Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento (2015)

  

Kyllä sinä, Janne kulta, saat vaatia minulta vaikka kuinka paljon.

Sinun vaatimuksesi ovat helpot täyttää, kun sinä

rakkaudesta vaadit ja minä rakkaudella täytän.

Nuori nainen antaa kameralle profiilinsa. Minä ajattelen aina häntä katsellessani, että hänessä on samaan aikaan sekä jotakin hyvin herkkää että jotakin hyvin vahvaa ja jotakin, josta en ehkä koskaan pääse perille. Minä en ole tiennyt hänestä oikeastaan juuri mitään – toki sen, kenen tytär hän oli ja kenen vaimo, senkin että hänellä oli koti joka kantoi hänen nimeään ja että hänellä oli ihana, yltäkylläinen puutarha. Olen tiennyt, että hän oli Aino Sibelius, omaa sukua Järnefelt, ja niin, olen jo kauan halunnut tutustua häneen hieman lähemmin, sekä hänen aikansa että hänen kauniiden kasvojensa vuoksi.

- kiitos kirjastolle! -

Aino Sibelius syntyi 10.8.1871 ja kuoli 8.6.1969. Elämä oli pitkä, melkein vuosisadan mittainen. Niin – tänään kamarissa juhlistetaan siis toisen vuosisadanvaihteen tuulissa eläneen Ainon syntymäpäivää. Toinen päivä elokuuta kirjoitin kirjailijatar-idolilleni Aino Kallakselle ja tänään asetun katselemaan hänen kaimaansa, tätä juhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjämme vaimoa, johon olen nyt kesän aikana hiljakseen hieman tutustunut. Nämä kaksi erilaista Ainoa elivät samoina aikoina, juuri niinä joina jo kuhisi keskustelu uudenlaisesta naisesta – sellaisesta, joka vapautuisi hänelle asetetuista rajoista – ja minulle, uuden vuosituhannen naiselle, he kumpikin ovat kuvia tuohon kiehtovaan, kipuilevaan, kurkottelevaan aikaan.

En minä ollenkaan vaadi semmoista rajatonta rakkautta,

minä olen niin tyytyväinen, siihen minkä sinä minulle annat,

minä olen niin sanomattoman onnellinen.

Jenni Kirveen teos on nimeltään Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Oliko Aino Sibelius sitten sitä, ihmeellinen? Ehkä, ehkä ei. Minulle matka tähän kiehtovaan hengettäreen oli sekä hellivä että vaikea – hellivä siksi, että hänessä on oman aikansa lumoa ja vakaata uskoa omiin unelmiin ja arvoihin, ja vaikea siksi, että välillä mieleni kai väistämättä riiteli hänen mielensä kanssa. Ei, en tietenkään päässyt häneen mieleensä kuin tulkinnan ja kirjekatkelmien kautta, mutta niiden myötä hänen mielensä näyttäytyi minulle – niin, toisaalta samaistuttavana, toisaalta sellaisena ettemme ehkä aivan kaikessa voisi toisiamme ymmärtää. On asioita, joista olemme samaa mieltä, ja asioita, joista emme. Väkisinkin hermostuin hetkittäin myös hänen mieheensä, niin paljon kuin tuota armasta Jannea taiteilijana kunnioitankin. Mm. kihlausaikaisen harharetkensä jälkeen Janne runoilee Ainolleen näin: Sinä kun et saa minulta sitä runoilijoiden ylistämää ensirakkautta. Mutta kun Sinä annat minulle ensirakkautesi, niin kokonaisuus on hyvä. Mies antautuu täydellisemmin kun on kokenut jotakin. Niin: sulho sai kyllä avioliiton alkaessa olla kokenut, mutta morsiamen piti olla puhdas kuin lumi. Tuskinpa Aino olisi muuta tahtonut ollakaan, mutta tätä lukijatarta sulhoherran kaksinaismoralismi silti tympii. Ylipäätään Janne näyttäytyy aika vanhoillisena aviomiehenä, joka – vaikka rakastikin vaimoaan tulisesti – omasi myös eräitä mainitunlaisen miehen erheitä.

Kirves on kirjoittanut kirjansa hyvin. Hän kertoo Ainosta, ihmeellisestä olennosta, helppolukuisesti ja vaivattomasti, lähdeviitteitä unohtamatta. Kirja myös perustuu autenttiseen aineistoon, so. Ainon ja Jannen toisilleen kirjoittamiin kirjeisiin, ja niiden ohella myös aikaisempaan Sibeliusta käsitelleeseen elämäkertatyöhön. Pidän paljon myös kirjan kuvaliitteestä, jossa Aino Sibelius näkyy erilaissa elämänhetkissään. Se, että sellaiset kirjeiden sanat kuten passiooni ja representeerata on selitetty hakasulkein, häiritsee kyllä hieman, mutta tämä on toki vain pieni kirjekatkelmien aitoudentuntua rikkova yksityiskohta.

