Leppoisaa joulunodotusta lapsille (tai sitten aikuisille)

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

On asioita, joille en taida koskaan kasvaa liian isoksi, ja yksi sellainen ovat myös lasten joulukirjat (ja, kuten tiedämme, monet hyvät lastenkirjat puhuttelevatkin kyllä myös aikuista lukijaa). Niin, tiedättehän, kaikki ne ihanat, kauniit ja hauskat kuvakirjat täynnä rakasta joulua ja sen iloista, tunnelmientäyteistä odotusta... Voikohan joulu tullakaan, jos ei ollenkaan kurkkaa esimerkiksi Petterin ja Lotan jouluun tai Kesäkummun ja Melukylän lasten jouluvalmisteluihin tai varmista, että tonttu erinäisten kommellusten jälkeen saa taas tärkeän aattoillan ateriansa Sven Nordqvistin mainiossa Joulupuurossa? No niin, toki voi, mutta kyllä nämä kurkistukset silti joulunalusaikaan kuuluvat siinä missä piparkakkujen tuoksukin.

Niin. Onpa tuo tainnut täällä kamarissakin jo kerran jos toisenkin esille tulla, että lukeudun niihin niin kutsuttuihin jouluihmisiin, joissa joulu kulkee mukana läpi vuoden ja jotka mielellään antavat jouluajan myös kasvaa, alkaa hiljalleen jo syyshyssyn syleilyssä. Vähän niin kuin huomaamatta syyshyssy vaihtuukin myös jouluhyssyksi. Kaikenlainen pehmeä ja tunnelmallinen joulupuuhailu on minusta ihanaa, mutta siitä ajatuksesta, että joulu merkitsisi myös jonkinlaista suorittamista ja stressiä, en pidä yhtään. Joulu ja suorittaminen eivät minusta kerta kaikkiaan sovi yhteen. Jouluun liittyy tietysti meilläkin kaikenlaista puuhastelua korttiaskarteluista keittiöhyörinään ja pakettien käärimisiin, ja myös joulusiivous on meillä tärkeä siirtymäriitti, joka tuo joulun tullessaan. Tärkeää kuitenkin on, että kaikki puuhastelu on mukavaa ja että myös joulusiivous mitoitetaan voimien ja kulloistenkin tuulien mukaan. Joulu tulee tekemisen ja tunnelmoinnin sopivassa tasapainossa, ei pakkomielteiden ja ahdistuksen kurimuksessa.

Ehkä juuri tästä johtuen – yhtäältä joulupuuhaihastuksestani ja toisaalta joulustressikammostani – myös joulukirjamieltymykseni ovat juuri sellaiset kuin ovat. Ja niin, tietenkin suosittelen näitä kirjarakkauksiani mielelläni myös muille, yhä uudestaan ja uudestaan :) Rakkaimpia ja tärkeimpiä tunnelmointikirjojani ovat Astrid Lindgrenin iki-ihana Joulukertomuksia ja nämä muut vanhan ajan joulua ihanasti henkivät ihanuudet. Myös Pappilan Marja joulu on aina vain yhtä ihana. Ihanaa näissä kirjoissa on tietenkin se, että niissä havisee menneiden aikojen hellivä estetiikka, mutta myös se, että tekeminen ja tunnelmat kietoutuvat niissä usein tiiviisti yhteen ja kaikki on yhtä suloista piparkakuntuoksua ja somien joulusalaisuuksien sipitystä ja supatusta...  

Entisajan lumoa tarjoilevien kertomusten (ja kuvien, ah Ilon!) ohella pidän paljon myös sellaisista joulukirjoista, joissa joulu tulee ennen kaikkea ilman suurempaa vaivaa ja ahdistusta, sillä tavalla pehmeästi ja leppoisasti, tepsuttelee tupaan vaikka kaikki olisi vähän niin ja näin. Samalla korostuu usein sekin, että joulun ei tarvitse merkitä hillitöntä kulutusjuhlaa. Näissäkin kirjoissa jouluun toki valmistaudutaan, mutta ne välittävät silti juuri sitä ajatusta, että joulu tulee ilman stressiä ja ahdistusta ja suuria rahavuoria.

Esimerkiksi Maikki Harjanteen Mintun joulukirjassa (1989) nuuhkitaan lämminhenkisen boheemiin Minttu-henkeen juuri sopivasti, onko matoissa pölyä – jos ei ole, niin turha siivota. Ihanaa on myös se, miten yksinkertaisesti joulu ja joulun tunnelmat kirjassa syntyvät: laatikollisesta omenia, palasta kartonkia ja kerroksesta punaista maalia, itsekeitetyistä karamelleista ja keittiön kattoon ripustetuista piparkakkusydämistä. Ja äidin paras joululahja on tietysti se, että ehtii vähän loikoillakin, kun kaikki tekevät puuhista osansa.

 - Maikki Harjanne: Mintun joulukirja -

Ja Sven Nordqvistin aina yhtä mainiossa teoksessa Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita (1988) ukko Pesonen teloo jalkansa pahaksi onneksi juuri aatonaattona, kun kaikki on vielä tekemättä: kuusi hakematta ja kaupassa käymättä. Mutta kylläpä vain ukolle ja kissalle silti tulee kuin tuleekin joulu. Kissa siivoaa (juu, ainakin sinnepäin), ja muutama piparikin saadaan jäljelle jääneestä taikinapalasta loihdittua. Kissaa kyllä tietysti harmittaa, kun kotoa löytyy vain perunoita ja porkkanoita ja sardiineja ja kinkut ja lipeäkalat ja joulumakkarat uhkaavat jäädä kokonaan saamatta. Mutta kuinkas käy? Naapurinpoika osuu aattona paikalle, ja sana Pesosen kipeästä jalasta lähtee nopeasti kiertämään... Eikä aikaakaan, kun ukolla ja Pesosella on kuin onkin notkuva joulupöytä ja jouluilo ylimmillään. Kuusikin on tehty ihan itse pitkästä rimasta ja aiemmin metsästä haetuista havuista, ja kyllä sitä kelpaa ihastella vaikka se on ehkä koristeltukin vähän miten sattuu. Ja yhdet pienet lahjatkin ukolla ja kissalla on aattoiltana toisilleen antaa. Nordqvistin ihana kirja näyttää juuri sen, että joulu voi hyvinkin olla myös sellainen vähän mitenkuten rakennettu ja samalla senkin, että joulumieli on ihan oikeaa hyväntahtoisuutta ja että siellä, missä sitä oikeaa joulumieltä on, on kyllä aina myös ihan oikea joulu.

