perjantai 29. elokuuta 2014

Helmi Kekkonen: Suojaton (2014)



--- ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä.
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin.




Helmi Kekkosen Suojaton (2014) on niitä syksyn uutuuksia, joita odotin. Olen aiemmin lukenut myös Kekkosen teoksen Valinta (2011), josta muistan erityisesti kielen: tarinastakin utuilee mielessäni jotakin, mutta vahvempana muistan teoksen kauniin kerronnan. Juuri kiehtovan kielen vuoksi tahdoin pian saada luettavakseni myös hänen uutuutensa – tahdoin, vaikka tarinassa tuntuikin kuiskaavan kipeys, jota en ehkä jaksaisi, tahtoisi.

Niin, olen niitä lukijoita, jotka viipyilevät mielellään kauniissa kielessä, sanoissa jotka soljuvat toistensa lomaan kuin helmet. Helmi Kekkosen sanat ovatkin juuri kuin helmiä: ihania ja kuin itseään täydempiä. (Ja mikä nimikin hänellä on! Helmi!) Ehkäpä tämän teoksen tarinakin on kuin helmi, eri tavalla vain: sanat löytävät toisensa ja kietoutuvat yhteen, saavat toisensa, mutta tarinan helmi on arka, kallisarvoinen elämä, ihminen joka kimmeltää yksinäisyydessään, yhä pimeässä, odottaa että joku tulisi ja katsoisi, näkisi. Antaisi hyväilevän katseen.

Ja niin, olen myös niitä, jotka toisinaan surevat tarinoiden loputonta surullisuutta, kipeyttä. Myös Suojattoman tarina on kipeä, ehkä liiankin. Mutta kaunis kieli käärii sen sentään syliinsä, pitelee hellästi. Siksi sen saattaa sittenkin lukea.

Ihminen tarvitsee itselleen tarinan, toisten tarinoiden jatkumossa. Äiti synnyttää tyttären, tämä taas tyttären ja tämä... Niin elämä jatkaa kulkuaan, kerää itselleen yhä uusia tarinoita. Ja kaikki aiemmin kertynyt kulkee aina mukana. Suojaton kantaa sivuillaan kahta tarinaa ja kuiskauksia useammastakin: Isa on erilaisuuttaan ja kehittyvää naiseuttaan kipuileva tytär, Hannele itseään ja vanhemmuuttaan kipuileva äiti, Seela mummi joka kuoli, Isabel isoäiti jota karhu on kauan sitten kavahtanut.

Tyttären ja äidin elämät kytkeytyvät tietenkin toisiinsa – ne ovat erillisiä, mutta vaikuttavat toinen toiseensa. Ja taustalla ovat myös äidit ennen Hannelea, jo kuolleet Seela ja vahva, melkein taianhohtoinen Isabel. Se, mitä äiti tekee tai jättää tekemättä, näkyy myös tyttäressä. Sekä elämä että kuolema, kaikki. Ja tyttäressäänkö äiti näkee kaiken kivun, jota itsekin kantaa: Oman epätäydellisyytensä, riittämättömyytensä. Sen, ettei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.

Toisinaan, öisin, Hannele tunsi väsymystä jonka lävitse hän ei voinut nukkua. Hän makasi huolen alla ja havahtui siihen että puristi peiton reunaa molemmin käsin. Hän halusi olla painostamatta, halusi antaa Isalle tilaa, lakata kyselemästä. Hän halusi suhtautua tyttöön yhtä rauhallisesti kuin Tomas, ottaa päivän kerrallaan. Mutta hän halusi myös ymmärtää. Ravistella Isaa hartioista ja pyytää puhumaan, käskeä. Hän halusi halata ja sanoa että minä teen mitä tahansa jos vain kerrot mitä ajattelet, juuri nyt.

Jos vain kerrot mitä ajattelet, juuri nyt. Jos olisi sanoja, joilla kertoa. Jos olisi tahtoa, jolla sanoa. Jos olisi keinoja. Voiko ihminen itsensä toiselle kertoa, vaikka sanoja olisikin? Jos ei olisikaan vain hiljaisuutta?

Pienenä Isa puhuu liian hyvin, liian selkeitä lauseita ja vahvoja sanoja, mutta sitten sanat katoavat. Hän on erilainen, kummallinen, mykkä. Mutta ”--- Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa.” Ihmisen ymmärrys itsestään, oman olemassaolon tuntu, on kuitenkin loputtoman riippuvainen toisesta. Mutta onko helmi toisen kämmenelle sittenkin aina liian hauras? Onko itseään mahdollista antaa ilman että myös sattuu, ilman vääriä tahtoja, vääriä kosketuksia? Ilman turhia toiveita?

Ja onko niin, että ”---olemme onnellisia jos vain haluamme olla”? Onko parempi odottaa vai olla odottamatta? Lähteä vai jättää lähtemättä? Ehkä nämäkin ovat kysymyksiä, jotka ovat ikuisesti vastausta vailla. 

Kekkonen on taitava kirjoittaja. Viekoittelee lukijaansa, yllättääkin. Antaa kysymyksiä. Eikä kerro kaikkea.

Suojattomasta ovat kirjoittaneet myös Suketus sekä Lumiomenan Katja: saavuin myös itse lukemaan kirjoituksenne juuri nyt  – tämän teoksen halusin lukea ja ajatella vailla ennakkoajatuksia.


********************

Helmi Kekkonen: Suojaton. Romaani, 160 s. Siltala 2014.

perjantai 22. elokuuta 2014

Jo sanotun sylissä




Voiko ruusun kirjoittaa loppuun?
Voiko rakkauden? Ihmisen?


Toisinaan se iskee: kirjoittajan syvä lohduttomuus siitä, että kaikki sanomisen arvoinen on jo sanottu. Rakkaudesta on kirjoitettu jo tuhannen tuhatta tarinaa, samoin kaikesta muusta. Miten voisi olla enää mitään uutta sanottavaa – mitään, mikä vielä olisi sanomisen arvoista.

Ja kuitenkin: lukijana luen yhä uusia tarinoita samankaltaisina toistuvista aiheista, koskaan kyllästymättä. On mahdotonta edes ajatella, että joskus olisin lukenut kaiken minkä tahdon. Tiettyihin lajityyppeihin – ja ehkäpä kirjoittajiinkin – saatan toki kyllästyä, mutta en koskaan kirjallisuuteen kaikkiaan. Siksi sittenkin ajattelen: kaikki tärkeä pysyy kyllä sanomisen arvoisena loputtomiin. Tärkeitä asioita ei koskaan voi lukea eikä kirjoittaa loppuun.

Kirjallisuus on aina syntynyt suhteessa aiemmin kirjoitettuun. Jokainen teos syntyy kirjallisuuden jatkumossa, ei koskaan tyhjiössä. Kaikki aiemmin kirjoitettu asettuu kehykseksi sille, mitä kirjoitetaan tänään. Kirjallisuus kuplii loputonta itsensä sisäistä keskustelua: tekstit viittaavat toisiinsa, keskustelevat, kantavat toinen toistaan, tietoisesti ja tiedostamattaan. Ja mikä riemu onkaan lukiessaan löytää vuorosanoja, joita teokset toisilleen kohdistavat.

Tiedän, että myös omaan kirjoittamiseeni vaikuttavat lukuisat luetut ja lukemattomat tekstit. Omat kirjoitukseni asettuvat osaksi tekstien jatkumoa riippumatta siitä, näkevätkö ne päivänvaloa vai jäävätkö pöytälaatikon hämärään. Tekstit, joita luen, herättelevät kysymyksiä ja ajatuksia, kypsyvät edelleen omiksi ajatuksiksi ja kirjautuvat lopulta ehkä myös siihen mitä itse kirjoitan. Kaikki tekstien välinen keskustelu ei ole tietoista – luultavasti hyvin suuri osa on pikemminkin tiedostamatonta, huomaamatta rakentuvaa. Ja kaiken luetun kautta omaan tekstiin vaikuttavat myös lukuisat omakohtaisesti lukemattomat tekstit.

Kaikki kirjoittajat luovat jotakin uutta, mutta ilman toisia kirjoittajia emme silti olisi mitään. Onkin hyvä muistaa myös nöyryys: se, että sanamme kantavat aina kiitollisuudenvelkaa meitä ennen kirjoittaneille. Ehkäpä ei tarvitsekaan olla lohduton, vaan sulkea vain itsensä tämän suloisen sylin lämpöön – toisten kirjoittajien hellään huomaan.

Ja niin me yhä toistamme samoja aiheita, samoja sanoja. Kirjoitamme ja luemme yhä uusia tarinoita rakkaudesta, kuolemasta, inhimillisestä keskeneräisyydestä, ihmisenä olemisen kipeydestä. Tavoittelemme ymmärrystä ihmisyydestä ja maailmasta. Mitä on rakkaus? Mitä kuolema? Mitä ihmisen tahto? Kohtalo ja sattuma? Oikea ja väärä? Jumaluus? Ihminen? 
 
Ihminen on loputtoman keskeneräinen olento, jota askarruttavat samat ikuiset kysymykset. Valmiita vastauksia ei sittenkään koskaan ole. Ei, vaikka vastauksia on koetettu laatia yksi toisensa jälkeen. On yhä vain kysymyksiä, loputon määrä kysymyksiä – ja loputon tarve etsiä vastauksia, jotka voisivat olla totta.

