minäkin ajattelen:
kirjoittajan on hyvä tietää ja tuntea perinne ja rajat, mutta uskaltaa silti
olla myös riittävän vapaa.
4. Hyvää ja huonoa kirjoittamista
”Tekstien arviointiin ei ole olemassa yksiselitteisen luotettavia ja
pysyviä mittareita. Arvottaminen on aina subjektiivista ja siksi sen pitäisi
olla myös läpinäkyvää: arviointiin vaikuttavia odotuksia, asenteita ja tunteita
ei pidä piilotella. Mestarillisen ja kelvottoman väliin mahtuu suurin osa
kirjallisuudesta – ”ihan hyvän” ei
pitäisi tuntua loukkaukselta.”
Palautteen saamisen tarve on yksi keskeisimpiä syitä
hakeutua kirjoittajakoulutukseen. Jääskeläinen puhuu keskeneräisten tekstien
estetiikasta – siitä kuinka eri tavalla keskeneräisiä kirjoituksia on luettava
kuin valmiita. Parasta palautetta on se, joka kirkastaa kirjoittajan itsekin jo
alitajuisesti tietämät ongelmakohdat – ne, joita hän ei kuitenkaan ole vielä
osannut tietoisesti nimetä. Kyky tarkastella kriittisesti myös omaa tekstiään on
kirjoittajalle erityisen tärkeä taito, koska tavoitteelliseen kirjoittamiseen
liittyy väistämättä myös omaa arviointia. Arviointitaitojen kehittämiseen
liittyy (luonnollisesti) myös runsas ja monipuolinen lukeminen.
Ja minä: kyllä, kyllä, kyllä.
Arvottaminen todellakin on aina subjektiivista – jokainen arvottaja on ihminen, ja siksi myös itsensä vanki. Itsestään ei pääse, vaikka olisi ammattilainenkin ja kykenisi periaatteessa tarkastelemaan tekstejä myös ohi itsensä ja omien mieltymystensä.
Luonnollisesti kirjoittaja kaipaa palautetta –
opastusta, mutta myös vahvistusta omasta kehittyvästä kyvystään kirjoittaa. Keskeneräisten
tekstien estetiikka on hieno käsite, joka kiteyttää sen, kuinka vasta
rakenteilla olevaan tekstiin on suhtauduttava. Ja todellakin, paras palaute
juurikin kirkastaa.
Itsearviointi on väkisinkin vaikeaa: omalle
tekstilleen on väistämättä sokeampi kuin toisten teksteille, siinä on niin
kiinni. Mutta on silti opittava tarkkailemaan omaakin tekstiään ikään kuin ulkopuolelta,
lukijana: eläytymään lukijan asemaan, hetkeen jossa tekstiä ennen kokematon
astuu sen maailmaan. Ja kyllä, ehdottomasti allekirjoitan myös tuon, että
lukeminen ravitsee arviointitaitoja – kaikenlaiset tekstit opettavat.
5. Luovan kirjoittamisen opettamisesta
”Kirjoittaja ei ole koskaan täysinoppinut eikä mistään koulutuksesta
tule valmiita kirjailijoita. Kehittyminen kirjoittajana vaatii läpi elämän
kestävää tietoista ponnistelua.”
Oppiminen on aina ennen kaikkea
henkilökohtainen prosessi, ja juuri siksi sen itseohjautuvuus on niin tärkeää. Kehittyminen vaatii aikansa – hyväksi ei tulla hetkessä.
Ja kirjoittamaan oppii parhaiten kirjoittamalla ja lukemalla. Moni halukas hakeutuu nykyisin kuitenkin myös koulutukseen: koulutusten suosio on hyvin suurta, vaikka niitä myös kritisoidaan ja moititaan oman ja aidon tuhoamisesta.
Varmaa on ainakin se,
että pelkkä koulutus ei kaikkea opeta. Tärkeintä on, mitä tekee koulutuksen
ulkopuolella – se, kirjoittaako. Oppimisen tiellä auttavat ”kärsivällisyys, pitkäjänteisyys ja epävarmuuden sietäminen”, mutta
toisinaan kirjoittaminen saattaa ja saa olla myös ”iloista, vaivatonta ja helppoa”. Kirjoittamisen opettaja on parhaimmillaan ajatuskumppani, joka ei ehkä anna
selkeitä vastauksia, mutta opettaa ajatelemaan itse, keskustelun kautta. Ja lopulta ”opetukseen osallistuminen on
vain yksi väliasema, ei päämäärä sinänsä. Se on vain yksi tapa edistää omaa
oppimistaan.”
Ja vielä kerran myös minä: kyllä, kyllä, kyllä.
Ei, kirjoittaja ei koskaan olen täysinoppinut eivätkä
opinnot tee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaminen on loputonta oppimista ja
alusta aloittamista. Mikä ihana ajatus! Sillä tämä merkitsee samalla sitä, että
jos tänään epäonnistun, saatan hyvinkin onnistua jo huomenna.
Ja kyllä, oppiminen on nimenomaan henkilökohtainen
prosessi: oppimista ei tapahdu, ellei itse opettele ja opi. Syvällinen
oppiminen on myös hidasta, pitkä prosessi, joka todella jatkuu myös läpi
elämän. Kirjoittajakoulutusta ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä olen pohtinut
myös
täällä – ja tunnustan toki, että olen itsekin näitä koulutuksia
joskus kummastellut. Nyt ajattelen kuitenkin ennen kaikkea niin, että koulutus
on opinhaluiselle annettu mahdollisuus antaa itsensä oppia taas jotakin uutta:
se ei tee kenestäkään valmista, mutta antaa parhaimmillaan varmasti eväitä,
joilla oma kirjoittajuus ja suhde kirjoittamiseen vahvistuvat. Koen kulkevani
tietä, jolla todellakin tarvitaan ”
kärsivällisyyttä,
pitkäjänteisyyttä ja epävarmuuden sietämistä”, mutta joka kuitenkin on
tulvillaan iloa.
**********
Sana kerrallaan
on ilmeisen ajatuksia aktivoiva teos – teos, jonka kanssa mielellään
keskustelee ja nyökyttelee! Sopii siis suositella sitä aiheesta kiinnostuneille! Voisin kirjoittaa tämän pohjalta varmaan oman kirjan, kerta kaikkiaan kokonaisen. Tässä kohtaa oli tyydyttävä tuskalliseen tiiviyteen, joka sekin tosin tapani mukaan tursuilee. Mutta tässä kirjan anti vielä äärimmilleen tiivistettynä: kirjoittaminen
on kerta kaikkiaan kiehtovaa ja sen oppiminen ihana elinikäinen taival! Kaikkein
paras lause kirjassa on ehkä tämä: ”Kirjoittaminen on aina oppimista.”
Niin minäkin sen ajattelen, suloisen loputtomana oppimisena.
Aloitan siis opinnot innostuneena. On ihanaa, että maailma
on aina avoin, ja että aina on mahdollista oppia lisää. Uskon loputtomaan
oppimiseen, kehittymiseen ja kirkastumiseen, hetki hetkeltä. Kirkastavia pian alkavan
syksyn hetkiä myös teille lukijani!
********************
Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen. 193 s. WSOY 2002.