- Sven Nordqvist: Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita -

Ja vielä: Tove Janssonin kertomuskokoelmaan Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962) sisältyy myös viisas kertomus Joulukuusi. Muumithan nukkuvat tunnetusti talviunta eivätkä siksikään tiedä joulusta mitään. Mutta kuinkas nyt käy: kiireinen ja kiukkuinen Hemuli herättää muumit makeilta uniltaan, koska joulu tulee aivan minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäisenä Hemulin tiuskintaan herää Muumipeikko, joka tietysti pelästyy: mikä se sellainen kamala joulu on, jota varten pitää niin kovasti ja kiireesti valmistautua. Hemulilta, tämän tädiltä ja Kampsulta uniltaan kiskotut muumiparat keräilevät kaikenlaisia kummallisia tiedonmurusia ja saavat tietää, että joulua varten tarvitaan kuusi, joka täytyy myös pukea, ja tietysti ruokaa niin että äiti jo kysyy huolestuneena [m]ahtaakahon joulu olla hyvin nälkäinen ja lahjoja, niin, [j]oka vuosi aina vain yhä enemmän ja enemmän lahjoja! Muumeja mokoma vaatelias joulu ihan tosissaan hirvittää, mutta eipä se sitten niin kovin vihainen taida ollakaan... Ainakaan mitään kamalaa ei sittenkään tapahdu. Pikku Nyyti siellä vain sukulaisineen iloitsee muumien laittamasta joulusta, ja vaikka joulun merkitys ei ehkä muumeille ihan valkenekaan, ymmärtävät he kuitenkin jotakin aika olennaista, mitä muutamat muut ehkä eivät...

– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. – Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.

Siltä minustakin tuntuu – että Hemuli ja Kampsu ja täti tosiaan ovat käsittäneet koko jutun väärin. Ei joulun pidä olla läkähtynyttä ja kiukkuista paikasta toiseen juoksemista vaan iloista ja onnellista ja rauhallista odottamista, kullekin omimmalla tavalla. Yksi tekee enemmän, toinen vähemmän, mutta olennaisinta lienee se, että tekee juuri sitä mikä itselle sen joulun tuo ja että tekee tekemisensä ennen kaikkea ahdistumatta.

Siispä: ensimmäisen adventtiviikonlopun lähestyessä ja joulun hiljalleen yhä lähemmäksi hiipiessä toivotan teille kaikille lukijoilleni oikein leppoisaa ja tunnelmallista joulunodotusta!

*****

PS. Leppoisan joulunodotuksen bonusvinkit:

Jos et jaksa siivota, tee niinkuin Barbi Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpon ja Turpon joulussa: kuljeskele huoneissa ja suihkuttele ilmaan pesuainetta. Kuten Barbi sanoo: Talvella on pimeää. Kukaan ei näe, onko täällä siivottu vai ei. --- Tärkeintä on puhdas ja raikas tuoksu.

Toisen vinkkikuningattaren tarjoavat Martat Martan joulukirjassa:

Siivoa komero, jos aiot viettää siellä joulun.

Kannattaa muistaa :)

Juhani Aho: Rauhan erakko (1916)

Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään, joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja maailmanparantajat. Jos on ollut jossain maassa joitain vuosikymmeniä kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

Juhani Ahon Rauhan erakko on teos, jonka olemassaolosta en ennen viime kesää tainnut tietää mitään (että sitä voikin olla tietämättömyyttä täynnä!). Onneksi kävi kuitenkin niin, että Tuusulanjärvellä vieraillessamme löysin Aholan myyntihyllystä tämän ntamon vuonna 2013 julkaiseman viehättävän näköispainoksen. Katselin hetken aikaa kannen Madonna-kuvaa, äitiä ja lasta, ja lukaisin takakansitekstin, joka kertoi että teos on ”fiktiivinen meditaatio ja essee maailmanrauhan mahdollisuudesta syttyvän maailmansodan varjossa”. Ahon, kauniin kannen, meditaation ja maailmanrauhan mahdollisuuden liitto ei juuri jättänyt epäilystä siitä, etteikö tämä kirja olisi minulle.

Koko maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla, paljoa enemmän kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden ja tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä. Siinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.

Rauhan erakko on kertomus matkaavasta ikämiehestä, nuorista rauhankongressilaisista, erakosta, madonnasta. Se on mietelmä, tutkielma ja keskustelu rauhan mahdollisuudesta ja siitä, miten hauraita ihmisten puheet voivat ehkä hetkellisestä vilpittömyydestään ja hyväätarkoittavuudestaan huolimatta olla ja miten vaikeaa ihmisen usein on tehdä myös teoissaan se hyvä, mistä hän sanojensa tasolla ehkä kiihkeästikin puhuu. Se on myös surullinen esitys siitä, mitä sodan jaloissa tehdään sellaiselle yksilölle, joka eettisistä syistä kieltäytyy toisia tappamasta. Siitäkin, miten vaikeaa uskostaan hyvään, rauhaan, on joskus pitää kiinni, mutta miten sellainen usko silti on niin välttämätöntä. On, sillä

[s]e ei toteudu, jos ei siihen kukaan usko... sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.

Rauhan erakko on myös essee, kyllä. Aho antaa tekstinsä ja samalla lukijansa etsiä ja miettiä, kysyä. Hänen henkilönsä pohtivat, keskustelevat, antavat etsinnän polveilla. Keskustelujen ja mietelmien edetessä nyökkään monessa kohtaa, esimerkiksi siinä miten paljon hyvää sotavarustuksiin käytetyillä rahoilla voitaisiin yhteiskunnassa tehdä. Joidenkin yksityiskohtien kohdalla myös hämmennyn – kuten siinä, miten Aho antaa yhden henkilöistään todeta, että ihmisen ainoa todellinen vihollinen on luonto. Väitän kiireesti vastaan, sanon että ihminen ei ole mitään ilman luontoa ja että ihmisten tulee rakastaa ja kunnioittaa paitsi toisiaan myös sitä, lakata sotimasta sekä toisiaan että luontoa vastaan. Niin, keskustelen tekstin ja sen keskustelijoiden mukana. Kysyn. Ja etsin. Rauhaa...

Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee maailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys.

Niin. Aho kirjoitti Rauhan erakon sata vuotta sitten, vuonna 1916. Minä, joka luen sitä nyt, vuonna 2016, mietin miten ajattomia sen ajatukset ovatkaan. Surenkin sitä, tätä ajattomuutta. Mietin (taas) miksi ihmiskunta ei opi. Toivon, että silti oppii. Mietin, miksi ihmiset kaiken aikaa tuhlaavat varojaan ja voimiaan tuhoamiseen säilyttämisen ja hyvän edistämisen sijasta. Ja toivon, että jonakin päivänä on toisin.

