Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)

Maailmaa voi katsoa mustavalkoisena kaavakuvana,

elämää ja ihmistä ei,

siihen tarvitaan vivahteita ja paljon tunnetta,

eläytyvää, ei opetettua,

»ei elämää kuin peltoa voi ylittää», sanoo Pasternak.

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.

Aina, kun ryhdyn kirjoittamaan runoista, 

huomaan että haluaisin siteerata lukemani runot yksi toisensa jälkeen. 

 Niin käyn tälläkin kertaa: Helena Anhavan runot kokoelmassa 

Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)  

puhuisivat puolestaan niin paljon paremmin kuin minun
mahdollinen puheeni niistä.

Itseään on turha lähteä pakoon,

se tulee mukana.

Voinhan minä tietysti sanoa, 

että Anhava kirjoittaa muun muassa 

yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Se on se tunne

että ei kelpaa

ei mihinkään

eikä kenellekään.

Voin sanoa, 

että runoista välittyy usein myös suru ja luopuminen, 

elämän väistämätön rajallisuus.

Kun se jolta sait elämän

on kivulla lähtenyt,

on kuin keinu pysähtyisi,

maailma humahtaisi kuulumattomiin.

Voin sanoa, 

että runoissa on aforistisia tiivistymiä...

Mitä elämä enemmän kysyy

kuin näyttelijänlahjakkuutta.

...ja että niissä hengittää humaanisuus ja herkkyyden puolustus.

Tämä on niin harhautunut laji

että kun muoti määrää

se telkeää tunteensakin komeroon

kuin suippokärkisen kengän.

Voin sanoa, 

että runoissa on

syvää ymmärrystä ja tarkkanäköisyyttä...

Joskus epäilen että ne ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät 
koskaan suistu kiskoiltaan.

...ja vaikka senkin, että Anhava puolustaa rohkealla viisaudella 

myös äitiyden viettiä, äidin ja lapsen suhdetta.

Juuri kun aloimme päästä omistavista vanhemmista, 

tulivat nämä napakat naiset jotka tahtovat omistaa toistenkin lapset.

Nainen vapautetaan lapsen orjuudesta todistamalla 
että äidin ja lapsen välillä ei ole mitään suhdetta. 

Ainahan muutama jesuiitta yhden vietin kuristaa.

Mutta mitäpä minä mitään oikeastaan sanomaan, 

Anhavan runot riittävät kyllä puhumaan puolestaan. 

Silti minä tietysti sanon, vähän jotakin, sinne siteerausten lomaan taas, 

sillä en kai minä voi pelkistä siteerauksistakaan kirjoitustani koostaa.

Kun on oikein onneton

tai oikein onnellinen

ei tarvitse mitään.

Ja toivon, tietenkin, että joku muukin löytää Anhavan runot jos ei ole jo löytänyt. 

Siinä kai se juuri on, tämä runoistakin kirjoittaminen: 

toiveessa, että omalla pienellä ja haparoivalla kirjoituksella voi sittenkin 

olla edes pieni merkitys.

*****

Kirjailijoita, joiden tuotantoon tulee tarttuneeksi merkillisen myöhään, riittää ainakin omalla kohdallani varmasti elämäni ääriin asti. Myös Helena Anhava on ollut minulle tällainen: olen tietenkin tiennyt hänestä ja ehkä myös arvellut, että hänellä voisi olla minullekin sanottavaa, mutta silti tartuin hänen teoksiinsa vasta aivan hiljattain. Nyt kuluvan talven mittaan olen kuitenkin lukenut häneltä useampiakin runokokoelmia ja huomannut, että hänen runoissaan on hiljaista viisautta, juuri sitä sellaista jota tämä maailma niin kipeästi tarvitsee. Anhavan runoissa toteutuu myös se vaivattomuuden ja syvyyden liitto, jota runoudessa suuresti arvostan ja josta kovasti pidän. Anhavan tuotantoon tutustumiseni siis myös jatkuu ja varmasti muun muassa novellienkin puolella. Kamariin tallennettavaksi valikoitui tällä erää tämä, Anhavan esikoiskokoelma, josta luin viidennen, vuoden 1977, painoksen.