Sunnuntaina

Viikonloppu: Maaliskuun utuista valoa ja herkänvaaleita tulppaaneita. Kaoottinen työpöytä, toivottuja välttämättömyyksiä joille nyt on annettava aikaa ja niiden rinnalla orastavia hahmotelmia joiden hajanaisuudessa kuultaa päivä jona ne ovat valmiita kirjoituksia. Tietoisuutta ajan kulumisesta ja samalla siitä, että se minkä verran sitä on, riittää. Kaduilla ihmisiä jotka hymyilevät ja toisia jotka eivät, tuulahduksia onnesta ja kiitollisuudesta ja riemua siitä että saan olla juuri minä, tässä elämässä joka minulla on. Illalla hetki kynttilähämyä ja lasillinen kirsikkaviiniä, avaria ajatuksia ja mahdollisuuksien kutittelevaa tuntua. Kirja joka kertoo ihmisen kaipuusta, niin pienestä ja suuresta, ja saa taas ajattelemaan sitä mitä kirjoittaminen oikeastaan aina on. Ehkä myös jonkinlaisia kiteytyviä oivalluksia ja oppimiskokemuksia, yhä kasvavaa ymmärrystä siitä että elämä on askellusta, hetkestä toiseen, ja että toisinaan askeleiden merkitys kirkastuu toisenlaisena kuin alun perin luuli. Kaiken keskellä lasten aaltoilevaa vatsatautia, viriteltyjä nukkumisjärjestelyjä ja silmäluomissa painavaa univelkaväsymystä. Jälleen kerran myös hämmästystä siitä, että vaikka nämä päivät kiirehtivät eteenpäin, niihin mahtuu sittenkin niin ihmeen paljon, tämä kokonainen elämä, myös tänään.