Huhtikuu

Huhtikuun ensimmäinen aamu alkoi hymyllä: viereen kömpinyt pikkukoululainen, joka joskus oli pieni maailmaan kiirehtinyt vauva, säteili lämmintä kevätvaloaan ja ilmoitti kuinka kauan omaan juhlapäivään vielä on. Muistutti samalla jälleen, niin kuin jokaikinen päivä, siitä miksi myös huhtikuu on oikeasti ihanakuu. Aamu jatkui, tietenkin, hyväntuulisella keppostelulla ja ilolla siitä miten pienistä asioista lapset osaavat riemuita. Tarjolle asetetut väärät vaatteet naurattivat, äidiltä kätkettiin appelsiinit ja selkään tuli lappu olen hassu (aika ihanaa muuten, saada olla hassu). 

Myöhemmin kävelin harmaan taivaan alla, satoi hentoa räntää. Katselin huhtikuuta, seisovaa rapalammikkoa, kuolleita lehtiä ja likaisia tienpientareita, sitä kaikkea mikä niin usein on tehnyt tästä vuodenajasta minulle niin ruman. Nyt ajattelin, että ei, ei se olekaan rumuutta, sehän on vain paljautta, jota kaikki uusi elämä herätäkseen vaatii. Sitäkin ajattelin, että luonto vuodenaikoineen on ihmisen kuva. Tai ihminen on luonnon kuva, ehkä paremminkin niin. Ja sitten sitä, että on ehkä luonnollista että kevät kaikessa paljaudessaan ja valoisuudessaan toisinaan myös väsyttää tai säikäyttää. Kevään valo valaisee meidät sellaisina kuin olemme.

Lapseni iloitsevat siitä, että saavat laittaa päälleen kevätvaatteet. Siitä, että saavat ajaa pyörällä. Siitä, että tulee kesä. Minä puolestani iloitsen heistä ja ajattelen, että lapsissa on suurta viisautta: he osaavat nauttia hetkestä ilman sen suurempia filosofioita. Tai ei, heidän filosofiansa ovat suuria, mutta ne ovat heissä itsessään. Minä, niin, minä olen aina ollut syksyihminen. Sellainen hämäräinen, joka pitää hiljaisuudesta ja käpertymisestä. Ja sellaisena varmaan aina pysyn. Mutta ehkä nämä kertyvät vuodet vähitellen opastavat huomaamaan kaikkien hetkien arvon, ihan oikeasti. Senkin, että ne kaikki voi ottaa vastaan juuri sellaisena kuin on.

Monissa blogeissa, myös täällä kamarissa, on viime aikoina pohdittu onnellisuutta, kiitos Pearl Cloverin ja hänen ystävänsä ideoiman ihanan Sieluni hymyt -haasteen. Minä olen jatkanut onnen pohdiskelemista hiljaa mielessäni. Miettinyt, taas, miten paljon onni on kiinni kyvystä nähdä oman elämänsä hyvä. Siitä, että ymmärtää iloita siitä mitä jo on sen sijaan että näkee vain puutteet. Tietenkin olisi valhe väittää, että jokainen hetki on minulle onnea. Ei tietenkään ole. Mutta myös tänään, huhtikuun ensimmäisenä päivänä, minä olen onnellinen. Minussa on vähän väsymystä, kaaosta, epätietoisuutta, mutta tartun silti kevättä kädestä ja iloitsen kaikesta siitä hyvästä mitä minulla on, juuri nyt. Muistan myös, että kaiken tämä paljauden alla kypsyy kuohuva kukkameri, elämän ihana hehku.

Siispä: kaunista huhtikuuta ♥