 

Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt.

Silti me kysymme, rauhan erakko ja minä, että entä jos me kaikki, yksi kerrallaan, päätämme vakaasti uskoa? Onko rauhan maailma silloin mahdollinen? Ja niin, me sanomme, erakko ja minä, että

Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo.

Ja kovasti koetamme siihen uskoa, uskon voimaan.

*****

PS. Rauhan erakko joutui ilmestyessään sensuroitavaksi. Tämä näköispainos noudattaa ensipainoksessa julkaistua tekstiä, mutta sisältää erillisenä liitteenä ne katkelmat, jotka siitä sensuurin myötä poistettiin. Sensuuri pyyhki pois muun muassa seuraavaa: Ihmistä ei saa vie[d]ä väkisin teurastettavaksi ja teurastamaan minkään asian, minkään aatteen hyväksi, olivatpa ne kuinka suuria tahansa. Ja seuraavaa: Jos aluksi edes lakattaisiin rukoilemasta menestystä aseille, siunausta valtakuntien sotajoukoille mailla ja merillä. Eihän Kristus ole missään siunannut aseita, ei missään puhunut sodan puolesta. Ajatella, että sellaista ei saanut sanoa. Saahan nyt?

Syyshyssystä jouluhyssyyn

Marraskuu on hiljalleen vaihtanut syyshyssyn jouluhyssyyn. On ollut ja on ”lupa” tehdä jouluisia asioita: leikata ikkunaan lumitähtiä, askarrella joulukortteja, näperrellä kalenterikaramelleja kääröihinsä, kietaista paperiin ensimmäisiä paketteja, välillä myös rikkoa hyssyn hiljaisuus kuuntelemalla joululauluja. Jouluun ja joulun omaan kuukauteen on vielä vähän matkaa, mutta kaiken aikaa joulu tulla tepsuttaa, askelissaan kulkusia ja tähtiä ja enkelien hymyjä. Se hiipii kohti, eikö vain, pehmeästi hyssyyn jo houkutellen. Ja niin, jospa se lähestyessään toisi taas mukanaan luntakin...

Jouluhyssy on puuhastelua ja tunnelmointia, eikö olekin. Se on kynttilöitä, valon ja hämyn lempeitä suudelmia, lauluja ja makuja ja tuoksuja. Se on rakkaiden joulukoristeiden esille etsimistä (ei ihan vielä, mutta pian), se on pöydille ilmestyviä joulun kukkia ja sitä, että viimeistään nyt on taas kurkistettava ainakin Astrid Lindgrenin Joulukertomuksiin... Se on pieni iloinen kirje joulupukille, se on salaisuuksia ja kuiskutuksia, hiljalleen jo piipahtelevia joulunalusvieraita. Se on onnea siitä että lapset ovat vielä vähän pieniä ja samalla siitäkin että he kaiken aikaa kasvavat, keräävät vuosi vuodelta itseensä tämänkin ihanan ajan.

Se on toistuvuutta ja aina yhtä uutta, se on muistoja, pysähtymistä meneillään olevaan hetkeen ja ehkä myös aavistus tulevaa. Se on kerroksia, se on toiveita ja odotuksia ja todellisuutta, se on yksityistä ja yhteistä. Se on pieni hetki tai suuri, katkelma aikaa jonka saa antaa kasvaa. Se on joulun kauneutta katsella ja hengittää ja elää, se on tunnelma ja syli, lämpö ja rakkaus, lasten kirkkaat silmät ja sydämessä viivähtävä rauha, toivo ja luottamus. Se on lämpimiä ajatuksia, toivoa ja halua saada maailmasta hyvä ja kaunis, uskoa siihen että maailma voi sellainen olla, sellaiseksi tulla, ja ajatus siitä että sellaisena se saisi olla aina, tämä ihana hyssy. 

Suloista jouluhyssyä toivotellen, eikä yhtään liian aikaisin, eihän,  

Kamarin Katja

Arvid Järnefelt: Vanhempieni romaani (1928-1930)

Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa lapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä, heidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän »ajastaan»? Sehän on kyllä historiaa sekin, mutta historiaa, joka kelpaa taiteelle, se on elettyä historiaa.

Leikitäänpä pieni ajatusleikki. Ajatellaan, että nuori venäläisneitonen Elisabet Clodt von Jürgensburg ja nuori suomalaisupseeri Aleksander Järnefelt eivät olisi koskaan kohdanneet. Että Aleksander ei olisi Kolja-ystävänsä kutsusta osunut tämän Elisabet-sisaren syntymäpäiville ja että Elisabet ja Aleksander eivät olisi rakastuneet, avioituneet, saaneet lapsiaan. Minkälainen katkelma historiaa meiltä puuttuisikaan? Siinäpä kysymys, joka saa hiljaiseksi.

Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa, tuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki rakenteet.

Se, kohtalo. Niin, sitä voi uskoa kohtaloon tai sitten silkkaan sattumaan, mutta uskoi mihin uskoi, aina välillä sitä hämmentyy ajatellessaan näitä ihmiselämien tarinoita, elämänkokoisten romaanien juonikuvioita, teemoja, rakenteita.

Hänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran, jylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen toveriksi!

Jos he eivät olisi kohdanneet, Elisabet ja Aleksander, en nyt lukisi heidän poikansa, Arvid Järnefeltin, teosta Vanhempieni romaani. Enkä tietysti lukisi häneltä mitään muutakaan.

Häät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin Elisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18 vuotta.

Ei olisi syntynyt Arvidia ollenkaan, ei, eikä Kasperia eikä Armasta eikä Eeroa eikä Ainoa (ja kyllä, tyttäriä syntyi useampiakin, mutta heidän elämänsä jäi surullisen lyhyeksi: kaksi kuoli jo lapsina, kaksi nuorina aikuisina).

Siitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi miestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa!

Ei olisi Arvidin teoksia eikä hänen veljiensä. Mahtaisiko olla Sibeliuksen sävellyksiäkään ainakaan siinä mittakaavassa kuin niitä nyt on, jos hänellä ei olisi ollut ihanaa, rakasta Ainoaan? Ei olisi Ainolaa! Entä Juhani Aho, millainen olisi hänen uransa ollut ilman Elisabetin kiintymystä ja opastusta? Ja minkälainen katkelma historiaa puuttuisi myös Kuopiolta, joka oli yksi niistä kaupungeista, joissa he elivät ja vaikuttivat?