Tarve sanoa – ja kysyä – on siksi suunnaton. Ihmisen tiedolla ja ymmärryksellä on väistämättömät rajansa, mutta tahto kurkotella yli rajojen on silti sammumaton. Me tahtoisimme tietää, ymmärtää. Ja kyetä jäsentämään ymmärryksemme sanoiksi. Siksi on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa esimerkiksi rakkaudesta ja kuolemasta ei löytyisi yhä lisää sanottavaa.

Sanat ovat se lohtu, jonka sylissä voimme itseämme tuudittaa. Meillä on kieli, kyky jäsentää itseämme ja maailmaamme sanoihin, välittää merkityksiä toinen toisillemme. Voimme kysyä, ehkä myös antaa oman käsityksemme vastauksesta. Olkoonkin, että merkitysten yhteisyys on toisinaan sittenkin hämärää.

Asiat, jotka ovat tärkeitä, kestävät kyllä loputtoman toistamisen. Inhimillisen elämän ikuiset teemat pysyvät toistamisen arvoisina. Me emme kai koskaan lakkaa pohtimasta ihmisenä olemisen merkillisyyttä, hämmästelemästä kaiken tarkoitusta. Ja hyvä niin. Olisi lohdutonta elää maailmassa, jossa meillä ei enää olisi halua kysyä ja ihmetellä, kirjoittaa ja lukea.

Eikä jo sanottu kuitenkaan koskaan toistu sellaisenaan. Jokainen kirjoittaja sanoo sanottavansa aina hieman toisin, omalla tavallaan. Juuri siksi kirjallisuus jatkuu. On lohdullista ajatella, ettei kirjallisuus ehkä koskaan lopu, ei mihinkään. Ja minä jatkan matkaani, katson eteen ja taakse. Kirjoitan ja luen.

 

maanantai 18. elokuuta 2014

Katarina Gäddnäs: Vanhan talon uusi elämä (2010)


Avaan taivaansinisen oven ja astun uuteen kotiimme. Tunne on huikaiseva. Olen aina sanonut, etten tahdo omistaa mitään, kaikkein vähiten vanhaa taloa ja kaikkea sen mukanaan tuomaa vaivaa ja vastuuta. Olen yhtä aikaa iloinen ja kauhusta kankea.




Andreas Dienertin ihanat kuvat!



"Vanhan talon uusi elämä" on Katarina Gäddnäsin samannimisessä teoksessa aivan erityisen tenhoava: Gäddnäsin koti on hänelle paitsi uusi myös vanha – se on sekä hänen mummolansa että lapsuudenkotinsa, ja nyt myös hänen oman perheensä koti. Se, että hän on päätynyt asumaan juuri tähän taloon, on siis vähintäänkin suvun johdatusta ellei sitten peräti kohtalon.






Vanhat talot ja niiden tuhannet tarinat kiehtovat minua loputtomasti! En usko koskaan väsyväni lumoutumaan siitä tarinoiden suunnattomasta syvyydestä, jota nämä henkevyyttään humisevat talovanhukset itsessään kantavat. Siksipä toisinaan lepuuttelenkin mieltäni myös tällaisissa ihanissa teoksissa, joissa vanhojen talojen seesteiset, ajan kerroksia huokuvat kuvat saavat mieleni hyväksi ja levolliseksi. Aiemmin tänä vuonna ihailin mm. Pia Maria Montosen ja Niclas Wariuksen teosta Rakkaat vanhat talot (2014), josta Maria hiljattain kirjoitti: muistan, että kirjan kuvien äärellä viihtyivät niin silmät kuin mieli. Tämä Gäddnäsin kaunis kirja Vanhan talon uusi elämä (2010) löytyi jonakin suloisena suvipäivänä kirjastosta, jonka ehtymättömyyttä en koskaan väsy kiittämään: on ihanaa kohdata kiehtovia kirjoja, jotka suorastaan syöksyvät syliini sulostuttaakseen elämäni toki muutenkin suloisia hetkiä. Ja voi, onkin ihanaa helliä kauneudenjanoista mieltään tällaisten kirjojen kiehtovissa kuvaelmissa: ne ovat kuin tunnelmallisia tarinoita, jotka antavat viipyillä lempeänsuloisissa maailmoissaan.






Vanhan talon uusi elämä onkin ennen kaikkea tarina. Se kertoo vanhan talon kunnostamisesta, mutta myös hetkistä, joita talo on sulkenut syliinsä ennen ja nyt. Teoksesta tekeekin erityisen antoisan se, että Gäddnäs todella antaa omastaan, ja myös muuta kuin vain kauniita kuvia: kokonaisen tarinan, omia muistojaan ja nykyisyyttään, ja myös sitä ettei kaikki ole aina täydellistä. Sanoisinpa, että tässä on suloinen sisustuskirja parhaimmillaan – kirja joka osoittaa, ettei kodin laittaminen ole vain remontin ja tavaroiden pyörittelyä, vaan myös aivan oikeita tarinoita ja muistoja, elämän ihanuutta mutta myös realiteettien tuomaa rosoa. Vanhan talon asuttaminen on ihanaa, mutta myös rahapulaa ja vääriäkin valintoja. Ja niin, toisinaan talo näkee uuden myötä myös jotakin, joka loppuu.
 
Teoksen maailma on myös ihanan tervehenkinen. Gäddnäs kirjoittaa mm. näin: ”Minusta vaalein värein maalatut puulelut ovat tavattoman kauniita, mutta lapseni ovat aina pitäneet kammottavista muovidinosauruksista ja barbienukeista enemmän kuin minun tarjoamistani ’kauniista’ leluista.” Minustakin lasten pitää saada sopivassa määrin valita mieleistään, vaikka kauneuskäsitykset eivät silloin valitettavasti aina aivan kohtaa... Ovathan he sentään kokonaisia pieniä ihmisiä, ikiomia ihania persoonallisuuksiaan, eivätkä vanhempiensa mieltymysten jatkeita. Mutta niin, sen verran siloittelua kirjan kuvituksessa kyllä on, että niitä muovidinosauruksia ei juuri näy. Tämä annettakoon kuitenkin hyvillä mielin anteeksi.

Gäddnäsin ajatukset ovat mukavan pohdiskelevia – on ihanaa lukea kaunista kirjaa, joka yltää pintaa syvemmälle. Mukana on myös mukava ripaus asiantuntijatietoa vanhan talon kunnostamisesta sekä pieniä, antoisia piipahduksia historiaan.

Gäddnäs on ammatiltaan toimittaja ja kirjailija, ja se myös mukavasti näkyy: hänen kielensä on soljuvaa ja paikoin hyvin kaunista, sellaista mitä kauniiden kuvien rinnalla on teekupposen äärellä ihanaa lukea. Tämä onkin mitä parhain teehetkikirja – juuri sellainen suloinen selailtava, jossa silmä lepää ja ajatus seestyy. Suosittelen kaikille vanhojen talojen uskollisille ystäville!


********************

Katarina Gäddnäs: Vanhan talon uusi elämä. Valokuvat Andreas Dienert, ulkoasu Eva-Jo Hancock. Suomentanut Leena Nilsson. 192 s. Schildts 2010.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

J. L. Runeberg: Hanna (1836)



---mutta siinä on runoilija kuitenkin osunut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa...

Näin sanoo ylioppilas Kalm Ellille Juhani Ahon (1861-1921) teoksessa Papin tytär (1885). Kalm viittaa J. L. Runebergin (1804-1877) Hannaan (1836), neitoon jonka tämä runoilija ”antaa rakastua yhtenä ainoana iltana”. Kuinka olisinkaan voinut olla kiinnostumatta myös tästä Ellin tarinan takana vaikuttavasta toisesta tarinasta, klassikkorunoilijamme runoelmasta? Voi, en kuinkaan – minun oli luettava myös tämä, saatava tietää mitä kaikkea tämä pitää sisällään ja miten se siis hengittää Ahon tarinan taustalla.




Oma kirjani,
WSOY:n "pientä valiosarjaa" vuodelta 1941,
suomennos Otto Manninen.



Olen lukenut Hannan aikaisemminkin, kaukaisina opiskeluaikoina, mutta suuremmin en sitä enää muistanut – muistin lähinnä sen verevän ja kauniin sankarittaren, kenties tietynlaisen naisen ihannekuvan. Nyt löysin Hannan onnekseni antikvariaatista, josta sain sen omakseni muutamalla kolikolla. Tämäkin vihkonen odotteli lukemistaan hetken, mutta kun lopulta siihen tartuin, olin jälleen kerran kerrassaan hurmaantunut: Mikä lumoava teos! Mitä ihanaa, hurmaavaa, täyteläistä kieltä! Eikä ollenkaan vaikealukuista, sillä kieli vie mennessään, kuljettaa lukijaansa omalla suloisella painollaan.

Näin runoilee romantikko Runeberg:

Lempi on sellainen, tapa sen noin pauloja panna,
milloin verkko ja milloin taas syli. Ah, halu harras
juosta on kumpaankin, jos vain sydän lempivä kutsuu.

