keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

 


 

Minä olin lempeä ja hyvä; kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.

Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran viime kesänä ja joka puhutteli minua todella vahvasti – niin vahvasti, että nyt teki jo mieli palata sen äärelle uudelleen, ja niinpä luin teoksen toistamiseen vain vuoden jälkeen. Vuosi sitten täällä kamarissa elettiin myös hiljaiselon aikoja, joten lukukokemusta ei silloin tullut tänne tallennettua, mutta korjaanpa nyt tämänkin tässä tällä kertaa.

Frankesteinin tarina on teoksen kauhugenrestä huolimatta ennen kaikkea surullinen ja varmasti monelle ainakin pääpiirteissään tuttu: lahjakas nuori tiedemies Victor Frankenstein ryhtyy leikkimään elämän ja kuoleman rajoilla, tavoitteenaan uusi ihmislaji ja kuolemattomuus, ja kokoaa kuolleiden ruumiiden kappaleista hahmon, jolle antaa elämän. Luomus on kuitenkin ulkoiselta olemukseltaan kammottava hirviö, jota sen luoja itsekin kavahtaa, muista ihmisistä puhumattakaan. Sydämen lämpöä, herkkyyttä ja kaipuuta kauneuteen ja rakkauteen kukaan ei hirviökuoren alta näe.

Usko minua, Frankenstein; minä olin lempeä, sieluni hehkui rakkautta ja inhimillisyyttä, mutta minä olen niin yksinäinen. Sinä, minun luojani, kammoksut minua; mitä toivoa minulla on saada ystävällisyyttä muilta ihmisiltä, jotka eivät ole minulle mitään velkaa? He halveksivat ja vihaavat minua.

On huikeaa, että Shelley on kirjoittanut teoksensa jo kaksisataa vuotta sitten, niin hyvin sen teemat ja kysymykset sopivat myös meidän aikaamme, ja melkoisen pysäyttävää on sekin, että kirjailijatar täytti teoksen ilmestymisvuonna 21 vuotta. Frankenstein näyttää hyvin koskettavasti ihmisen älykkyyden, tiedonhalun ja kunnianhimon kaksiteräisyyden ja sen, miten ihminen ajattelemattomuuksissaan toimii myös itseään vastaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin kipeän surullinen kertomus rakkaudenkaipuusta, ennakkoluuloista ja hylätyksi tulemisesta, siitä miten juuri ympäristö luo hyljeksimästään yksilöstä hirviön: vasta hyljeksittynä ja ihmisiin pettyneenä hirviö ryhtyy hirmutekoihinsa, kostaakseen luojalleen olemassaolonsa ja yksinäisyytensä.

Tunteeton, sydämetön luojani, sinä olit antanut minulle aistit ja tunteet ja sitten jättänyt minut yksin maailmaan, ihmisten halveksimana ja vihaamana!

Lopulta hirviö pyytää Frankensteinia luomaan itselleen oman elämänkumppanin, naisen joka olisi hänen itsensä kaltainen ja jonka kanssa hän voisi elää syrjässä hyljeksivistä ja vihamielisistä ihmisistä. Ensin Frankenstein lupautuukin, hirviötään tavallaan ymmärtäen, mutta lopulta hän pettää lupauksensa, koska pelkää mitä toisen hirviön luomisesta seuraa. Ymmärrettyään jälleen kerran jäävänsä vaille rakkauden mahdollisuutta hirviö kostaa lisää.

” – Onko oikein, hän huudahti,  että kaikki miehet löytävät rinnalleen vaimon ja metsän pedot puolison, ja minun on oltava yksin? Minussa oli helliä tunteita toisia kohtaan, mutta itse sain kokea inhoa ja halveksuntaa.

Toisen lukukerran jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että tämä on valtavan hieno ja vaikuttava teos, ja tämä kannattaakin ehdottomasti poimia luettavien klassikoiden listalle, jos tämä ei ole vielä lukuun päässyt. Kauhugenreäkään ei kannata säikähtää, vaikka se vieraalta tuntuisikin: minäkään en ole varsinaisen kauhun ystävä, mutta tämä on tosiaan enemmänkin viisas, pohdiskeleva ja surullinen. Kauheaa on lähinnä se, miten herkkiä ovatkaan rajat hyvän ja pahan välillä.

Saattoiko ihminen todella olla niin voimakas, niin hyveellinen ja suurenmoinen ja kuitenkin samalla niin katala, halpamainen ja alhainen?

Frankenstein on ihmisyyden ajatonta kahtalaisuutta täynnä, ja se jättää jälkeensä tärkeän ja ajasta aikaan kantavan kysymyksen siitä, kuka onkaan toiselle hirviö ja miksi. Mitäpä muuta tuo hirmutekoja tekevä hirviö on kuin hylätty ja yksinäinen olento vailla rakkautta ja samalla ihmisen käsistäriistäytyneen kunnianhimon kuva?

*

Mary Shelley: Frankenstein, 1818. Englanninkielinen alkuteos Frankenstein, or the Modern Prometheus, suomennos Paavo Lehtonen. Lukemani painos Keskiyön kirjasto, Otava, 2008.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!