Minä olen huomannut, että runoihini voin panna semmoista, mitä en koskaan ole tuntenut, niihin voin panna semmoista, mitä en ole koskaan nähnyt, semmoista, mitä vain kuvittelen. Enkä minä voi niitä kirjoittaa milloin hyvänsä. Mutta toisinaan (tai varsin usein) minun täytyy kirjoittaa. Jotain sisässäni ikäänkuin tahtoo tulla esiin. Enkä minä voi sitä ilmituoda muuten kuin runoissani.
Saima Harmaja päiväkirjassaan 13.6.1925, 12-vuotiaana.
Miten varhain heräävätkään jotkut runoilijasielut!
Toivotan runollisia kevään päiviä ♥
Kiehtovia ajatuksia vuosikymmenien takaa, ja ihmeen kypsää ajattelua 12-vuotiaalta, oih! <3
VastaaPoistaAurinkoista, runollisen keväistä päivää, Katja! <3
Sara, eikö? 12-vuotiaassa Saima-neitosessa oli ihanaa ajatuksen syvyyttä. Aurinkoa ja runollisuutta sinunkin päiviisi siskoseni <3
PoistaJa kiitos kommentistasi <3
PoistaTuo nimi herättää minussa aina saman. Kun palasin Helsinkiin, niin tämän runoilijan sukulainen teki minuun vaikutuksen. Hän kohteli ihmisiä samanarvoisina. Se ei ole ollenkaan itsestään selvää tuossa instituutiossa, jossa vain oppiarvolla on merkitystä. Kun oli syömässä, niin hän istui pöydän päähän ja jutteli vaikka säästä. Minusta oli upeaa kohdata tuo mies.
VastaaPoistaNiin, ei oppiarvo ihmistä mittaa vaan sydämen lämpö ja katseen avaruus. Niitä, jotka aidosti ymmärtävät ihmisten samanarvoisuuden, on aina hienoa kohdata. Kiitos kommentistasi Ulla ja aurinkoa kevätpäiviisi!
PoistaNyt törmäsin tämän päivän tärkeimpään ajatukseen, et tiedäkään... Voi Katja, kiitos!!!!! <3 <3 <3
VastaaPoistaNämä ovatkin aika ihania mietteitä ja niin totta... Sattuipa somasti, jos nämä nyt oikein erityisesti osuivat <3 Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta <3
PoistaNyt törmäsin tämän päivän tärkeimpään ajatukseen, et tiedäkään... Voi Katja, kiitos!!!!! <3 <3 <3
VastaaPoista<3 <3 <3
Poista