Virginia Woolf: Oma huone (1929)

Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan.

Niin: Virginia Woolf, Oma huone. Ilmestynyt alun perin vuonna 1929 (englanninkielinen alkuteos A Room of One's Own) ja merkinnyt samalla tärkeää askelta feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, vaikkei Woolf itse akateemisesti oppinut tutkija ollutkaan. Kirjailijattarena ja tarkkanäköisenä havainnoitsijana hänellä oli kuitenkin kykyä nostaa esille monia keskeisiä kysymyksiä kirjoittamisen ulkoisista reunaehdoista – siitä, että voidakseen kirjoittaa naisella (ja yksilöllä yleensä) on oltava ennen kaikkea omaa rahaa ja omaa tilaa.

- kiitos kirjastolle -

Suomeksi Oma huone ilmestyi melkoisella viiveellä, vasta vuonna 1980, Kirsti Simonsuuren suomentamana. Kuten Simonsuuri alkusanoissaan sanoo, teoksen ajankohtaisuus ei silloin ollut kuitenkaan vielä haihtunut, eikä se ole sitä vieläkään, sillä – Simonsuuren sanoja lainaten – sen ideat ja viisaus ylittävät tietyn kulttuurin ja ajankohdan rajat.

Woolf kirjoittaa:

Miksi toinen sukupuoli oli niin vauras ja toinen niin köyhä? Mitä vaikutuksia köyhyydellä on kirjallisuuteen? Minkälaiset olosuhteet ovat välttämättömiä taideteosten luomiseen? 

Niin: miksi, mitä, minkälaiset. Teosta lukiessani huomaan, kuinka minut läpäisee monitasoinen, useisiin ajallisiin kehyksiin kontekstoituva problematiikka. Pohdin aikoja, jolloin naisen oli vielä mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa kirjoittaa. Aikoja, joita kehystivät ne konventionaaliset käsitykset, joiden mukaisesti naisen tuli olla vain ja ainoastaan äiti. Joina naisella ei juuri nähty olevan kykyjä taiteilijuuteen. Joina naisen elämänkokemus rajoittui lähinnä siihen, mitä kodilla oli tarjota. Joina mahdollisuudet jakautuivat epätasaisesti yksinkertaisesti siksi, että toinen oli mies ja toinen nainen. Tai siksi, että kahdesta ihmisestä toisella oli enemmän rahaa. 

Ja kyllä, pohdin myös aikoja, joina monikaan kirjallista uraa tavoitteleva tuskin on niin hattarainen, että luulottelee mahdollisilla tuotoksillaan rikastuvansa. Aikoja, joina kovin moni kirjailija ja taiteilija yleensäkin koettanee elää jota kuinkin pyhällä hengellä. Aikoja, joina on ihmisiä jotka sanovat, että ei yhteiskunnan kuulu taiteen tekemistä kustantaa. Aikoja, joihin silti jo toivoisi enemmän ymmärrystä. Sillä kyllä: teoksessa puhutaan sukupuolesta, mutta samalla myös taiteen tekemisen ehdoista laajemminkin – kysymyksestä, joka tuntuu olevan ikuisesti niin surullisen ajankohtainen.

Teoksen ydin, "oma huone", näyttäytyy Woolfin tekstissä sekä mahdollisuuksien monitasoisena vertauskuvana että konkreettisina kirjoittamisen ehtoina. Se merkitsee vapautta ja riippumattomuutta, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vastata tekemisistään itselleen. Ja kyllä, se merkitsee myös hyvin kirjaimellisesti sitä, että naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa. 

Mitä jos Shakespearella olisi ollut sisar? 

Jospa kuvittelisin kun kerran tosiasioita on niin vaikea löytää, mitä olisi tapahtunut, jos Shakespearella olisi ollut ihmeellisen lahjakas sisar, Judith esimerkiksi. --- Sisar oli yhtä seikkailunhaluinen, mielikuvitukseltaan yhtä rikas, yhtä innokas näkemään maailmaa kuin hänkin. Mutta sisarta ei lähetetty kouluun. 

Eikä 

Shakespearen kaltainen nero --- synny työtätekevien, kouluakäymättömien, orjuutettujen ihmisten joukossa. ----- Silti jonkinlaista neroutta on täytynyt olla olemassa naisten keskuudessa niin kuin sitä on täytynyt olla olemassa työläisten keskuudessa. Niin: kysymys on aina ollut ennen kaikkea erilaisista mahdollisuuksista. Siitä, kenen lahjat ovat saaneet säkenöidä.

On kuitenkin hyvä muistaa se, että on 

järjetöntä syyttää jotain luokkaa tai sukupuolta sellaisenaan. Suuret ihmisjoukot eivät koskaan ole vastuussa tekemisistään. Niitä ohjaavat vaistot, jotka eivät ole heidän hallinnassaan. 

Ja todellakin – myös se, että 

Olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavoin kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samalta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä? 

ja että 

Täytyy tapahtua jotakin mielensisäistä yhteistoimintaa miehen ja naisen välillä ennen kuin taiteellinen luominen voi toteutua. Jonkinlaisen vastakohtien avioliiton on saatava täyttymyksensä. Mielen on oltava kokonaisuudessaan aivan avoin jotta aistisimme täydellisen ehjänä kokemustaan välittävän kirjailijan. 

Vastakohtien avioliitto, niin. Tasapaino. Maailmassa ja ihmisen mielessä. Rohkeus olla oma monitasoinen itsensä ja ymmärrys erilaisuuden rikkaudesta. Kirjoittakaa naiset. Ja miehet.

Ja: 

Niin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Mutta hiuskarvankaan uhraaminen näkökentästäsi, vivahteenkaan sen väristä, nöyristelläksesi jotakin Rehtoria hopeamaljakko kädessään tai jotakin professoria mittakeppi hihassaan, on kaikkein halpamaisinta petturuutta, ja rikkauden ja siveyden uhraaminen, joiden sanottiin olevan suurimpia inhimillisiä onnettomuuksia, on sen rinnalla pelkkä kirpunpurema.