Hanna on kolmilauluinen, nuoresta rakkaudesta kertova runoteos: suloinen ”seitsentoistias” Hanna asuu isänsä kanssa idyllisessä pappilassa, mutta seitsentoitiaana (mikä ihana sana!) neito on tietysti iässä, jossa on jo aika myös rakastua, ajatella itsensä isän lisäksi sulhonkin vierelle. Tunteet ennättävät pienessäkin runoelmassa heilahdella äärestä toiseen, kun Hanna pohtii kosijaansa ja kipuilee isänsä kodin jättämistä. Ja ehkäpä Hanna on alkuun tehdä myös rakkauden erheen, mutta lopulta sydän kuitenkin ohjaa hänet nojaamaan juuri oikeaan olkaan.

Hannan laulut alkavat katkelmilla Runebergin aiemmasta runosta ”Hvem styrde hit din väg” (suom. ”Ken tänne tiesi toi”), jossa rakastunut tyttö kyselee rakkauden selittämätöntä syntyä – en ole (vielä!) lukenut runoa, mutta löysin tiedon Suomen kirjallisuushistoriasta (Wrede 1999: 225). Selittämättömänä viriää rakkaus kenties Hannassakin – arkana katseena ja punehtuvana poskena, mutta myös lähteestä välkkyvänä vetenä, suviyön taikana. Puhkeava rakkaus on jotakin merkillistä, käsittämätöntä:

Tunteit’ outoja kuin salahenkiä nyt sydän uhkui,
itselleen oli hän kuin arvoitus, itki ja nauroi,
kuin uni, mielen hämmingiss’ ihanassa mi ilkkui.

Salahenkiä uhkuva sydän! Jotakin sellaista uhkuu minunkin sydämeni kun tällaista luen! Ja kyllä, muistin oikein: Hanna on kaunis, eroottisinkin sävyin kuvattu neito – ehkäpä myös runebergiläinen naisihanne. Kangaspuidensa ääressä istuessaan Hanna on ihana näky:

Niinkuin siimesmaan punamansikat puunteli posket,
paisuin paulomaton povi aaltosi henkäelyistään,
toukankäymätön sydän kätkössään sydän tuore ja puhdas,
kun hän sukkulataan käsivarsin viskeli paljain.
Silmäpä kirkas tuo kuin peili, se riemua loisti.

Voiko kauniimmin oikeastaan kirjoittaa? Kaiketi olen vanhanaikainen, mutta minusta tällainen kuvaus on tuhannesti suloisempaa ja myös aistikkaampaa kuin moni nykypäivän ronskisti ja reteästi ilmaistu ”ihailu”. Tämä kertoo verraten vähän, mutta kuitenkin niin paljon, että naisen kauneus – ja naiseus! – on selvää ja ilmeistä. Aaltoileva povi ja paljas käsivarsi, siinä kaikki mitä tarvitsee sanoa ja näyttää.

Runeberg on kirjoittanut pieneen runoelmaansa paljon: nuoren rakkauden rinnalla siinä kumpuilevat myös kuolema, yksinäisyydenpelko ja toisen toiveiden pettäminen. Keskiössä on kuitenkin juuri romanttinen, kohtalonomainen rakkaus. Ainakin Hannaa lukiessa Runeberg todella näyttäytyy aitona romantikkona, joka uskoo tarinassaan yhtäkkiseen rakastumiseen ja sen mahdollisuuksiin. Runoelman lopussa rakkaus jää leijumaan kuin ihana, pehmeä pilvi.

Ja oi, Runebergin runokieli on niin kaunista! Runoelman tematiikkakin kiteytyy runollisiin kuviin linnuista, lähteestä ja avaranäkymäisistä harjanteista. Ja niin, tarina tapahtuu hetkellä, jona ”aatto jo illastui suvikuun ilojuhlan” – on juhannusaatto, kesäyön romanttinen taika, viettien palo ja rakkauden kaipuu ja halu.

Ja ei, en ole heksametrimitan asiantuntija, kaukana siitä, enkä siksi osaa sanoa onko Hannan runomitta suomeksi käännettynä oikea ja täydellinen, mutta ei sen niin väliäkään: minulle tämä oli yhtä kaikki hieno, runollinen elämys. Hanna on myös käännetty suomeksi useampaankin kertaan  – oma suomennokseni on Otto Mannisen. Saattaisi olla mielenkiintoista lukea myös muita käännöksiä, etenkin Paavo Cajanderin, joka on Hannan ensimmäinen suomennos vuodelta 1880 (kurkkaa esim. tänne), ja jota Ahonkin on siis täytynyt lukea ja siteerata. Mutta ah, tämä Mannisenkin käännös (1940) hellii kyllä kauniin kielen janoani!

Runeberg oli – toisin kuin esimerkiksi Aleksis Kivi – sanataiturina juhlittu sankari jo eläessään. Hänessä ja hänen tavassaan kirjoittaa oli siis jotakin, joka viehätti jo aikalaisia, ja sai nämä ihastumaan hänen teoksiinsa. Oliko se kenties juuri se romanttinen idyllisyys, jota hänen teoksissaan usein tuntuu olevan? Olen lukenut Runebergin tuotantoa toistaiseksi valitettavan vähän, mutta tällaisen romanttisen ja romantisoivan kuvan olen hänen tuotannostaan kirjallisuushistorioista saanut. Romantiikan aika janosi romantiikkaa, joten romantikkorunoilija sopi siihen erinomaisesti. Ja ah, myös myöhempien aikojen romantikot kyllä hyvinkin huikaistuvat.

Ja kyllä, palatakseni vielä alkuun totean, että Hanna todellakin on mitä ilmeisimmin Papin tyttären (1885) ja Papin rouvan (1893) tärkeä interteksti. Intertekstuaalinen suhde tulee toki ilmi jo Ahon teoksia lukiessa, koska Aho selkeästi viittaa Hannaan ja siteeraa sitä, mutta Hannan lukeminen syvensi kiehtovasti näiden teosten välisen suhteen ymmärtämistä. Hannan ja Ellin tarinoissa on useassakin kohtaa tiettyä samankaltaisuutta, joskin Hanna edustaa idyllistä romantiikkaa ja Papin tytär ja Papin rouva surullisempaa realismia, jopa karua naturalismia. Mm. miljööt ovat hyvin samankaltaisia: sekä Hanna että Elli asuvat pappilassa ja ovat siis papin tyttäriä, ja molemmat myös näkevät veden ja kiipeävät korkealle. Ja molemmissa tarinoissa taloon tulee toisaalta saapuva nuori mies. Mutta niin, lopulta vain Hanna saa avarat näkymänsä, Elli ei.

Olen siis jälleen kerran hurmaantunut kirjallisuuden lumovoimasta – sen ehtymättömästä kyvystä keskustella itsensä kanssa ja rakentua aina jo kirjoitetun jatkoksi. Ja kyllä, Hanna viritti innostuksen tarttua myös muihin Runebergin teoksiin. Mikä ihana itseään ruokkiva harrastus (tai elämäntapa!) lukeminen onkaan! Kirjallisuuden maailma on kiehtovan avara ja loputon: yhden teoksen lukeminen herättää usein innostuksen lukea myös toisen tai toisia. Huomaan, että lukutapani muuttuu yhä enemmän ja enemmän myös teosten interteksteistä kiinnostuvaksi: tunnen tarvetta lukea toisiinsa vaikuttavia tekstejä rinnakkain, yhdessä. Mutta myös yhden teoksen lukeminen yhdeltä kirjailijalta virittää usein ihanaa halua lukea häneltä lisää – juuri niinkuin nyt.

PS. Ärhäkämpi lukija saattaa hyvinkin löytää Hannasta myös tiettyä kiukuttavaa miesvaltaa, mutta minä tyydyn lukemaan romantiikan ja idyllin. En tahdo tuhista mokomaa näin ihanan runoelman äärellä.


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Hannan lisäksi:

Aho, Juhani 1885: Papin tytär.
Wrede, Johan 1999: Johan Ludviq Runeberg  – kansallisrunoilija. Teoksessa Yrjö Varpio ja Liisi Huhtala (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 1. Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. S. 220-231. SKS.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen (2002) sekä subjektiivista selontekoa


Olen viritellyt itseäni pian alkaviin kirjoittamisen opintoihin lukemalla Miisa Jääskeläisen teosta Sana kerrallaanJohdatus luovaan kirjoittamiseen (2002), jota jo kevään hyväksymispostissa suositeltiin kesälukemiseksi. Jääskeläinen on opettanut kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa – samassa opinahjossa, jonne omatkin opintoni avoimen yliopiston kautta sijoittuvat. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli ehtinyt opettaa siellä noin kymmenkunta vuotta, ja takana oli siten jo verraten pitkä opettajakokemus. Kokemus myös näkyy: Jääskeläinen osaa hienosti kiteyttää kirjaansa aloittelevalle kirjoittajalle tärkeimmät ja keskeisimmät sisällöt.





Kiitos kirjastolle!