No, onneksi tämä on vain leikki. Elisabet ja Aleksander kohtasivat. Rakastuivat, avioituivat, saivat lapsensa. Elivät elämän, jota kehystivät myös 1800-luvun jälkipuolen ja vuosisadanvaihteen monet tuulet ja myllerrykset, olivat osa kertomusta jonka nuo ajat meille jälkeensä jättivät.

Kyllä tuo mies minusta huolen pitää! – tuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä.

Avioliitto ei lopulta ollut helppo, ei varmasti eikä kummallekaan, mutta silti minun on oltava onnellinen siitä että se oli. Ja siitä, että Arvid vanhempiensa romaanin kirjoitti.

Niin, tämä romaani. Tämä on huikea aikamatka, kerta kaikkiaan, moniruutuinen ikkuna siihen kiehtovaan ja kipuilevaankin maailmaan, jossa Suomi oli vielä osa Venäjää, jossa fennomaanit hiljalleen nostivat päätään, jossa 1800-luvun hienot realistimme, Juhani Aho ja Minna Canth, loivat kirjallisuushistoriamme merkkiteoksia, jossa tietoisuus sekä sukupuolten että eri yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta vähitellen kehittyi, jossa vanha ja uusi aika törmäilivät toisiinsa joskus kipeästikin ja toisinaan samalla myös puolisoiden erilaiset elämänymmärrykset.

Tämä on aikamatka, niin. Tämä on myös rakkausromaani, tosin sellainen jolla ei ole rakkausromaanin vaan elämän kaavat, jos nyt elämälle voidaan kaavoja asetellakaan. Ja kyllä, tämä on koettua ja elettyä, ihan niin kuin Elisabet taiteelta tahtoi: Elisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi todella olla eletty, »totta». Niin, Elisabetin neuvot taiteilijoille tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille sisäiselle näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli saanut.

Ja ennen kaikkea tämä on minulle Elisabetin kirja. Ja Elisabet itse on minulle maailman valo. Hän on lempeä tuuli ja syli. Lohtu ja toivo. Hyvän maailman airut. Romaaninsa henkilönä hän on myös romaanihenkilö, tietenkin, ehkä poikansa kultaamakin, mutta silti hän on: valo ja syli ja toivo.

Jos Jumala on rakkaus, niin ihminen voi olla ikuista minuutta vain olemalla keskeytymätön rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

Me keskustelemme romaanin mittaan paljosta, minä ja Elisabet. Keskustelemme etiikasta, ihmisten välisestä tasa-arvosta, tolstoilaisuudesta, väkivallattomuudesta ja omatunnon kertomista totuuksista. Keskustelemme Jumalasta ja ihmisestä Jumalan kuvana. Keskustelemme romaanitaiteesta, taiteesta ylipäätään. Monessa kohtaa ymmärrämme toisiamme hyvin, puhumme melkein toistemme sanoin. Kuitenkin minusta tuntuu, että Elisabetilla on minulle vielä paljon kerrottavaa, opetettavaa.

Ja häntä kauhisti ajatella, mihin kärsimyksiin ihmisen täytyikään vielä joutua, ennenkuin heidän uskonsa väkivaltaan häviää!

Lukiessani minä ajattelen hyvin paljon myös sitä, mitä tämä Venäjän puolelta saapunut raikas tuuli merkitsi myös suomalaisuudelle ja suomalaiselle kulttuurille. Elisabet ei ollut syntyjään suomalainen, mutta silti hän rakasti Suomea, sen kieltä ja kansaa. Rakasti, vaikka alkuun oli tietenkin hankalaa tottua uuteen kulttuuriin eikä hän aluksi ymmärtänyt kieltäkään (niin, ei aluksi, mutta myöhemmin hän opetteli kyllä). Niin, ajattelen sitä miten valtava rikkaus muualta tulevat tuulahdukset ja ihmiset voivat meille olla ja miten hyvä olisi ja on osata sanoa sellaiselle rikkauden mahdollisuudelle kyllä.

Ei kukaan voi uskoa, että ihminen saattaa yht’äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli minun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen ajoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa työntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun käynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen hurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat minulle rakkaita.

Jos kirjoittaisin kaikista niistä ajatuksista, joita Vanhempieni romaani minussa herättää, minun pitäisi ehkä kirjoittaa Romaani Vanhempieni romaanin minussa herättämistä ajatuksista. Toistaiseksi tyydyn kuitenkin lopettamaan. Hihkumaan hieman, iloitsemaan niistä ikkunoista ja ovista joita tämä teos avaa. Hiljentymään sitten, vaalimaan ajatuksia ihmiselämän ja kirjallisuuden merkityksistä.

Mahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka kelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa elämystä.

Niin: elämystä, josta ehkä tulee myös historiaa.

*****

Vanhempieni romaani ilmestyi alun perin kolmessa osassa. Ensimmäinen osa, Elisabet ja Aleksander, ilmestyi vuonna 1928, toinen osa, Elisabet ja Aleksander Suomessa, vuonna 1929, ja kolmas osa, Elisabetin usko, vuonna 1930. Elisabet kuoli vuonna 1929 ja ehti siten vielä viimeisinä vuosinaan muistella Arvidille nuoruuttaan, jonka hetkiä Arvid sitten osaksi romaaniaan tallensi. Aleksander puolestaan kuoli jo 1896.

(PS. Kuopion kaupunginteatterissa joskus yläastetyttönä näkemäni Vanhempieni romaani on edelleen yksi rakkaimmista teatterielämyksistäni ♥)

Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (1913) ja Gerdruta Carponai (1921) (novellihaaste)

Ei ollut muita kuin he kaksi.

Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle. Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se, ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.

