Maanantaiajatuksia

Aamun kirkas kevättaivas on iltapäiväksi kerännyt kevyttä pilveä. Tuntuu päivän rytmiltä: aamulla heleää, iltapäivällä hieman uneliasta... On maanantaiolo, sellainen hyvä. Viikko on aluillaan ja kaikki mahdollista. On aikaa, päiviä, kevät. En aina ole maanantaina erityisen tarmokas, mutta saatan silti olla jotenkin hyväntuulinen ja toiveikas, niin kuin tänään.

Takana on ihana, hellivä, hyvä viikonloppu: kirjoittamista, kevättuulta, uusia ajatuksia, ja niin ihana kirja että tekee kipeää. Tuntuu melkein siltä että en tahtoisi kirjasta ollenkaan kirjoittaa. Tahtoisin kätkeä sen sydämeeni, kantaa sitä mukanani hiljaisella palavalla rakkaudella, omanani. Ehkä silti kirjoitan, se on kirjoja jotka ansaitsevat päästä näkyville.

Kun eilen illalla luin kirjan loppuun, sydän sen surumielisestä kauneudesta kipeänä, ajattelin taas sitäkin, että sitähän voisi tuntea jonkinlaista kateutta niitä kohtaan jotka ovat kirjoittaneet kaikki maailman hienot kirjat. Mutta en tiedä, osaan tuntea vain riemua ja onnea siitä, että on niin hyviä kirjoittajia ja että he kaikki osaltaan mahdollistavat myös sen, että kirjoittaminen jatkuu.

Entä minun käsikirjoitukseni? Onko se hyvä? Onko mikään minun aluistani hyvä? Onko millään, mitä haluan kirjoittaa, missään minkäänlaista tilaa? Mistä minä sen tiedän. Mutta kirjoitan silti. Kirjoitan, koska minulle minun kirjoitukseni ovat tärkeitä. Niinpä ajattelen taas Woolfia ja sitä, että niin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain. Jos kirjoitus toimii, hyvä. Jos ei, ainakin olen kirjoittanut niin kuin on kirjoittamisen hetkellä oikealta tuntunut. Etsinyt tapaa sanoa se, minkä haluan sanoa. Tehnyt itselleni jollakin tavalla tärkeän matkan. Saanut ehkä myös harjoitusta kirjoittaa seuraava oikealta tuntuva kirjoitus hieman paremmin.

Tiedän, että kun aika on kypsä, omatkin sanani lähtevät taas matkaan. Milloin, sitä en tiedä. Tiedän sitten kun niin on. Sitäkään en tiedä, kohtaavatko sanani myötätuulta. Sen tiedän, että todennäköisyys on pieni, melkein olematon. Senkin, että se ei ehkä sittenkään haittaa. Niin: kirja on edelleen unelmani, mutta kirjoittaminen on sitä suurempi. Ja se, kas vain, on jo totta. Jokainen saa joka tapauksessa olla oman elämänsä kirjailija, eikö vain, kirjoittaa ainakin itselleen. Valo, pilvien välistä pilkahteleva, osuu silmiin kun tätä kirjoitan. Tuntuu, että sillä on jotakin kerrottavaa.

Kaunista alkanutta viikkoa teille kamarissani piipahtaville ♥