Sana kerrallaan on kirjoittamisen opintoihin virittelevänä teoksena mitä oivallisin. Varmasti se tarjoilee hyviä ajatuksia myös yksinopiskelijalle, mutta erityisesti oppiin hakeutuvalle se hahmottaa erinomaisesti sen, mistä opinnoissa – kirjoittamisen opiskelemisessa ja oppimisessa – tulee olemaan kysymys. Toki se myös toistaa monelle kirjoittajalle jo ennestään tuttua: minäkin olen jo ennättänyt pyöritellä kirjoittamista ja sen prosessia mielessäni paljonkin, ja siksi monet teoksessa esille otetut asiat olivat sellaisia, jotka jo olivat minulle joko tietoisesti tai ainakin intuitiivisesti tuttuja. Luulen silti, että teos saattaa olla parhaimmillaan juuri silloin, kun lukija on jo kirjoittanut ainakin jonkun aikaa, ja kirjoittaminen on siten henkilökohtaisesti tuttua. Tällöin teoksesta saa ehkä eniten irti, koska kykenee liittämään sen annin jo ennestään tuttuun ja kirkastamaan omia jo olemassa olevia ajatuksiaan. Samalla saa toki myös kosolti uutta ajateltavaa ja oppia.

Teos tarkastelee kirjoittamista hyvin monipuolisesti. Jääskeläinen jäsentää sanottavansa viiteen päälukuun, joista kukin käsittää tietyn osa-alueen luovasta kirjoittamisesta: hän aloittaa kirjoittavasta ihmisestä ja etenee kirjoittamisen luonteeseen prosessina sekä edelleen tekstin tekemisen taitoon ja tekstin arvottamiseen ja päätyy lopulta pohdintaan luovan kirjoittamisen oppimisesta. Seuraavassa muutamia teoksesta kohotettuja seikkoja Jääskeläisen jäsennyksen mukaan sekä täysin subjektiivista pyörittelyä eli luetun henkilökohtaista prosessointia.


1. Kirjoittava ihminen


Luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa. Jokaisessa kirjoituksessa on pala tekijäänsä, vaikka kaikkea ei ihan sydänverellä kirjoittaisikaan. Kielellinen lahjakkuus voi olla perittyä, osa kirjoittajan persoonaa, mutta kirjoittamisen taito on aina myös opittua ja yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan, kulttuuriin ja kieliyhteisöön. Kirjoittajaksi ei synnytä vaan kirjoittajaksi ryhtyminen vaatii tietoisen päätöksen ja vahvan motivaation.”

Kirjoittamisessa on siis kyse ennen kaikkea tahdosta, päätöksestä kirjoittaa. Lisäksi kirjoittaminen on opittu taito: taustalla voi olla lahjakkuutta, mutta yksin lahjakkuus ei riitä. Sisäinen motivaatio on kirjoittamisen edellytys, joka tarvitsee rinnalleen sitkeyttä, sitoutumista ja keskittymiskykyä, usein myös ulkoisia yllykkeitä kuten aikatauluja. 

Kirjoittajia on pääpiirteissään kolmenlaisia: kutsumuskirjoittajia, kirjoittajiksi ajautuvia ja sivutoimisia kirjoittajia. Vakaan ja vahvan kirjoittajaidentiteetin rakentuminen vaatii aikaa, ehkä vuosia, ja se voi myös muuttua. Ja kyllä, kirjoittaja kärsii myös tuskasta ja ahdistuksesta: omaa lahjakkuuttaan ei ehkä uskalla käyttääkään, koska pelkää sen käyttämisessä epäonnistumista, tai sitten kirjoittamista estää silkka häpeä.
 
Mm. näin sanoo siis Jääskeläinen, ja näin minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Ei, luettavaa ei synny ilman kirjoittajaa, vaan tekstit kirjoittaa aina kirjoittaja, ihminen. Tämäkin teksti syntyy kirjoittajasta, minusta joka kirjoitan sen sellaisena kuin olen. Kuten tiedämme, tekstejä on hyvin erilaisia, mutta aina niiden takana on ihminen, tietyn kirjoittajan ääni. Mutta tämä ei tietenkään merkitse sitä, että kirjoittaja kirjoittaisi aina itsestään.

Ja lahjakkuutta tai ei, yksin se ei riitä. Tarvitaan juurikin tahtoa ja sitoutumista. Minä vitkuttelin aikani, mutta lopulta rohkenin ryhtyä. Päätökseni ryhtyä kirjoittamaan on ollut yksi elämäni parhaita. Ajattelen olevani kutsumuskirjoittaja, joka on tarvinnut myös tiettyä ajautumista – mutta ehkä ennen kaikkea juuri sitä tietoista päätöstä. Kirjoittajaidentiteettini on melko vahva, vaikka olenkin ”vain” harrastaja. Ei horjumaton, mutta vahva. Tuskin silti vakaa tai muuttumaton. Ja olen kirjoittaja, vaikka kirjoituksistani ei tulisikaan kirjoja – kirjailija on sitten käsite erikseeen.

Epäonnistumisen pelkoa? Häpeää? Kaiketi molempia, mutta jo riittää – on kirjoitettava vain. Kirjoittaminen on myös loputonta repivää vuoristorataa hurmioituneen onnistumisen tunteen ja tuskaisen epäonnistumisen pelon vuorotellessa usein liian kovassa vauhdissa, mutta lohduttaudun ajatuksella, että sama repivyys koskee myös aitoja ammattilaisia, ja jatkan kirjoittamista.



2. Mitä kirjoittaminen on?


Kirjoittaminen on merkillistä puuhaa. Teksti voi juosta kuin itsestään paperille, eikä kirjoittajakaan pysty selittämään, mistä sanat tulivat. Joku toinen taas voi uurastaa tekstiraakileen kanssa kuukausia ja jopa vuosia ennen kuin se on valmis. Kirjoittamisessa on näkymätön ja näkyvä puolensa. Se on sekä järkeenkäypää ja hallittavissa että selittämätöntä ja kontrollin tavoittamattomissa olevaa.

Luovan kirjoittamisen käsite ei ole yksinkertainen määriteltävä, vaikka se usein tarkoittaakin ennen kaikkea kaunokirjallista kirjoittamista – onhan kaikki kirjoittaminen oikeastaan luovaa. Luovuus liitetään usein myös vapauteen ja lupaan olla rajoituksista vapaa. Jääskeläinen tähdentää, että juuri luovaan kirjoittamiseen liittyy myös esteettisiä päämääriä sekä avoin, kokeileva suhde perinteisiin lajityyppeihin ja –rajoihin.

Kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea aikaa, ja on osattava sekä aloittaa että lopettaa. Se on monitasoinen prosessi, jossa intuitiivinen ja rationaalinen tila vuorottelevat, ja aktiivinen tekijyys edellyttääkin juuri kykyä tarkkailla ja säädellä omaa kirjoittamisprosessiaan tietoisesti ja tavoitteellisesti. Kirjoittamisen tapoja on monenlaisia, ja on tärkeää löytää oma tapansa, se mikä tuntuu itselle luontevalta ja tuottoisalta.

Näin Jääskeläinen, ja jälleen minä: kyllä, kyllä, kyllä.

En ehkä koskaan ole mielessäni määritellyt ”luovaa kirjoittamista”, mutta ehkäpä ymmärrän sen koko lailla samoin kuin Jääskeläinen: siihen liittyy juuri esteettisiä päämääriä ja avoin suhde perinteeseen. Ajattelen, että perinne on luovuuden materiaalia: uusi teksti syntyy luovuuden myötä, mutta luovuutta ruokkii kaikki jo olemassa oleva. Siksi kirjoittajan pitää myös lukea, lukea, lukea. Tai niin ainakin minä teen ja tahdon tehdä.

Ja kirjoittaminen tarvitsee aikaa, kyllä. Se vaatii myös priorisointia: sitä, että osaa armahtaa oman riittämättömyytensä monilla muilla elämän osa-alueilla, sietää mm. lattialla lainehtivia pölypalleroita ja omaa epämiellyttävää itsekkyyttään, kun vetäytyy todellisuudesta sanojensa äärelle. Myös sekä aloittamiseen että lopettamiseen liittyy omat vaikeutensa, jotka on voitettava kerta toisensa jälkeen. 

Rationaalisuuden ja intuition vuorottelu on kirjoittamisessa ehkä kiehtovinta. Kirjoittamisen prosessi on minusta äärettömän mielenkiintoinen. Kaikkea ei voi eikä tarvitse selittää – kirjoittamisessa on kuin onkin myös ripaus sitä käsittämätöntä taikaa.


3. Tekstin tekemisen taito


Tekstistä voi erottaa sisällön ja muodon tai ajatukset ja ilmaisun. Pitää siis olla sanottavaa ja taito sanoa se.

Kirjoittaja tarvitsee uteliaisuutta, tiedonhalua ja kykyä kiinnostua ja innostua. On tärkeää osata tarkkailla sisäistä maailmaansa, mutta oma mielikuvitus ei riitä, vaan kirjoittaja tarvitsee tietoa myös itsensä ulkopuolisesta maailmasta. Aloitteleva kirjoittaja ammentaa ennen kaikkea omista kokemuksistaan, mutta ajan mittaan aiheisto usein laajenee. On usein helpointa kirjoittaa siitä mikä on tuttua, mutta silloinkin tarvitaan etäännyttämistä.

Kirjoittamiseen liittyy aina jokin tavoite, intentio, joka jokaisen kirjoittajan on itse määriteltävä. Mutta tekijän intentiolla on merkitystä vain tekstiä työstettäessä, sillä valmis teksti siirtyy lukijalle ja vapautuu samalla tekijänsä yksinoikeuksista myös intentoiden suhteen – lukija luo sille omat merkityksensä. Tekijän on hyvä tiedostaa omat intentionsa, mutta ”kirjoittaminen onkin usein [myös] sen etsimistä, mitä haluaa sanoa ja sellaisen löytämistä, mitä ei tiennyt etsivänsä.

