Vaaleat aamut herättävät aikaisin myös viikonloppuisin,
uni karkaa silmistä väkisinkin ja piiloutuu tyynyn alle iltamyöhää odottamaan.
Se on hyvä, edessä oleva päivä on pitkä ja avara ja siihen mahtuu paljon,
sitäkin että ihan vain on.
- kirjaston aarteita -
Luin eilen illalla loppuun Leo Tolstoin teoksen Perheonni (1894). Halusin lukea saman
teoksen, jota nuori Aino Krohn luki Oskar Kallaksen kanssa kihlausaikanaan,
tietääkseen mitä tämä siitä ajattelee. Jotakin tenhoavaa siinä aina vain on,
ajatuksessa että kokee saman kirjallisen maailman kuin joku toinen joskus kauan sitten. Siinä, miten sen maailman eri aikoina ja erilaisina elämän
hetkinä kokee, minkälaisia ajatuksia se herättää.
Nuori Aino katseli kirjan loputtua Oskariin ja tämä
katseli takaisin. Aino ajatteli: Voisiko
meidänkin ehkä käydä samalla tavalla, voisiko suhteemme noin vähitellen, ilman
suurempaa syytä, kadottaa tuoreutensa, elinvoimansa, ja vihdoin rikkoutua,
sulautuakseen sitten vanhuuden, ennenaikaisen vanhuuden resignaatioksi? (Aino
Kallaksen päiväkirja, 21.7.1900.) Minulle tuo teos näyttäytyy nyt ehkä ennen kaikkea osana Ainon Kallaksen
kokemusmaailmaa, se kuuluu häneen hetkiinsä juuri ennen avioliittoa ja jotakin
siitä häneen ehkä jää. Samalla se on kuitenkin omakin kokemukseni, hänen
jalanjäljissään minäkin olen sen nyt liki nelikymmenvuotiaana lukenut. Maria ja Sergej ovat meille molemmille
tuttuja, heidän kohtaamisensa, rakastumisensa, alkava arkensa, tuiskahduksensa.
Ja jotenkin minua nyt kiehtoo tässä juuri tuo ajatus lukukokemuksen jakamisesta,
vaikka Tolstoi mielenliikkeineen on toki itsessäänkin kovasti kiinnostava, niin kuin myös elämä ja elämän kirjalliset esitykset.
Niin: kirjallisuus luo aikaan siltoja, monella tavalla. Ehkä juuri se on
siinä myös kaikkein parasta. Tai ainakin yksi sen monista parhauksista.
Tänään aion ainakin kirjoittaa. Viikonloput ovat viime
aikoina olleet kirjoittamisen kannalta hyviä, välillä illatkin. Hetkittäin on
tuntunut rohkeasti siltä, että tästä tulee jotakin valmista. Että aika ja
kypsyminen ovat tehneet tehtävänsä. Että jotakin on kirkastunut, täsmentynyt,
syventynyt. En tiedä onko se totta, mielipiteeni on eri hetkinä erilainen,
vaihtelee ehkä valon kulmien ja taivaan pilvikuvioiden mukaan tai ihan vain omia aikojaan. Mutta jatkan
maailman rakentamista silti. Tai ehkä se on jo viimeistelyä, pyrkimystä
toisiaan seuraavien hetkien ja sanojen eheyteen, sana kerrallaan.
Toivotan hyvää viikonloppua, kirjallisuuden ja kevään
lumoa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!