Minulla on erilainen ja muille tytöille hyvin outo katsantotapa. Ja siksi minä en 

juuri heidän kanssaan viihdykään. Jos joskus tulee sanoneeksi jotakin, ottavat ne aivan toisen kannalta ja sanovat ettei minulla ole ”naisellisen arvoni tunnetta” että panen itseni ”alemmaksi miehiä” ja olen aivan ”liian suotuisa siinä suhteessa” ynnä muuta roskaa. Nyt se nais-emancipationi on tarttunut jokaiseen, eivätkä ne itse asiassa koko ideaa ymmärrä.

Niin – Aino Sibeliusta sanottiin konservatiiviseksi jo omana aikanaan, ja sellainen hän varmasti olikin (konservatiivisuus on kyllä myös hyvin mielenkiintoinen sana, jonka kulloinenkin sisältö ja sävy on ehkä riippuvaista monenlaisista asioista – pahoittelen harhapolkua, semantikkominäni aina aika ajoin innostuu). Aino ei tavoitellut mainetta ja kunniaa itselleen, vaan hänelle riitti, että hän seisoi miehensä rinnalla ja tuki tämän työtä. Hän ajatteli asioista omalla tavallaan, ja siksi häntä on kritisoitu sekä silloin että kaiketi nytkin. Minä(kään) en ole kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tästä olen:

Itsekukin toimikoon sillä alalla, jolle on luotu, sillä jokaisella on paikkansa. 

Ja kun hyvin tekee, omatuntonsa jälkeen elää, silloin on pakostakin onnellinen. 

Ja jo yksistään usko hyvään on semmoinen autuus.

Aino kirjoitti nämä sanansa laulajatar-kälylleen, naiselle jolla oli taiteellista kunnianhimoa ja jota hänen oli vaikea ymmärtää. Minusta näissä sanoissa on puheenvuoro naisen vapauden puolesta: silloinkin, kun toisen valinta on itselle käsittämätön, sen voi sittenkin käsittää toiselle oikeaksi.

Kirves huomauttaa teoksessaan, että Aino Sibeliusta ei oikeastaan edes voi tarkastella nykyaikaisen tasa-arvopuheen puitteissa, ja juuri siltä minustakin tuntuu: hän ja hänen naiseutensa edustivat toisenlaista aikaa ja tapaa ajatella, vaikka jo hänen aikanaan käytiinkin myös toisenlaista naiseuskeskustelua. Hän ei kuitenkaan ollut tahdoton nukke, vaan tahtova, intohimoinen nainen, joka rakasti miestään ja halusi tämän tekevän tärkeää työtään. Myös hänen naiseutensa oli vahvaa naiseutta, omalla itselleen uskollisella tavallaan. Hän halusi olla ennen kaikkea miestään tukeva vaimo eikä kokenut olevansa alistettu. Ja kyllä, miehensä sylissä hän varmasti oli nainen.

Mutta ei, ei se rakkaus aina helppoa ollut. Janne oli kiihkeästi rakastava mies, mutta myös uskoton, alkoholisti ja hermoheikko, ja rahastakin oli alituisesti pulaa. Perhettä ravistelivat monet muutkin surut ja murheet, mutta Janne vaati herkkäsieluiselta vaimoltaan kuitenkin loputonta iloisuutta. Vaan olihan Ainolla ja Jannella kuitenkin yhteinen päämäärä: Jannen musiikki. Se tosin tarkoitti usein myös sitä, että Janne viftasi, matkusti ja tuhlasi, kun taas Aino piti kotia kasassa – ja niin, jopa rakennutti sen. Ja kun Aino raskausaikoina masentui, Janne lähti pois, koska kotona oli liian raskasmielistä. Huoh, sanon minä, väkisinkin. Koetan kyllä muistaa, että Ainon tahto oli Ainon, mutta en sentään jaksa uskoa, että hän ihan tätä kaikkea suorastaan tahtoi.

Koko elämäni elän sinulle, sinua varten. Kaikki mikä minussa on, on sinun. Joka suoni tykkii sinulle ja kaikki tunteeni tunnen sinulle. Elämäni tehtävä on rakastaa sinua kuolemaan asti, ja elämäni ehto on sama. Minä en ole mikään ihminen erikseen, vaan olen sinun vaimosi.