(Gerdruta Carponai)

Kuten kamarissani vähänkin pidempään vierailleet tietänevät, Aino Kallas on yksi tärkeimmistä suosikkikirjailijoistani ja hänen tuotantonsa tarjoaa minulle loputtomasti innoitetta ja ihastuksen aihetta. Niinpä aloitan myös Ompun novellihaasteeseen osallistumiseni nostamalla esille kaksi hänen hienoa novelliaan, kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki (1913) sisältyvän novellin ”Lasnamäen valkea laiva” sekä kokoelmaan Vieras veri (1921) sisältyvän novellin ”Gerdruta Carponai”. Näitä novelleja pidetään Kallas-tutkijoidenkin keskuudessa monin tavoin merkityksellisinä, ja myös minulle nämä näyttäytyvät sekä erityisen hienoina henkilökohtaisina lukukokemuksina että Kallaksen tuotannon kannalta keskeisinä ja tärkeinä askeleina.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaan syntynyt tänä päivänä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Aino Kallas oli, kuten monet varmasti tietävätkin, ennen kaikkea juuri lyhyen muodon taituri, ja merkittävä osa hänen tuotannostaan onkin novelleja ja pienoisromaaneja. Novellien ja pienoisromaanien tiiviys tarjosikin Kallaksen kertojanäänelle ehkä parhaat puitteet päästä oikeuksiinsa: hänen ilmaisunsa on rönsyilemätöntä, kirkasta, kaunista ja tarkkaa ja samalla monikerroksisuuden kiehtovasti kyllästämää. Surmaava Eros -trilogian pienoisromaanit Barbara von Tisenhusen (1923), Reigin Pappi (1926) ja Sudenmorsian (1928) lienevätkin – ehkä Päiväkirjojen (1952–1956) ohella – yleisesti ottaen Kallaksen tuotannon tunnetuimpia teoksia, kun taas novellit ovat hänenkin kohdallaan tainneet jäädä vähän varjoon. (Niin että hyvä Omppu kun lanseerasit tämän haasteen, tässäkin taas näkee että novelli on aina vähän siellä paitsiossa.) Erityisesti ”Lasnamäen valkea laiva” lienee kuitenkin Kallaksen novelleista tiedetyimpiä.

»Kas sa süüa tahad?»

 Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.

 »Kaikki kuolleet?» kysyi mies.

 »Kuolleet, – kaikki», Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.

 »Niin täälläkin.»

(Gerdruta Carponai)

Kallas oli kirjailijana ylipäätään hyvin tuottelias ja monilajinen. Lajien kirjo näkyy jo kirjailijanuran alkutaipaleella, sillä Kallas aloitti runokokoelmalla, jatkoi novellikokoelmalla ja sitten myös esikoisromaanilla. Romaania seurasivat jälleen novellit, ja vuosien mittaan Kallas kirjoitti sitten tosiaan monenlaista. Novellikokoelmia Kallas kirjoitti kaikkiaan kymmenkunta, eli aikamoisen määrän.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylensuuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

(Lasnamäen valkea laiva)

Juuri novelleissaan Kallas myös etsi ja tutki ominta ääntään ja tapaansa kirjoittaa. Esimerkiksi juuri kokoelmaan Lähtevien laivojen kaupunki onkin tallentunut mielenkiintoisella tavalla hänen 1910-luvun taitteeseen osunut etsikkoaikansa ja se, miten aiemmin etupäässä realismin hengessä kirjoittaneen kirjailijan kynää siivittivät nyt myös symbolismin ja impressionismin tuulet ja miten myös hänen tunnusmerkikseen myöhemmin kehittynyt arkaainen ilmaisutapa otti jo sekin ensimmäisiä askeleitaan. Kokoelma sisältää kaiken kaikkiaan hyvin monenlaisia ja -tyylisiä novelleja, mikä juuri mahdollistaakin sen lukemisen ja tutkiskelemisen myös kiinnostavana kirjallisena etsintänä ja ajan kirjallisten virtausten peilipintana. Vuonna 1921 ilmestynyt Vieras veri näyttäytyy Kallaksen tuotannossa puolestaan sekä paluuna että suuntautumisena eteenpäin: tässä kokoelmassaan Kallas palaa taas varhaistuotantonsa aikaisiin kysymyksiin naisen rakkaudesta, mutta käsittelee niitä esimerkiksi Kuloa ja kevättä -kokoelman realistisiin ja kevyehköihin tunne-elämänovelleihin verrattuna huomattavasti monitasoisemmin. Rakkauden teemat ja kysymykset naisen subjektiudesta ja eroottisesta vapaudesta asettuvat Vieraan veren novelleissa myös symbolistisen ja allegorisen kerronnan kehyksiin, ja kokoelma enteilee selvästi myös Surmaava Eros -trilogian kysymyksiä naisen mahdollisuudesta rakastaa ja olla myös seksuaalinen subjekti.

Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy, kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa juhannuksen aikaan, kaikki yht’aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär, sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan katseltavana.

(Gerdruta Carponai)

Molemmat kokoelmat, sekä Lähtevien laivojen kaupunki että Vieras veri, sisältävät tietenkin myös monia muita hienoja novelleja kuin nämä, ”Lasnamäen valkean laivan” ja ”Gerdruta Carponain”, mutta juuri näissä kahdessa kiteytyy minusta erityisen kiehtovasti se, miten Kallaksen kirjailijuus kaiken aikaa kypsyi ja kehittyi. Novelleissa tiivistyy Kallaksen kehittyvien ja kirkastuvien kertojanlahjojen hienous ja se, miten hänen kirjailijuutensa askel askeleelta kypsyy kohti 1920-luvun taidonnäytteitä. Novellit eivät tietenkään silti ole vain askeleita kohti jotakin ”parempaa”, vaan myös itsessään hienoja, monitasoisia kertomuksia naiseudesta ja naisena olemisen ehdoista. Molemmissa novelleissaan Kallas tutkii ennen kaikkea modernin naisidentiteetin mahdollisuutta ja niitä ehtoja ja rajoja, joihin naisen subjektius asetetaan. Molemmissa on keskeistä myös se, että Kallas rakentaa niihin juuri historiaan etäännytetyn naishahmon, joka kuitenkin samalla kertoo myös hänen omasta ajastaan – samaan tapaan kuin myöhemmin Surmaava Eros -trilogiassa. Kysymykseen yhden naisen yksilöllisistä mahdollisuuksista kietoutuu molemmissa novelleissa kokonainen historiallinen ja kulttuurinen tilanne naiseutta kehystävine rajoineen: ”Lasnamäen valkean laivan” Maiessa kiteytyy naisen moneus äitinä, vaimona ja omalle äänelleen paikkaa etsivänä luovana subjektina ja edelleen tämän moneuden aiheuttama ristiriita, Gerdrutassa taas ennen kaikkea kysymys naisen oikeudesta luonnolliseen, elämää ylläpitävään seksuaalisuuteensa ja samalla ihmisten keinotekoisesti asettamasta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.

(Gerdruta Carponai)

Molemmissa novelleissa näkyy myös se, miten keskeisesti Kallas käyttää ilmaisemisen tapaa osana kertomuksensa maailmaa ja sen monitasoisia merkityksiä. Molemmissa on jo nähtävissä sitä omaleimaista, arkaaista ilmaisutapaa, jonka Kallas itselleen kehitteli. Minua tämä Kallaksen arkaainen muoto ihastuttaa suuresti, sillä se on osoitus siitä, miten hienosti muoto ja sisältö voivat toisiinsa kietoutua ja toisiaan tukea, ja miten kirjailija voi hyvin päämäärätietoisestikin etsiä itselleen omaa ja omaleimaista kertomisen tapaa.

