Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.): Kirjaston kuolema (2015) sekä subjektiivisia näkemyksiä

Olen lukenut teoksen Kirjaston kuolema. Kiirehtimättä ja sulatellen, alleviivaillen ja palaillen. Kyseessä on kokoelma kirjastoalan asiantuntijoiden artikkeleita, pohdintoja siitä missä alalla mennään ja miksi. Digitalisoituva yhteiskunta on tuonut mukanaan uusia haasteita, joiden tuiverruksessa jo moneen kertaan kuolleeksi julistettu kirjastolaitos yhä vain sitkuttelee, ja juuri näiden haasteiden ympärille rakentuvat myös tämän kirjan artikkelit. Kirjasto ei – tietenkään – ole uudessa uljaassa yhteiskunnassamme yhtään vähemmän ajankohtainen kuin ennen vaan päinvastoin: se on entistäkin ajankohtaisempi. Kirjastolla ja kirjastotyöllä on yhä, ja aiempaa enemmänkin, tehtäviä ja merkityksiä toisaalta julkisena palveluna ja toisaalta julkisena tilana.

Niin:

Laajan tulkinnan mukaan julkisessa intressissä on kyse demokratian ylläpidosta, ihmisten ja yhteisömme kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja olemassaolomme perustana lepäävän tradition vaalimisesta. 
Ja vielä laajemmin: siitä, että tietyt asiat yhteisössä kuuluvat 
kaikille sen jäsenille.

Näin sanovat Jukka Relander ja Jarmo Saarti ja oikeassa ovat.

 

Kirjoittajina Kirjaston kuolemassa on useita kirjastoalan asiantuntijoita. On suomalaisia ja ulkomaisiakin, on sellaisia, jotka ponnekkaasti puolustavat muutostuulia ja toisaalta niitäkin, joiden riveillä kaikuu pikemminkin halu kannustaa hieman pysähtymään. On käytännönläheisiä artikkeleita ja aika abstrakteja. Niin – kirjan rikkaus on juuri sen monipuolisuudessa.

Mitäpä minä ajattelen, kun tartun tällaiseen kirjaan? Että kirjastolaitoksemme painii muutosten puristuksessa, kyllä. Ehkä sitäkin, että toisia muutokset eivät juuri purista, vaikka toisia kyllä. Entä mitä ajattelen, kun sitä luen? Monessa kohtaa nyökyttelen, mutta paikoin tunnen myös ilmeitä kääntelevää ihmetystä, ehkä jopa jonkinlaista erimielisyydestä juontuvaa epämukavuutta. Kaikki tämä saa minut tietenkin miettimään myös itseni asemointia suhteessa kirjan sisältöön. Niin – en välttämättä ole kaikkien kanssa samaa mieltä, mutta on niitäkin, joiden kirjoituksia lukiessani melkeinpä riemastun. Ennen kaikkea tunnen lukiessani ehkä ajatusten kiihtymistä, monella tavalla.

On selvää, että minulle ei tarvitse kirjastolaitoksen merkitystä perustella: onhan minulla alan koulutuskin, vaikken kirjastotöitä olekaan kovin paljon tehnyt. Opinnot ja tietty kirjastosielu ovat syventäneet kirjastosuhteeni moniulotteiseksi, toisaalta asiakkaan ja toisaalta alaa ammatillisestikin tarkkailevan sivustaseuraajan entistäkin lämpimämmäksi, mutta samalla myös hieman hämmentyneeksi suhteeksi. Niin: minä ymmärrän kyllä muutoksen tarpeen, mutta samalla olen niitä, jotka toivoisivat myös pysähtymistä. Näin siksi, että uskon pysähtyvän syventymisen voivan hektisen eteenpäin kiirehdinnän ohella – tai no, myönnetään: sijasta – tuottaa hyviä ja tarkoituksenmukaisia tuloksia. Ei, en ala väittää että minulla olisi vastauksia. Minulla on vain ajatus siitä, että vastausten etsimiselle olisi tarvetta.