Kirjoittaminen on tekstin sommittelun taitoa, mutta ei silti pelkkää tekniikkaa. Hyvä muoto on eheyttä, yhtenäisyyttä ja kirkkautta. Mutta ohjeita ja kaavoja liian uskollisesti noudattava teksti voi olla hengetön, kirjoittajan oman äänen hävittävä.
 
Ja Jääskeläisen jälkeen taas minä: kyllä, hmm, kyllä.

Sisällön ja muodon suhde on yksi lempiaiheistani: jaksan toistaa sitä, että paras teksti on sekä sisällöltään että muodoltaan esteettisesti puhutteleva. Sisällöllä tarkoitan muutakin kuin pelkkää tarinaa – teemoja, herääviä ajatuksia ja kysymyksiä, kaikkea sitä mitä teksti sisällään kantaa. Muoto on minusta yhtä tärkeää kuin sisältö, ainakin melkein. Ihanteellista on, että ne ovat sopusointuisessa suhteessa keskenään.

Kykyä innostua ja huomata tarvitaan varmasti – sitä, että näkee myös ympäröivän todellisuuden sisäisten maailmoidensa rinnalla. Aloitteleva kirjoittaja ja kirjoituksiin hiipivät omat kokemukset? Niin, tämä ajatus tuntuu tulevan vastaan aina. Ehkä tämä usein onkin totta. Itse aloittelevana kirjoittajana sanoisin, että ”todellinen” minäni lainaa kirjoittavalle minälleni itsensä ja elämänsä yksityiskohtia ja ennen kaikkea ihmisyytensä. En ajattele kirjoittavani itsestäni, mutta kylläkin itsessäni. Mystiikkaa? Ei, vaan se kiehtova kirjoittava minä – ja ehkäpä siis hitunen sitä mystiikkaa sittenkin.

Ja kyllä, kun teksti irtautuu tekijästään kohdatakseen maailman, se on vapaa keräämään yhtä monta tulkintaa kuin lukijaakin. Ja todella, kirjoittaminen voi olla hyvinkin kiehtova matka mieltä askarruttaviin kysymyksiin: maailma ympärillä on ääretön kysymysten kaikkeus, ja kirjoittaminen on tapa koettaa antaa johonkin kysymykseen yksi mahdollinen vastaus. Kysymyksen tiedostaa kenties aloittaessaan tai vasta lopettaessaan tai ei vielä sittenkään, mutta kirjoittaminen tuottaa joka tapauksessa yrityksen tutkia ja ymmärtää jotakin.

Ja voiko paremmin kiteyttää: hyvä muoto on eheyttä, yhtenäisyyttä ja kirkkautta! Sitä kohti... Ja kyllä, näin minäkin ajattelen: kirjoittajan on hyvä tietää ja tuntea perinne ja rajat, mutta uskaltaa silti olla myös riittävän vapaa.


4. Hyvää ja huonoa kirjoittamista


Tekstien arviointiin ei ole olemassa yksiselitteisen luotettavia ja pysyviä mittareita. Arvottaminen on aina subjektiivista ja siksi sen pitäisi olla myös läpinäkyvää: arviointiin vaikuttavia odotuksia, asenteita ja tunteita ei pidä piilotella. Mestarillisen ja kelvottoman väliin mahtuu suurin osa kirjallisuudesta – ”ihan hyvän” ei pitäisi tuntua loukkaukselta.”

Palautteen saamisen tarve on yksi keskeisimpiä syitä hakeutua kirjoittajakoulutukseen. Jääskeläinen puhuu keskeneräisten tekstien estetiikasta – siitä kuinka eri tavalla keskeneräisiä kirjoituksia on luettava kuin valmiita. Parasta palautetta on se, joka kirkastaa kirjoittajan itsekin jo alitajuisesti tietämät ongelmakohdat – ne, joita hän ei kuitenkaan ole vielä osannut tietoisesti nimetä. Kyky tarkastella kriittisesti myös omaa tekstiään on kirjoittajalle erityisen tärkeä taito, koska tavoitteelliseen kirjoittamiseen liittyy väistämättä myös omaa arviointia. Arviointitaitojen kehittämiseen liittyy (luonnollisesti) myös runsas ja monipuolinen lukeminen.
 
Ja minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Arvottaminen todellakin on aina subjektiivista – jokainen arvottaja on ihminen, ja siksi myös itsensä vanki. Itsestään ei pääse, vaikka olisi ammattilainenkin ja kykenisi periaatteessa tarkastelemaan tekstejä myös ohi itsensä ja omien mieltymystensä.

Luonnollisesti kirjoittaja kaipaa palautetta – opastusta, mutta myös vahvistusta omasta kehittyvästä kyvystään kirjoittaa. Keskeneräisten tekstien estetiikka on hieno käsite, joka kiteyttää sen, kuinka vasta rakenteilla olevaan tekstiin on suhtauduttava. Ja todellakin, paras palaute juurikin kirkastaa.

Itsearviointi on väkisinkin vaikeaa: omalle tekstilleen on väistämättä sokeampi kuin toisten teksteille, siinä on niin kiinni. Mutta on silti opittava tarkkailemaan omaakin tekstiään ikään kuin ulkopuolelta, lukijana: eläytymään lukijan asemaan, hetkeen jossa tekstiä ennen kokematon astuu sen maailmaan. Ja kyllä, ehdottomasti allekirjoitan myös tuon, että lukeminen ravitsee arviointitaitoja – kaikenlaiset tekstit opettavat.


5. Luovan kirjoittamisen opettamisesta


Kirjoittaja ei ole koskaan täysinoppinut eikä mistään koulutuksesta tule valmiita kirjailijoita. Kehittyminen kirjoittajana vaatii läpi elämän kestävää tietoista ponnistelua.

Oppiminen on aina ennen kaikkea henkilökohtainen prosessi, ja juuri siksi sen itseohjautuvuus on niin tärkeää. Kehittyminen vaatii aikansa – hyväksi ei tulla hetkessä. Ja kirjoittamaan oppii parhaiten kirjoittamalla ja lukemalla. Moni halukas hakeutuu nykyisin kuitenkin myös koulutukseen: koulutusten suosio on hyvin suurta, vaikka niitä myös kritisoidaan ja moititaan oman ja aidon tuhoamisesta.

Varmaa on ainakin se, että pelkkä koulutus ei kaikkea opeta. Tärkeintä on, mitä tekee koulutuksen ulkopuolella – se, kirjoittaako. Oppimisen tiellä auttavat ”kärsivällisyys, pitkäjänteisyys ja epävarmuuden sietäminen”, mutta toisinaan kirjoittaminen saattaa ja saa olla myös ”iloista, vaivatonta ja helppoa”. Kirjoittamisen opettaja on parhaimmillaan ajatuskumppani, joka ei ehkä anna selkeitä vastauksia, mutta opettaa ajatelemaan itse, keskustelun kautta. Ja lopulta ”opetukseen osallistuminen on vain yksi väliasema, ei päämäärä sinänsä. Se on vain yksi tapa edistää omaa oppimistaan.”
 
Ja vielä kerran myös minä: kyllä, kyllä, kyllä.

Ei, kirjoittaja ei koskaan olen täysinoppinut eivätkä opinnot tee kenestäkään kirjailijaa. Kirjoittaminen on loputonta oppimista ja alusta aloittamista. Mikä ihana ajatus! Sillä tämä merkitsee samalla sitä, että jos tänään epäonnistun, saatan hyvinkin onnistua jo huomenna.

Ja kyllä, oppiminen on nimenomaan henkilökohtainen prosessi: oppimista ei tapahdu, ellei itse opettele ja opi. Syvällinen oppiminen on myös hidasta, pitkä prosessi, joka todella jatkuu myös läpi elämän. Kirjoittajakoulutusta ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä olen pohtinut myös täällä – ja tunnustan toki, että olen itsekin näitä koulutuksia joskus kummastellut. Nyt ajattelen kuitenkin ennen kaikkea niin, että koulutus on opinhaluiselle annettu mahdollisuus antaa itsensä oppia taas jotakin uutta: se ei tee kenestäkään valmista, mutta antaa parhaimmillaan varmasti eväitä, joilla oma kirjoittajuus ja suhde kirjoittamiseen vahvistuvat. Koen kulkevani tietä, jolla todellakin tarvitaan ”kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja epävarmuuden sietämistä”, mutta joka kuitenkin on tulvillaan iloa.


**********


Sana kerrallaan on ilmeisen ajatuksia aktivoiva teos – teos, jonka kanssa mielellään keskustelee ja nyökyttelee! Sopii siis suositella sitä aiheesta kiinnostuneille! Voisin kirjoittaa tämän pohjalta varmaan oman kirjan, kerta kaikkiaan kokonaisen. Tässä kohtaa oli tyydyttävä tuskalliseen tiiviyteen, joka sekin tosin tapani mukaan tursuilee. Mutta tässä kirjan anti vielä äärimmilleen tiivistettynä: kirjoittaminen on kerta kaikkiaan kiehtovaa ja sen oppiminen ihana elinikäinen taival! Kaikkein paras lause kirjassa on ehkä tämä: ”Kirjoittaminen on aina oppimista.” Niin minäkin sen ajattelen, suloisen loputtomana oppimisena.