Samalla joku sanoi, joku jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa: 
»Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»

Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, 
ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintauskamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

(Lasnamäen valkea laiva)

Tämän enempää en nyt näiden novellien tapahtumia ja tulkinnan mahdollisuuksia tässä avaa, vaikka sormenpäitä tietysti ihan hirveästi kutitteleekin. Sen sijaan toivon, että novellit (tai ehkä jopa koko kokoelmat!) saavat monta uutta(kin) lukijaa :) Lähtevien laivojen kaupunkia sai ainakin vielä muutama vuosi sitten ihan uutenakin SKS:n klassikkopokkarina ja varmaan sitä on siten kirjastoistakin hyvin saatavilla. Vieras veri sen sijaan taitaa lymyillä lähinnä kirjastojen varastoissa, hyvällä tuurilla ehkä myös jossakin hyvin varustellussa antikvariaatissa tai yksityisessä perintökirjastossa... Molemmat novellit, ”Lasnamäen valkea laiva” ja ”Gerdruta Carponai”, sisältyvät myös Kallaksen Valittuihin teoksiin, ainakin vuoden 1954 versioon, ja näitä löytynee ihan mukavasti sekä kirjastoista että antikoista.

*****

Kamarin novellihaastenovellit:

1. Aino Kallas: Lasnamäen valkea laiva (Kokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki, 1913)

2. Aino Kallas: Gerdruta Carponai (Kokoelmassa Vieras veri, 1921)

Tähän mennessä yhteensä 2 novellia.

*****

(Huom. Haaste on mainio, koska siihen voi osallistua vaikka vain yhdellä novellilla. Omasta puolestani luulen, että näitä novellikirjoituksia tulee kuin tuleekin vielä lisää, vaikka ihan hirmuinen haastenahjus yleensä olenkin :))

Naisten aakkoset: I

Suosikkikuvittajani ihana luomus: Ilon Wiklandin talvinen Kesäkumpu ♥

Naisten aakkoset jatkuu kamarissani kirjaimella I. Perinteiseen tapaan aloittelen aakkoskirjoitukseni muistuttamalla, että naisten aakkosissa etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella ja että tämän mainion idean on laittanut matkaan Tarukirjan Margit :)

 

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Laura Ingalls Wilder. Siitä, kun olen viimeksi hänen Pieni talo preerialla -sarjaansa lukenut, on tosin vierähtänyt hirveän kauan aikaa, ja tämä suosikkiasema perustuu siten vuosia (tai vuosikymmeniä...) sitten koettuihin elämyksiin. Tutustumiseni Ingallsin perheeseen alkoi joskus pienenä ekaluokkalaisena, kun yhdessä äidin kanssa katselin sitä ihanaa sarjaa televisiosta, ja jatkui sitten muutama vuosi myöhemmin myös kirjojen lukemisella. Lukioikäisenä hellin sarjalla itseäni uudestaan, kun se tuli uusintana. (Muistatteko? Yhdeksänkymmentäluvun alkupuoli, ja se taisi olla sunnuntai-iltapäivä, melko perätysten tulivat sekä Pieni talo preerialla että Tie Avonleaan, ehkä eri kanavilta tosin, toinen ykköseltä, toinen kakkoselta?) Omat yksityiskohtaisemmat muistikuvani Ingallsin kirjoista ovat hatarat, mutta olen välillä törmäillyt näkemyksiin, että ne ovat kulttuurihistoriallisestikin merkittäviä teoksia, ja tämän ajatuksen voin tältä hataraltakin muistikuvapohjalta kyllä allekirjoittaa. Uusintaluku onkin varmasti jossakin kohtaa ajankohtaista ja paikaillaan. Ja ehkäpä sitä sarjaakin voisi taas joskus katsella... vaikka, niin, vähän vaikeaa se saattaa olla, kun jo pelkkä tunnusmusiikki tahtoo saada kyynelehtimään (niisk tätä ajan kiirehtivyyttä ja kertyvyyttä).

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Astrid Lindgrenin rakkaita tarinoita ihanan ihastuttavasti kuvittanut Ilon Wikland. No juu, kirjallisuuden saralla taidetaan tässäkin kyllä vahvasti pysytellä, mutta onhan kuvittaja kuitenkin vähän eri kuin kirjailija, vaikka samaa ihanaa kirjallisuuden maailmaa molemmat osaltaan luovatkin... Niin tai näin, Astridin sanojen ja Ilonin kuvien lumoava liitto on kerta kaikkiaan lyömätön ♥ Ilonin kuvitukset vastaavat tietenkin täydellisesti myös nostalgiannälkääni ja virvoittavat sammumatonta kauniiden kuvien janoani.  Ja kyllä, kaikki Ilonin kuvitukset ovat minusta ihania, mutta erityisesti rakastan lumisateen syleilemää Kesäkumpua kertomuksessa Marikki, katso, lunta sataa ja kaikkia niitä vanhanajan joulutunnelmaa suloisesti henkiviä kuvia myös esimerkiksi Melukylän joulussa. Ja kas, nyt kun satuin vilkaisemaan, niin Wikipedia tiesi myös kertoa, että Ilon on ruotsinvirolainen, mitä en ole ennen tiennytkään. Ihanaa, virolaisuus antaa Ilonille jotenkin sellaisen soman lisämausteen.

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä 
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 
a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? 
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? 
Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Anni Swanin ihanan, rakkaan Iris-rukan. Montgomeryn Annan ohella Iris on rakkaimpia kirjallisia sisariani, ja minua kiehtoo ajatella myös sitä vuosisadanvaihteen maailmaa, jossa tämäkin ihana tyttönen on kirjoitettu. Iris on köyhä ja monella tavalla osaton pieni tyttönen, mutta samalla hän on myös täynnä sisäistä paloa ja rohkeutta, ja siksi hän sopii hienoksi, ajattomaksi esikuvaksi sekä pienille että isoille lukijoille. Metsälintusen kertomuksessa on hellivää lohdullisuutta, joka muistuttaa että kaunis, hyvä ja tärkeä on maailmassa mahdollista.

*****

Tästäpä tulikin nyt tällainen tyttö- ja lastenkirjallisuudentäyteinen kirjain, mutta hyvä niin: nämä ovat juuri niitä lukukokemuksia ja -elämyksiä, joista se tulevakin lukijuus kasvaa. Ehkä asiaan vaikuttaa osaltaan sekin, että olen viime aikoina taas ollut tyttökirjatuulella. Ei sitä vaan taida ikinä näille ihanille kirjallisuuksille liian isoksi kasvaa. Onneksi niin.