Siinä, että kirjastoa halutaan kehittää asiakaslähtöisesti, ei sinänsä ole mitään vikaa. Mitäpä varten kirjasto olisi olemassakaan ellei asiakkaitaan? (No hyvä, myönnän taas: minusta se on olemassa paitsi tämän päivän kysyntää myös mm. tulevaisuutta varten. Siksi yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on minusta edelleen esimerkiksi säilyttäminen.) Liika markkinahenkisyys muuttaa kuitenkin olennaisesti kirjaston olemusta: siitä tulee jotakin jota sen ei demokraattisena ja moniarvoisena instituutiona pitäisi olla, jotakin joka orjuuttaa itsensä rahamaailman kylmiin ja kapeakatseisiin lakeihin.

Jo se, että kirjojen lainaaminen näyttää tutkimusten valossa edelleen olevan keskeisin syy tulla kirjastoon (tämä kerrotaan myös tässä teoksessa, mutta olenpa lukenut sen jostakin muualtakin), kertoo minusta jotakin tärkeää: eivät kirjaston perustehtävät ole muutosten myllerryksessä sittenkään hävinneet minnekään. Varmasti käyttö muuttuu ja samoin asiakkaiden tarpeet, mutta muutos ei ehkä välttämättä tarkoita kaiken perustavanlaatuisen romahtamista. Vai tarkoittaako? Onko jossakin sellainenkin yleinen kirjasto, josta kukaan ei enää lainaa kirjoja? Sellainen, jossa ei enää ole kirjoja?

Pirjo Tuomi ja Jarmo Saarti esittävät minusta 

yhden kirjan tärkeimmistä ja parhaimmista kysymyksistä:

Miksi kirjasto ei uskalla panostaa vanhaan, hyväksi koettuun ja professionaalisesti vahvaan asemaansa vaikkapa kirjallisuuden tai tiedonhaun asiantuntijana, ja lähde uudistamaan itseään siltä pohjalta?

Siinäpä sitä, miettimistä. 

Sanonpa minäkin: minun mielestäni kirjastolaitoksen valtiaana pitäisi edelleen itseoikeutetusti istua kirjojen. Kaikki tarpeelliset muutoksetkin voisivat sitten säteillä maailmaan juuri kirjallisuuden kautta. Olen vahvasti tämän näkemykseni takana myös siksi, että yhteiskuntamme tarvitsee juuri sellaisen tahon, joka arvostaa nimenomaan kirjallisuutta ja siihen liittyviä tehtäviään. Teknologiahuuman arvostajia ja konsumeristeja meillä lienee jo riittämiin.

Tietenkin myös esimerkiksi mediakasvatus on tärkeää, ja on ehkä luonnollista, että läpi historiansa tiedon temppelinä toiminut kirjasto on saanut tehtäväkseen myös sen. Mediakasvatuksen resurssit ovat eri kirjastojen välillä kuitenkin hyvin erilaiset. Nykyisessä resurssipulassa tämä lienee myös yksi niistä hankalista kysymyksistä, jotka aiheuttavat useiden kirjastojen henkilöstössä myös riittämättömyyttä: miten revetä tähänkin, kun aikaa ja rahaa ei ole? Muuttumista vaaditaan, mutta samaan aikaan resursseja supistetaan niin että niitä ei ehkä ole edes perustehtäviin saati suureen ääneen peräänkuulutettuihin uusiin askareisiin. Ja kyllä, teknologia mahdollistaa paljon hyvää, mutta samalla sekin vie niitä muutenkin olemattomia resursseja. Dilemma!!

Kysynpä tähän väliin:

Mitä sinä valitsisit kirjastoosi, jos saisit kohdentaa niiden rajalliset resurssit? 

Mitä ennen kaikkea kirjastolta toivot?

Ja jos katsot myös yli oman nenänpääsi, niin mitä sitten?

Mikä on tärkeää? Miten rajalliset resurssit hyödynnetään mielekkäästi?

Minä toivon (yllätys yllätys) ennen kaikkea kirjoja: käytän kirjastoa kirjojen lainaamiseen, sekä uusien että (hyvin) vanhojen ja sekä aikuisten että lasten. Ja koska minun lukumakuni ja -tarpeeni eivät suinkaan ole maailman ainoat, toivon aineistoilta toki myös laaja-alaisuutta. Toivon kirjastolta myös itsetuntoa ja -tuntemusta, halua ja kykyä ymmärtää itseään, omaa historiaansa ja tehtäviään. Toivon sitoutumista arvoihin, jotka ovat oikeasti tärkeitä, ja uskallusta puolustaa niitä. Toivon kirjallisuuden arvostamista ja ymmärtämistä ja kirjallisuushistorian tallettamista jälkipolville. Toivon kaikkea sitä kaunista tasavertaisuuden ylläpitämistä, joka kirjastoon liitetään. Toivon sijoittumista riittävän lähelle lapsia ja vanhuksia. Toivon panostamista lukemisen tulevaisuuteen eli lapsiin ja nuoriin.