Aloitan siis opinnot innostuneena. On ihanaa, että maailma on aina avoin, ja että aina on mahdollista oppia lisää. Uskon loputtomaan oppimiseen, kehittymiseen ja kirkastumiseen, hetki hetkeltä. Kirkastavia pian alkavan syksyn hetkiä myös teille lukijani!


********************


Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – Johdatus luovaan kirjoittamiseen. 193 s. WSOY 2002.


keskiviikko 6. elokuuta 2014

Jo Baker: Longbournin talossa (2014)



Onko arvokkaampaa suositusta kuin tarkkasilmäisen palvelijan antama?” 

Näin ajattelee neiti Elizabeth Bennett Jane Austenin teoksessa Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) – hän on juuri kuunnellut Mr. Darcyn taloudenhoitajattaren Mrs. Reynoldsin ylistyspuheita isännästään, joka hänessä itsessään on herätellyt melko lailla vähemmänkin ylistäviä ajatuksia. Ja tällä samalla ajatuksella aloittaa myös Jo Baker oman teoksensa Longbournin talossa – Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo (2014), joka näin heti asettuu tämän iki-ihanan klassikon rinnalle.*




Kiitos kirjastolle!


Longbournin talossa kertoo alanimekkeensä mukaisesti oman, palvelusväen näkökulmasta kerrotun tarinansa Austenin klassikkotarinan rinnalle. Luin tämän teoksen jo keväällä, hieman ennen blogini perustamista, ja se varmasti osaltaan vaikutti siihen, että Ylpeys ja ennakkoluulo valikoitui kesän alkaessa keräilemääni lukupinoon. Useimmiten välttelen kaikenlaisia klassikoista rakenneltuja vääntelyitä pitäen niitä pitkälti pyhäinhäväistyksinä (monesti kenties syyttäkin), mutta tähän uutuusteokseen oli kuitenkin tartuttava: siinä oli jotakin hyvin houkuttelevaa ja puoleensavetävää, ja päätin siis kerrankin luopua ahtaista ennakkoluuloistani (!) ja antaa teokselle mahdollisuuden. Hyvä niin: Longbournin talossa jäi mieleeni yllättävän hyvänä lukukokemuksena, ja vaikka se ei likimainkaan vetänyt vertoja hurmaavalle esikuvalleen, oli se kuitenkin ajatuksia herättelevä kelpo kertomus. Varmaa tosin on, että tarinan vetovoimaa lisäsi omalla kohdallani juuri se, että taustalla vaikuttivat yläkerran ihanat neidit ja ylipäätään rakkaan klassikon perintö. En tiedä, olisinko kokenut teoksen ollenkaan samoin ilman näitä Ylpeyden ja ennakkoluulon kiehtovia kehyksiä.

Iki-ihanan Ylpeyden ja ennakkoluulon taas luettuani halusin vielä hetkisen viivähtää myös tämän teoksen äärellä – en siksi, että se tai sen tarina itsessään olisivat olleet niin suurenmoisia, että ne olisivat hetimiten huudelleet luokseen uudemman kerran, vaan siksi, että minua (kenties kirjoittajana tai vain tutkivana lukijana) hykerrytti alkuperäisteoksen jälkeen vielä kertaalleen tarkastella sitä, kuinka Baker kirjoittaa teostaan tämän toisen teoksen rinnalle. Longbournin talossahan asettuu äärimmäisen selkeään intertekstuaaliseen keskusteluun esikuvansa kanssa: sitä ei kerta kaikkiaan olisi ilman Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, ja samalla kun se on kunnianosoitus tälle lumoavalle esikuvalleen, se myös täysin siekailematta rakentuu vain ja ainoastaan sen varassa – olkoonkin, että sillä on toki omat tarinansa kerrottavana, ja että Baker on tehnyt aivan ikioman kirjallisen työn näiden tarinoiden rakentamiseksi.

Tekijän huomautuksessa Baker kirjoittaa:

Longbournin keskeiset henkilöhahmot esiintyvät Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain vilaukselta: he ovat olemassa vain palvellakseen perhettä ja tarinaa. He toimittavat kirjelappuja ja ajavat vaunuja; he juoksevat asioilla, kun kukaan muu ei halua pistää nenäänsä ulos – he ovat niitä ”edusmiehiä” tai ”välikäsiä”, jotka käyvät kaatosateessa hakemassa kengän ruusukkeet Netherfieldin tanssiaisiin. Mutta hekin ovat – ainakin minun mielestäni – ihmisiä.”

Teoksen henkilöt ovat siis Bakerin omia luomuksia, ja heissä on vain hitunen jo Ylpeydessä ja ennakkoluulossa ollutta. Päähenkilö on palvelutyttö Sarah, joka raataa alakerrassa rouva Hillin komennossa – rouva Hill esiintyy nimeltä myös Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, Sarah ei. Sankaritar Sarah on päämäärätietoinen, omaa paikkaansa maailmasta etsivä neitonen, joka ei ole erityisen halukas tyytymään kohtaloonsa, vaan ottaa elämänsä ohjat lopulta omiin käsiinsä – melko tavanomainen viihteellisten kertomusten päähenkilö siis. Siinä missä esim. Enni Mustosen pikkuinen Ida-piika edustaa puhtoista ja läpeensä kunnollista sankaritartyyppiä (näin ainakin itsestään kertovan sarjan ensimmäisessä osassa), on Sarah siis päinvastoin kipakampi ja elämänsä rajoja vastaan aktiivisesti kapinoiva sankaritar – menneisyyteen sijoitettu moderni nainen. Sarah haluaa kurkotella kohti elämää, joka olisi oikeasti hänen omaansa, sillä ”elämä muiden ihmisten oikkujen ja mieltymysten armoilla ei ollut oikeaa elämää.” Herrasväenkin elämä näyttää Sarahin silmissä lopulta tyhjänpäiväiseltä ja pieneltä: se toistaa vain samoja tuttuja ja yksitoikkoisia kuvioitaan.

Ajallisesti Longbournin talossa noudattelee Ylpeyden ja ennakkoluulon aikaa, mutta menee kuitenkin myös sen ajasta ohi: se ulottuu sekä henkilöidensä menneisyyteen että etäämmälle tulevaan. Pääosin aika on kuitenkin yhteistä, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat vaikuttavat tämänkin tarinan taustalla: Netherfield Park saa uudet asukkaansa, neidit menevät tanssiaisiinsa, Jane sairastuu, Collins saapuu, Lydia karkaa, Jane ja Elizabeth kihlautuvat jne. Ylä- ja alakerran tapahtumat kulkevat siis rinnakkain: ylä- ja alakerta elävät kumpikin omaa elämäänsä, mutta yläkerran tapahtumat vaikuttavat aina myös alakertaan ja teettävät palvelijoilla yhä lisää työtä. Yhteistä rytmiä ilmentää myös se, että ajallisesti yhtenevät luvut alkavat aina Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lainatuilla sitaateilla. Samalla nämä sitaatit kytkevät teoksen tarinan tiiviisti taustalla vaikuttavan alkuperäisteoksen tarinaan – ilmentävät sitä, kuinka teos kulkee klassikon rinnalla.




Tanssiaiset tulossa!


Ylä- ja alakerran maailmat ovat keskenään hyvin erilaisia: yläkerran joutilaisuus asettuu vastakohdaksi alakerran armottomalle aherrukselle. Palvelusväen näkökulmasta katsottuna neidit (erityisesti Jane ja Elizabeth) ovat toki hyväntahtoisia palvelijoitaan kohtaan, mutta eivät silti näe omaa nenäänsä pitemmälle: eivät ymmärrä, että kaikki heidän tahtomisensa tietää työtä alakertaan. Ja niin palvelusväki raataa raatamistaan, mutta ennättää sentään aherruksensa lomassa elää myös omaa elämäänsä iloineen ja suruineen: myös alakerrassa ollaan ihmisiä ja ennen kaikkea rakastutaan ja rakastetaan. Kuten Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, myös tässä on keskiössä rakkaus, siis miehen saaminen: Jane ja Elizabeth tutkivat tunteitaan yläkerrassa, Sarah alakerrassa. Mutta myös rakkauden rakentuminen on kuitenkin erilaista:

”Sarah ajatteli, että tavallinen tyttö, sellainen kuin hän itse, vaarantaisi paljon tekemällä sillä lailla – istumalla hiljaa, hymyilemällä, kallistamalla päätä – hän hymyili ja kallisti päätään kohti pesukeittiön ikkunaa – tavallisen miehen seurassa. Vain herrasmiehillä oli niin paljon aikaa, niin paljon joutoaikaa että he saattoivat käyttää tuntikausia houkutellakseen naisen kuorestaan.

Alakerran rakastavaiset saavat siis tyytyä huomattavasti vähempään houkutteluun. Mutta yhteistäkin on: myös Sarahin ja hänen tulevan rakastettunsa ensikohtaaminen on kömpelö, koska mies ei osaa käyttäytyä vaan on tyly ja tökerö, ja Sarahin ajatukset miehestä ovat siksi hyvinkin nyreitä – mieheen on siis rakennettu hitunen Darcyn ylpeyttä ja Sarahiin Elizabethin ennakkoluuloa. Kuten Darcy, myös Sarahin rakastettu on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä ja avarasydäminen. Mies myös ihastuu kaiketi juuri Sarahin kipakkuuteen, mikä on koko lailla tuttua sekin.

