tiistai 29. kesäkuuta 2021

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (1857)

 



Emma oli kaikkien romaanien rakastajatar, kaikkien näytelmien sankaritar, kaikkien runokokoelmien epämääräinen nainen.

 *

Olin jo pitkään halunnut lukea uudelleen Gustave Flaubertin klassikkoromaanin Rouva Bovary (1857), ja nyt sen sitten lopulta tein. Edellisestä lukukerrasta olikin vierähtänyt jo noin puoli elämää, ja vaikka muistin ja tiesin toki peruskuvion – rouva Bovary, herra Bovary, rouvan rakastajat ja lopun tragedia – yksityiskohdat olivat tietenkin jo aikaa sitten mielestäni hälvenneet.

Erityisesti minua kiinnosti nyt nimihenkilö itse ja se, miten hänet ja hänen aviorikoksensa on kuvattu ja miten tämä juuri naisen tekemää aviorikosta käsittelevänä teoksena asettuu samaa kysymystä muutama vuosikymmen myöhemmin käsittelevien kotoisten klassikkojemme, Minna Canthin Salakarin (1887) ja Juhani Ahon Papin rouvan (1893), rinnalle.

Lukukokemus olikin hyvin kiinnostava ja kummastuttavakin. Siinä missä olen tuntenut hyvin lämmintä sympatiaa niin Salakarin Almaa ja Papin rouvan Elliä kuin Leo Tolstoin Anna Kareninankin (1875-77) nimihenkilöä kohtaan, tämän teoksen Emma jäi mielenkiintoisella ja kysymyksiä herättelevällä tavalla selvästi etäisemmäksi. Emma tuntui kaipuistaan huolimatta jotenkin viileältä, ihan erilaiselta kuin sisarhahmonsa Alma, Elli ja Anna, joista kaipuu tekee päinvastoin lämpimiä ja eläviä.

Tottakai Emman kohtalo on monien kanssasisartensa tavoin karu, mutta on kiinnostavaa, että teoksen loppusivuilla minussa tuntuu olevan selvästi enemmän kirjallisuushistoriaa tutkiskelevan lukijan kummastelevia kysymyksiä kuin sitä surua ja myötätuntoa, joka minut Alman, Ellin ja Annan kohdalla kerta toisensa jälkeen valtaa.

Siitäkö se johtuu, että Emma on monessa kohtaa ilmeisen laskelmoiva? Ja myös pintapuolisen turhamainen, vaikka luenkin hänen turhamaisuutensa myös turhautuneisuuden oireeksi? Vai siitä, että hän on tunteellisuudessaankin jotenkin tunteeton enkä tiedä mitä rakkaus hänelle oikein on? Vai siitäkö ehkä eniten, ettei hänessä ole lämpöä edes lastaan kohtaan? Onko koko tässä romaanissa yhteisestä aiheesta huolimatta jotakin hyvin erilaista kuin Salakarissa, Papin rouvassa ja Anna Kareninassa, vaikka yhtymäkohtiakin on? Ja miten onkaan naiskuvan laita?

Näitä keskeneräisiä kysymyksiä taidan nyt jäädä mielessäni pyörittelemään, ja nähtäväksi jää, päätyykö pyöritys vielä jonkinlaiseen lopputulemaan.

*

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 1857. Suomennos Eino Palola. 


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!