Vesa Suominen pohtii artikkelissaan, kuinka tietoyhteiskuntakehitys ja sen rinnalla yhä markkinasuuntautuneempi yhteiskuntakäsitys ovat vaikuttaneet myös kirjastoalaan ja sanoo: Näiden kehitystrendien puitteissa ja ajamana kirjastoajattelu on käynyt yhtäältä poukkoilevaksi, kun sitä on leimannut kritiikitön innostus kaikkeen uuteen, ja uuttahan nämä vuosikymmenet ovat tuottaneet. Toisaalta se on käynyt jotenkin ajelehtivaksikin, kun ajattelua on ohjannut ehkä vähemmän kuin aina täysin vakaalla pohjalla oleva uumoilu siitä, millä voisi olla merkitystä ja olemassaolon oikeutta muuttuvassa yhteiskunnassa. Suomisen artikkeli käsittelee kirjallis-bibliografisen kirjaston ideaa ja on minusta yksi teoksen parhaista: se tähdentää juuri sitä, mitä itsekin pidän tärkeänä – kirjaston merkitystä nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta. (Eikä se välttämättä ole edes "konservatiivista" tai "muutosvastarintaista".)

Aikamme lyhytnäköinen henki valitettavasti on, että kaikki toimii kulutusyhteiskunnan ehdoilla. Olen ehkä idealisti (tai utopisti) mutta sanon silti, että olisi hienoa jos kirjastolaitoksesta, avoimuuden ja maksuttomuuden temppelistä, olisi laittamaan tälle ahneelle hengelle hanttiin ja korostamaan myös toisenlaisia arvoja. Tietenkin tiedän, ettei kirjasto voi yksin kaikesta päättää. Päättäjät ne siellä rahakirstuilla istuvat. Mutta ainakin kirjastoala tarvitsee minusta nyt aitoa ja syvällistä keskustelua, ja juuri siihen tämä teos on mitä oivallisin askel.

Kas niin, tästäpä taisi tulla pikemminkin jonkinlainen pamfletti kuin kirja-arvio. No, tällä mennään. Ja sitä paitsi: hyvä kirjahan on juuri sellainen, että se aktivoi ajatuksia, vaikka sitten vähän pamfletinkin suuntaan. Jos olet laajemminkin kiinnostunut kirjastolaitoksemme myllerryksestä, lue koko kirja (ainakin toistaiseksi sen saa paitsi kaupasta myös kirjastosta!). Tähän ei mitenkään mahtunut kirjan sisällöstä kuin tämä hieman pintaa raapaiseva ja ilmeisen subjektiivisesti värittynyt häivähdys, eikä muu ole tietysti tarkoituskaan. Ja niin – vaikka osa artikkeleista saattaa olla abstraktiudessaan hieman vaikeita, myös maanläheisiä kirjoituksia riittää. 

Minä menen nyt ottamaan (toisen/kolmannen/ännännen) kupillisen teetä ja sanomaan kippis toiveikkaalle tulevaisuudelle. Sille, jossa kirjasto yhä elää ja hengittää ja jossa sieltä yhä saa lainata kirjoja, sekä vanhoja että uusia ja sekä aikuisten että lasten. Jossa se yhä puolustaa kansalaisten tasavertaisuutta ja niitä tärkeitä arvoja, joita ei mitata rahassa.

Loppuun vielä Jukka Relanderin Yrjö Koskiselta siteeraama toteamus, 

joka on 1850-luvulta mutta jossa edelleen tuntuu olevan kumman vinha perä:

Tärkeä itsensäsivistämisen edistämiskeino on kotilukemisen saatavuus, 

joka on helpoimmin järjestettävä pitäjän- ja kyläkirjastojen avulla.

Kiitos Yrjö, ei lisättävää.

***************

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.): Kirjaston kuolema. 140 s.

Avain 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.