Tärkeintä teoksessa on se – kuten alanimikin jo kertoo – että se tarjoaa palvelusväen näkökulman yläkerran hyväosaisten neitokaisten vastapainoksi. Baker näyttää, kuinka erilaisia herrasväen ja palvelijoiden elämät ovat: palvelijoiden elämä roikkuu isäntäväen varassa, se on omaa mutta ei kuitenkaan täysin omavaltaista. Ylemmät eivät alemmistaan lopulta suuremmin välitä – eivät, vaikka alemmat olisivat kuinka läheisiä tahansa. Edelleen Baker nostaa esille sen, kuinka etuoikeutettuja ja hyväosaisia yläkerran neidit todella ovat: he voivat käyttää aikansa tunteittensa pyörittelemiseen, kun palvelusväki huolehtii heille puhtaat leningit ja sopivat kenkäruusukkeet. Alakerta raataa kädet kirjaimellisesti verillä, jotta yläkerta saisi liihotella ihanissa hepenissään.

Sekä Longbournin talossa että Ylpeydessä ja ennakkoluulossa onkin rakkaustarinoiden ohella myös tarkkanäköisiä huomioita ajan elämästä ja yhteiskunnasta. Erilaista on se, että Austen kirjoitti omasta ajastaan, kun taas Baker kirjoittaa ajasta, joka on kahdensadan vuoden päässä hänestä itsestään: Austen näyttää maailmaansa sellaisena kuin itse sen ajassaan näkee, Baker puolestaan kirjoittaa historiallista (viihde)kertomusta, johon hän rekonstruoi kuvaamansa menneen ajan. Ja siinä missä Austen on hyväntuulinen kiusoittelija, on Baker ehkä enemmän juuri epäkohtien osoittaja.

Kuten historiallisen (viihde)romaanin kirjoittaja ainakin, myös Baker ripottelee kerrontaansa tarinan kontekstia kuvaavia yksityiskohtia – niinpä tarinassa mm. luetaan sanomalehteä, jossa arvellaan Buonaparten pian lähtevän liikkeelle. Bakerin ansioita on, että hän ei kuitenkaan suuremmin viljele turhan päälleliimattuja yksityiskohtia, vaan ajallis-paikallinen konteksti rakentuu pitkälti jo klassikkoon nojautumisen kautta. Myös viihteellisen tarinan rakentajana Baker on melko taitava, vaikka monet käänteet ovatkin ennalta-arvattavia eikä tarina sisällä juurikaan yllätyksellisyyttä. Hassunkurista on, että tarina silti haluaa olla ikään kuin arvoituksellinen: kaikki kyllä ”selviäisi aikanaan”. Myös isäntäväen ja palveluskunnan elämänkohtalot kietoutuvat toisiinsa ehkä juuri siten kuin arvata saattaa. Ehkäpä tällaisten tarinoiden kuuluukin rakentua näin? Liikaa yllätyksellisyyttä ei saa olla, koska tutunkaltainen kaava on suloisen turvallinen?

Suurin kompastuskivi on minusta teoksen ilmaisu: se on paikoin turhan rosoista –  viimeistelemätöntä ja hivenen rumaa. Ronskit puhekielisyydet ja (inho)realismilla herkuttelu ovat minusta tällaisessa tarinassa täysin turhia, suorastaan typeriä. Kuukautissuojat on pestävä ja potat tyhjennettävä, mutta onko kaikki kerrottava aivan kirjaimellisesti? Eikö asioita voisi jättää myös rivien väliin, antaa lukijan ymmärtää elämän ja askareiden karuus ilman selkeää selontekoa? Tällaiset tympeät yksityiskohdat tuntuvat liian itsetarkoituksellisilta, eivätkä minusta erityisesti puolla paikkaansa. Kerronta ei muutenkaan yllä lähellekään Austenin taituroivaa tasoa, mutta huomattakoon toki, että Austen onkin sanoissaan suorastaan säkenöivä, ja hänen taituruuttaan on vaikea kurkotella siihen yltämisestä puhumattakaan. Ja niin, tottakai tässäkin on kyseessä käännös, mutta oletan, että kääntäjä on noudatellut kirjoittajan tyyliä.

Hiljattain rutisin, ettei minusta taida olla lukemaan aivan kepeintä historiallista viihdettä. Ei olekaan, ei ainakaan juuri nyt. Myös Bakerin teos kallistuu kyllä tähän lajityyppiin – ja tämä toinen, silmäilevä lukukerta kyllä entisestään korosti juuri tämän lajityypin kompastuskiviä – mutta nojatessaan takanaan olevaan klassikkoon se tulee kuitenkin hitusen irralleen ”puhtaasta” viihteestä. Longbournin talossa ei ole korkeinta taideproosaa eikä ehkä matalampaakaan: se on kertomus, jonka narratiivi noudattaa pitkälti viihteen kaavoja ja kerronta on tyypillisen yksinkertaista, mutta kantaessaan mukanaan klassikkoteosta se kytkeytyy silti myös korkeamman kirjallisuuden jatkumoon.

Yhtä kaikki Longbournin talossa edustaa selvästi enemmän viihdettä kuin korkeakirjallisuutta, ja varmasti juuri siksi siihen palaaminen oli tavallaan erhe. Minulle tämä olisi ollut selvästi kertalukuinen kirja – se kesti uudelleenselailun juuri ja juuri, mutta tuskin tämä enää tuonnempana houkuttelee. Tähän ei siis synny (eikä voikaan syntyä!) sellaista tunnesidettä kuin sen ikilumoavaan esikuvaan. Tämä toinen silmäilykin jo heikensi ensimmäisen lukukerran kuitenkin suhteellisen mukavaa muistoa: rosot ja epäkohdat korostuivat entisestään, kun tarina oli jo tuttu. Muistan kyllä jo keväällä kiinnittäneeni huomiota ikäviin ilmauksiin ja kerronnan kompastuksiin, ja vaikka kirja jäikin mieleeni yllättävän hyvänä vääntelynä, en varmaankaan olisi tarttunut siihen uudestaan, ellei minua olisi kiinnostanut juuri intertekstuaalinen näkökulma. Ajattelinkin jo, ettei tähän ehkä olisikaan kannattanut enää palata: lukumuisto olisi ollut mukavampi, jos olisin jo antanut teoksen olla. Olisi siis ehkä ollut kirjalle reilumpaa helliä tuota lämpimämpää lukumuistoa, mutta toisaalta kirja antoi minulle paljon nytkin, vaikka lueskelinkin sitä jokseenkin kyllästyneenä – sain ajatuksia ja huomioita, ja varmasti myös jotakin mistä ottaa opiksi niin lukijana kuin kirjoittajana.

Teoksen parasta antia on taustalla vaikuttava klassikon lumo ja lisäksi sen omat ajatukset – teos nostaa esille maailman pahuutta ja epäkohtia, aiheita joissa aina riittää ajateltavaa ja käsiteltävää – mutta olisin suonut, että nämä hyvät ja syvällisetkin ajatukset olisivat saaneet hieman eheämmän ja viimeistellymmän muodon. Saattaa toki olla, että olen vähän turhankin ronkeli lukija, joka joskus suottakin jupisee kerronnan kielestä, mutta – no, tällainen olen: taipuvainen ajattelemaan, että ilmaisun ontuvuus ja viimeistelemättömyys ovat kielellistä laiskuutta, joka valitettavasti vaikuttaa myös tarinan kokemiseen. En siis hehkuta tätäkään teosta taiteellisena elämyksenä – en, koska ei se aivan sellainen ole – mutta silti totean, että se oli intertekstuaalisuudessaan mielenkiintoinen lukukokemus. Longbournin talossa tuskin on tulevaisuuden klassikko, mutta se on kelpo tarina hetkeen, jona haluaa jotakin kepeää ja silti samalla kirjallisuutenakin puhuttelevaa – teos on erinomaisen selkeä esimerkki siitä, kuinka kirjallisuus keskustelee itsensä kanssa, ja antaa lukijalleen siten ajateltavaa myös kirjallisuuden kirjoittamisesta.

Aina tuntuu olevan niitä, jotka joutuvat kädet kipeinä raatamaan toisten mukavuuden eteen, eikä tätä surullista tosiasiaa voi koskaan kylliksi esille ottaa. Huomautan kuitenkin, että itse Ylpeyttä ja ennakkoluuloa tahdon sittenkin lukea vailla yhteiskunnallisten epäkohtien kehyksiä: totta on, että neidit saavat kaiken valmiina, palvelusväkensä käsien hiertymisen ja kylmettymisen kustannuksella (ja jos olisin itse elänyt tuolloin, olisin luultavasti ollut juuri se, jonka käsiä särkee, vaikka näkisinkin itseni mieluummin niissä ihanissa hepenissä – vai näkisinkö, tahtoisinko todella että toiset raataisivat minun eteeni... hmm, saisinko sekä hepenet että esiliinan?), mutta tätä rakasta klassikkoa on sittenkin saatava lukea vain hurmaavan ihanana tarinana ja Austenin kirjallisen taituruuden taidonnäytteenä. Ja niin – ehkäpä itse Austenkin ottaa kantaa myös herrasväen hullutuksiin, ottaapa hyvinkin.