Aikaisemmat naisten aakkoseni:

A
B
C
D
E

F

G

H

Ensi lumi

Olin unohtanut valkeuden

katsellessani syksyn raskaita värejä

ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.

Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.

Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale

viileäksi tuoksuksi,

ja valkean maiseman rauha

solui sieluuni kuin juoma.

Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan 

kääntänyt piiloon

syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden

ja avannut suuren valkean aukean,

jolle talviauringon kalpealla säteellä

kirjoitetaan lauluja,

jotka ovat viileitä ja kauniita

ja lumitähden muotoisia.

Katri Vala: Ensi lumi, kokoelmasta Kaukainen puutarha (1924)

Marraskuu on tullut. Ja ensimmäinen hento lumi. Aina se tuo mukanaan jotakin hyvää, maan valkea huntu, ohutkin. Nytkin ajatuksissa on kirkkautta, maailma kaunis ja askeleet kepeät. Odotan lisää lunta, tietenkin, mutta toistaiseksi tämä riittää, iloitsen siitä että valkeus viipyy maassa jo toista päivää, että poskia kutittaa kevyt pakkanen, että talven haltiattaret hymyilevät, tekevät elämästä pakkasilman raikkaan ja talvipesän pehmeän, siitäkin että on runoja, tästä ihanasta, ensimmäisestä lumesta.

Kaunista viikonloppua ja ihanaa talventuntua ♥

Tyttökirjoista ja kerroksellisuudesta

Minussa on tässä viime aikoina puhallellut sellainen pehmeävireinen nostalgiatuuli, joka on saanut taas kaipaamaan vanhojen rakkaiden tyttökirjojen helliviin maailmoihin. Jotenkin ne vaan ovat sellaista silittelevää sieluhoitoa ja asettuvat pehmeäksi syliksi, johon voi aina tarvittaessa itsensä upottaa. Niinpä olen tässä viimeksi kuluneina kuukausina taas piipahdellut sekä muutamien rakkaiden sielunsisarten että hieman kepeämmiksikin tuttavuuksiksi jääneiden lapsuuden ja nuoruuden kohtaamisten kanssa ja tullut myös tutustuneeksi jokuseen uuteenkin tyttökirjasankarittareen. Juurikaan nämä lukukokemukset eivät ole tainneet täällä kamarissani näkyä, sillä olen viime aikoina ollut ylipäätäänkin vähän huono kirjoittamaan tänne (”oikeita”) teoskohtaisia kirjajuttuja. Nytkään en oikein ole sillä tuulella, että ryhtyisin kirjoittamaan vaikkapa otsakkeen ”Louisa May Alcott: Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme” alle, vaan enemmän sormenpäitäni kutittaa kirjailla jonkinlainen hajamietekokoelma tyttökirjojen lukemisen kerroksellisuudesta. Niin että hajamietteitä sitten. (Ja juu, voi olla että toistan paljonkin jo joskus aiemmin sanomaani, mutta toisteisuus sallittakoon, koska toisteistahan on myös tyttökirjallisuuden lumo :))

Niin. Tyttökirjojen (loputon) uudelleenlukeminen merkitsee minulle – ja varmaan monille muillekin kaltaisilleni ikuisille tyttökirjatytöille – ennen kaikkea matkaamista ajassa, sekä omassa että maailman. Kun niitä lukee tällä tavalla isona, niiden kautta saa matkan paitsi entisaikojen viehkeisiin miljöisiin (niin, kyllä, tietenkin kaikissa ajoissa on myös omat ongelmansa, mutta monille nostalgisille romantikoille entisaikojen maailma näyttäytyy kipukohdistaan huolimatta esteettisenä ja hyväilevänä) myös itseensä, omiin kerroksiinsa lukijana ja ylipäätään ajassa kertyvänä yksilönä.

Lapsuudessa ja varhaisessa nuoruudessa luettuihin tyttökirjoihin liittyy usein paljon muistoja, ja ne kertovat meille siksi myös omaa tarinaamme: esimerkiksi sitä, millaista oli olla se noin kymmenvuotias pieni tyttö ja löytää sielunsisar nimeltä Anna ja toinen nimeltä Iris ja oi niin, Emiliakin, ja haaveilla siitä että saisi elää ennen vanhaan niin kuin he, millaista oli kohdata ensi kerran pikku prinsessa Saara ja ottaa hänen maailmansa leikin kautta omakseen, millaista peilata itseään myös kommelluksiin jatkuvasti joutuvaan Lottaan tai (liian) tomeraan Tiinaan ja huomata, että kaikkia kohtaan ei tunne eikä voi tuntea samanlaista yhteenkuuluvuutta vaikka heidän seurassaan viihtyykin. Sitäkin ne kertovat, millaista oli olla myös se romanttinen neitonen, joka haaveili ikiomasta Gilbertistä, ja millaista se kasvukipuinen teinityttö, joka ehkä ensimmäisiä kertoja koki jotakin nostalgian kaltaista ja tunsi äkillistä tarvetta lukea taas nimenomaan niitä lapsuuden rakkaita tyttökirjoja. Ja niin, sitä, millaista oli olla se nuori aikuinen, joka eräänä aamuna luki lehdestä että nyt on käännetty myös ne aiemmin suomentamattomat Anna-kirjat ja hakea ne kirjastosta, lukea niitä ennenkokemattomina ja löytää samalla uusia yhteyksiä kirjojen ja sen ihanan tv-sarjan välille. Sitäkin, millaista oli olla se, joka lopultakin vähitellen keräsi ja sai ne tärkeimmät kirjat ihan ikiomiksi, ja voi, niin, millaista onkaan nyt olla äiti ja iloita siitä että saa jakaa tyttökirjojen lumoa myös eteenpäin, siitä että hyllyssä on näitä ihania kirjoja joihin lapsikin voi aina halutessaan tarttua.