Ja vielä: Longbournin talossa on Ylpeydelle ja ennakkoluulolle olemassaolonsa verran velkaa, mutta toisaalta se on myös kunnianosoitus tälle iki-ihanalle klassikolle ja erinomainen esimerkki siitä, kuinka klassikoissa todella riittää tenhoa loputtomiin. Parasta tässä Palvelusväen ylpeydessä ja ennakkoluulossa onkin minusta se, että teos saattaa hyvinkin johtaa uusia lukijoita myös sen esikuvan – aidon ja oikean Ylpeyden ja ennakkoluulon – äärelle. Itse en ollut uusi lukija, mutta minutkin tämä teos sai taas pitkästä aikaa palaamaan rakkaan ikisuosikkini äärelle. Ihanaa, että näin!


********************


Jo Baker: Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Romaani, 448 sivua. Tammi 2014.


*Longbournin talossa lainaa sitaattisuomennoksensa Kersti Juvan uudesta suomennoksesta vuodelta 2013. Oma Ylpeys ja ennakkoluuloni on vuodelta 1953 ja sen suomennos siten S.-L. Norkko-Turjan käsialaa. Niinpä Elizabethin ajatus kuuluu omassa kirjassani muodossa: ”Mikäpä kiitos onkaan sen arvokkaampi kuin älykkään palvelijan antama?” Mielenkiintoista tuo uudelleen kääntäminen!


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Kirjojen omistamisen ihanuudesta






Tunnustan: olen kiinni loputtoman tahtomisen kierteessä. Tahdon tämän, tuon ja sen kirjan. Ja vielä muutaman muun. Mutta ei, en toki tahdo omistaa kaikkia maailman kirjoja, ainoastaan ne tärkeimmät. En myöskään osta kirjoja erityisen päättömästi, vaan melko harkiten. Silti tahtomislistani tuntuu olevan loputon ja jatkuvasti kasvava. Valitettava tosiasia vain on, ettei raha vieläkään kasva puissa enkä siksi voi hankkia kaikkea haluamaani heti, en ehkä ollenkaan. Toisaalta tämän voi nähdä valoisastikin: jokainen hyllyyni kotiutunut kirja on kallisarvoinen aarre tai ainakin kimmeltävä helmi ja aina, lakkaamatta, on mistä unelmoida.

Tunnustan myös: suuri osa kirjoistani on yhä lukematta. En millään ehdi lukemaan niitä samaa tahtia kuin niitä hankin. Etenkään, kun selkä vääränä raahaan kotiini myös kirjaston kirjoja, ja kun lisäksi olen lukijana niin suunnattoman hidas. Eihän tässä kirjojen loputtomassa haalimisessa siis tietenkään ole mitään järkeä, mutta eipä nyt taidakaan olla kysymys järjestä vaan tunteesta: halusta kokea olevansa turvassa, kuin rakkaiden ystävien lempeän lämmön ympäröimänä. On ihanaa tietää, että hylly kannattelee lukemattomia (ja luettuja) tarinoita, joista luultavasti aina löytyy luettavaksi sopiva – ainakin, jos sinne saa vielä muutaman tarinan lisää...

Kohtuullisuus on minusta yleisesti ottaen erinomainen elämänohje, mutta kirjojen kohdalla olen hyvin huono olemaan kohtuullinen. Olen pikemminkin armoton ahmatti, jonka nälkä vain kasvaa kasvamistaan. Ilmankos kirjahylly pullistelee, se kun on kuitenkin mitoitettu koko lailla kohtuullisuutta tavoitellen. Vaan uusi hylly pelastaa, eikös. Kunhan sen joskus saa hankituksi. Tahtoisin, että voisin olla kerta kaikkiaan kohtuuton, saada kaiken mitä tahdon!

Kirjojen seura tekee minulle hyvää: ympärillä olevat kirjat ovat ihania, ilahduttavia, innostavia. Sanojensa kautta myös niiden kirjoittajat ovat ikään kuin läsnä – ovat kuin itsekin säteilisivät kirjoittamiensa tarinoiden lumoa. Luulen myös, että rakkaat kirjani inspiroivat läsnäolollaan omaakin kirjoittamistani: on kuin olisin hyvässä seurassa, kirjoittajien jatkumossa, ja saisin tarmokkuutta tavoitella myös omia kirjoituksiani vastaamaan käsityksiäni hyvästä kirjallisuudesta.

Tarvitsen kirjoja omaksi myös siksi, että haluan palata niihin silloin kun tahdon: selailla, silmäillä, lukea uudestaan. Tärkeä syy on sekin, että haluan lukiessani tehdä merkintöjä: taitella hiirenkorvia, vedellä viivoja, piirrellä huutomerkkejä, kirjoittaa ajatuksia – ikään kuin keskustella kirjan kanssa niin, että saan merkitä siihen myös omia "puheenvuorojani", huudahduksia, herääviä kysymyksiä ja ajatuksia. Aikaisemmin varoin tällaista kirjojen "sotkemista", mutta nykyään näen sen suttaamisen sijasta pikemminkin muistiinmerkittynä keskusteluna.

Käytän paljon myös kirjastoa, ja monien kirjojen kohdalla kirjasto onkin mitä parhain valinta: on paljon sellaisiakin kirjoja, jotka tulee luetuksi kerralla – joita ei siis tarvitse lukea uudestaan. Joidenkin kirjojen kohdalla myös riittää, että tietää niiden löytyvän kirjastosta, jos lukuhalu taas yllättää. Ja kyllä, kirjasto on oiva apu myös silloin, kun ei ole varma tahtooko jonkun kirjan omaksi vai ei: kirjaan voi ensin tutustua kirjaston kautta ja tehdä ostopäätöksen vasta sitten. Ja todellakin: koska kaiken saaminen on kerta kaikkiaan mahdotonta, kirjasto on myös ehtymätön aarreaitta, joka pelastaa kirja-ahneen kerta toisensa jälkeen. Mutta ikioma kirja on sentään ikioma kirja...

Joskus kyllä kiusoittelen itseäni, ihan lempeästi vain: Ehkä kirjat antavat minulle lohdullisen tunteen siitä, että olen ikään kuin henkevä? Viisas? Ylevä? Saan leijailla oman erinomaisuuteni pumpulipilvessä, puhallella ihania hattaroita, olla kuin kaikkien sanojen viisauden itseensä kerännyt henkevä haltiatar? Mutta ei, kirjat ovat minulle oikeasti rakkaita. En yritä olla viisas enkä mitään muutakaan, olen vain minä, aarteitaan rakastava hamsteri.  

Ja ei, en tahdo hyllyyni mitä kirjoja tahansa. En halua pelkkää hyllyntäytettä, vaan ainoastaan sellaisia kirjoja, jotka todella ovat minulle tärkeitä. Kirjat, jotka hyllyyni ovat kotiutuneet, ovat minulle tavalla tai toisella hyvin rakkaita tai muuten erityisen merkityksellisiä – vähintään sellaisia, että olen aidosti kokenut tarpeelliseksi saada ne lähelleni. Saattaa toki olla, että aavistuksen verran kaunistelen, mutta aivan aavistuksen vain... Minulla on – oikeasti! – vakaa aikomus lukea kaikki nekin omistamani kirjat, joita en vielä ole lukenut, myös ne kaikki, jotka aion vielä hankkia. En tosin tiedä, riittääkö elämä, mutta sen näkee aikanaan. Toivon kuitenkin parasta.

Tietenkään en tiedä sitäkään, pidänkö lopulta kaikista niistä hyllyyni kertyvistä kirjoista, jotka odottavat lukemistaan: voihan olla, että lukemisen aloitettuani huomaankin, ettei kirja sittenkään ole minua varten. Mutta ei se mitään tee, sitten sen tiedän ja voin vaikka luopua kirjasta. Hamsteriluonteestani huolimatta olenkin toisaalta valmis luopumaan niistä kirjoista, joita en enää koe omassa hyllyssäni tarvitsevani. Suhteellisen harkittu kirjojen hankkiminen vaikuttaa kyllä niinkin, että "tarpeettomia" kirjoja tulee hamstratuksi vain harvoin. Mutta tottakai toisinaan tulee tehtyä vähemmänkin tarpeellisia ostoksia, joita voi sitten myöhemmin kierrätysmielellä miettiä uudestaan.

Kirja on parhaimmillaan kokonaisvaltainen esteettinen elämys: kaunis katsella, kaunis lukea. Erityisesti vanhat kirjat ovat minusta myös esineinä kauniita, mutta on uusissakin toisinaan silmiä helliviä helmiä. Tunnustan kyllä tämänkin: miellyn esimerkiksi kirpputoreilla ja antikvariaateissa erityisesti punaisiin kirjoihin. Onnistunein löytö onkin punainen/punaselkäinen kirja, joka myös nimekkeeltään on kauan kaivattu tai ainakin kovasti haluttu. Ainahan ei tietysti osaa halutakaan, vaan yllättyy iloisesti tehdessään erinomaisen löydön – tällainen oli minulle esimerkiksi Ivan Turgenevin Ensimmäinen rakkaus

Ja ei, eivät kirjat ole vain tavaroita, ne ovat henkeä – kauniita, käsinkosketeltavia kappaleita, jotka avaavat avaria, aineettomia maailmoita. Niitä kohti!