Ihan varmasti me tyttökirjojen lukijat olemme kerta toisensa jälkeen peilanneet niihin ja niiden sankarittariin myös itseämme ja identiteettiämme, rakentaneet ja jäsentäneet niiden kautta sitä ihmistä joka koemme olevamme ja haluamme olla. Toiset kokevat itsensä Annaksi, toiset Emiliaksi, toiset joksikin Marchin sisaruksista ja niin edelleen. Ja tietenkin peili toimii myös toisin, erottautumisen kautta: emme ehkä, kuten minä, ole kokeneet itseämme vaikkapa Tiinaksi. Ehkä juuri tyttökirjallisuuden kohdalla uudelleenlukemisen kerroksellisuutta syventääkin myös se, että niiden riveillä on niin vahvasti mukana myös se itseksi kerros kerrokselta kasvava minä. Ja niin, tietenkin tämäkin kaikki kertoo myös siitä, että kirjat eivät ole vain kirjoja, vaan monella tavalla tärkeitä kanssakulkijoita, joita mukanamme kuljettaen kasvamme myös juuri niiksi yksilöiksi joita olemme. Itseni on hyvin vaikeaa kuvitella sellaista minua, joka ei olisi lukenut tyttökirjoja: en usko, että ilman niitä olisin ihan samanlainen kuin nyt olen, vaikka luultavasti tietyt luonteen ja temperamentin piirteet ja mieltymykset olisivat olemassa niitä ilmankin. Tietenkään kirjat eivät yksin tee meistä meitä, mutta rohkenisin silti väittää, että kirjat ovat yksi tärkeä peili, joista itseämme (ja toisiamme) etsimme ja katselemme. Ja lapsuudessa ja nuoruudessa, kun minuus on vasta nupullaan, peilien merkitys on ehkä erityisen keskeinen. Ovathan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ylipäätäänkin usein erityisen voimakkaita, koska mieli on vielä puhdas kaikesta siitä hälystä, jota siihen myöhemmin niin paljon kertyy.

Omalla kohdallani sellaiset tyttökirjat, jotka olen lukenut ensi kerran vasta aikuisena, eivät yleensä ole muotoutuneet samalla tavalla rakkaiksi kuin lapsuudessa luetut. Luulisin, että monella muullakin on useimmiten  juuri näin. Luen edelleen myös uusia, ennenlukemattomia tyttökirjoja satunnaisella mielenkiinnolla, mutta koska niistä puuttuu se henkilökohtainen kerroksellisuus, niiden lukeminen on erilaista. Toki uusistakin tyttökirjatuttavuuksista voi etsiä ja löytää myös niitä omia kerroksia (ainahan se pieni kasvava tyttö tuolla jossakin kuiskuttaa), mutta ehkä niitä lukiessa painottuu enemmän myös sellainen kevyt tutkiskelu ja halu laajentaa ymmärrystään tyttökirjallisuuden historiasta.

Esimerkiksi joskus alkusyksystä lukemani Rauha S. Virtasen Ruusunen (1968) oli minulle monella tavalla antoisa kokemus, ja se tavoitti minussa omalla tavallaan sekä nuoren että vanhemman minän, vaikka en sitä kerrostunutta itseäni kirjan sivuilta tietenkään löytänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi (ja myös erityisesti) Annoista, joita olen lukenut pitkin elämääni. Ennen kaikkea se näyttäytyi minulle juuri mielenkiintoisena ja tärkeänä osana suomalaisen tyttökirjallisuuden historiaa: Ruusunen olikin aikanaan varmasti hyvin rohkea kirja, sillä lukioikäisen runotytön ihastuminen aikuiseen, naimisissa olevaan kirjailijamieheen ja molempien moninaiset kipuilut rikkovat kyllä sopivaisuussääntöjä monella tavalla.  Myös virolainen, vasta hiljattain suomeksi käännetty Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirja (alkuteos 1959, suomennos 2014) oli hyvä kokemus, ja olin ja olen ilahtunut siitä kulttuuriteosta, jota sen kääntäminen ja samalla esiinnostaminen merkitsee. Ehkäpä Kadrista tulee nyt myös jollekin suomalaistytölle yksi tärkeä sisko, jollainen hän on varmasti kotimaassaan jo monelle ollutkin.

Mielenkiintoista on myös se, miten kirjan lukeminen ajan ja kerrosten mukana muuttuu. On monia tyttökirjoja, jotka muistan jokseenkin ulkoa, mutta silti ne saattavat sillä jälleen yhdellä uudella lukukerralla antaa jotakin uutta. Näin kävi minulle muun muassa niitä Louisa May Alcottin teoksia viime viikkoina lukiessani. Totta kai olen aina löytänyt niistä myös muun muassa vaatimattoman elämäntavan puolustuspuhetta, mutta nyt tuo puolustuspuhe asettui myös laajemmaksi peilipinnaksi 1800-luvun varhaiselle kulutuskriittisyydelle. Lukiessani mietin sitäkin, oliko tässä nyt mukana silkkaa sattumaa vai toimiko alitajuntani jotenkin tarkoituksella – metka sattumus joka tapauksessa on, että olen lukenut tässä syksyn mittaan myös Henry David Thoreuan hitaamman ja yksinkertaisemman elämäntavan klassikkona pidettyä teosta Walden – Elämää metsässä (1852) ja että juuri tämä Thoreau oli myös Alcottin lapsuudenperheen läheisiä ystäviä. Kuten Sara Kokkosen teos Kapina ja kaipuu minulle kertoo, Alcottin isäkin oli oman aikansa toisinajattelija ja perhe kokeili myös elämää omavaraisessa ”utopiayhteiskunnassa”. Isä taisi olla vähän sellainen epäkäytännöllinen idealisti, mutta kasvatti tyttäriään samantapaisella otteella kuin Marchin tyttäriäkin kasvatetaan: työteliäisyyttä ja velvollisuudentunnetta mutta myös henkisiä ja taiteellisia arvoja korostamalla ja vaalimalla. Alcottin teoksista välittyvä maailmankuva perustuukin vahvasti velvollisuuksien täyttämiselle ja epäitsekkyydelle, mutta samalla myös henkisen rikkauden vaalimiselle ja tyhjän, pinnallisen krumeluurielämän välttämiselle. Omalla tavallaan Alcottin somat tyttökirjat ovatkin myös omanlaistaan maailmanparannuskirjallisuutta, monellakin tavalla. Lempparisitaatikseni nousikin tällä lukukerralla tämä Jo’n lausahdus: Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Ihana Jo!

Tällaisia mietteitä tänään. Taitaa olla niin, että tyttökirjallisuuden äärellä sydän läpättää ja ajatus raksuttaa, mutta nyt määrään itseni lopettamaan ennen kuin rajaamiskyvyttömyyttäni tukin jälleen kerran koko nettiavaruuden. Sen kyllä tiedän, tänäänkin, että tulen lukemaan tyttökirjoja aina. Luulen – ei, olen varma – että aina niillä riittää minulle annettavaa, kaikille kertyville kerroksilleni. Entä sinä, mitä tyttökirjat sinulle merkitsevät, eilen ja tänään?