Tekijän sanoin teos on pikemminkin elämän- kuin paperinmakuinen tutkimus Aino Sibeliuksesta ja myös kuvaus äärimmäisen kauniista ja kiihkeästä rakkaudesta, josta ei puuttunut intohimoa. Luonnehdinta osuu oikeaan: Ainosta piirtyy kirjan sivuille elävä, kiehtovan ristiriitainenkin kuva, joka ei sekään suinkaan ole särötön. Myös hän oli epätäydellinen, inhimillinen olento, jonka ihmeellisyys onkin ehkä juuri siinä – hän oli keskeneräinen niin kuin me kaikki. Samoin sivuilta välittyy liekehtivän intohimoinen rakkaus, jossa hehkui sekä kehojen että sielujen yhteys – ja sekin, että nämä suhteen molemmat puolet olivat tärkeät myös Ainolle itselleen. Tytär sai toisenlaisen rakkauden kuin äitinsä.

Janne:

Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa!

Ja Aino:

Voi voi, kuinka minä sinua odotan. Ihan vapisen kun ajattelen yhtymystämme.

(Kokonaan toinen asia tietysti on, mitä tämä kaikki meille

muille oikeastaan ollenkaan kuuluu.)

Minä ihailen Aino Sibeliusta ennen kaikkea siksi, että hän oli uskollinen sille, mihin hän uskoi. Naisen (ja kyllä, miehenkin!) puristaminen ahtaisiin muotteihin on aina väärin, riippumatta siitä mitä niillä muoteilla tahdotaan valaa. Aitoa vapautta on vapaus valita – se, että henki saa kulkea vapaasti sinne minne tahtoo. Siksi minusta ei myöskään ole ristiriitaista ihailla samaan aikaan sekä Aino Kallasta, kunnianhimoista taiteilijatarta, jolle naisen perinteiset roolit eivät riittäneet, että Aino Sibeliusta, joka koki elämäntehtäväkseen olla Jannensa vaimo. Kysymys on minusta ennen kaikkea siitä, että kukin kuuntelee sydämensä ääntä. Ja niin, saattaa olla, että suhtaudun heihin näin myös siksi, että minussa itsessäni on ripaus kumpaakin: sekä uutta että perinteistä naista. Joskus leikittelen ajatuksella, millainen nainen olisin ollut, jos olisin elänyt heidän aikanaan. Kysymys on ratkaisematon ja sellaisena se ehkä pysyykin. Minun on elettävä aikaa, joka on omani, ja hyvä niin. Ja ei, sukulaissieluja me emme ehkä olisimme olleet, minä ja tämä Aino. Eräistä keskeisistä maailmankatsomuksen alueista meille olisi tullut riitaa tai vähintään mykkäkoulua, vaikka toisissa kohdin olisimmekin ymmärtäneet toisiamme ehkä hyvinkin. Mutta riittävän etäisyyden takaa tarkasteltuna myös hänessä on minulle menneen ajan lumoa ja yksi kiehtova naiseuden tarina.

No niin – mitä hiljattain sanoinkaan: se, miten kirjoja koemme ja miten niistä kirjoitamme, kertoo usein enemmänkin meistä itsestämme kuin itse kirjoista. Tässä sitä taas peilaillaan yhtä minuutta luettua kirjallisuutta ja historiaa vasten. Mutta eikös kirjallisuuden ja historian tehtävä olekin juuri syventää ihmisen ymmärrystä itsestään ja lajistaan ja herättää ehkä myös sisäistä ja ulkoista keskustelua? Niin, ehkä minä tiedän Aino Sibeliuksesta nyt hieman enemmän. Ehkä itsestänikin ja ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta. Siinäpä sitä onkin yhdeltä kirjalta taas aika paljon.

Aino Sibeliuksen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 144 vuotta – hän oli kuusi vuotta Janneaan nuorempi ja seitsemän vuotta kaimaansa vanhempi. Onnea Aino! Minä luulen, että sinä istut siellä jossakin Jannesi vierellä ja hieman ihmettelet meitä täällä alhaalla. Me tämän päivän naiset olemme sinusta ehkä kummallisia, mutta tiedätkö – emme mekään ole samasta muotista emmekä aina ymmärrä toisiamme: edelleen joku hermostuu esim. siitä, että toinen tahtoo olla vain vaimo ja äiti, ja joku siitä, että toinen tahtoo vain luoda uraa. Minä mietin aina aika ajoin, että milloin tuleekaan aika, jolloin naiset ovat aidosti vapaita ja ymmärtävät myös toistensa erilaisuutta. Ehkä se tulee jossakin siellä, pilvien takana? Minusta tuntuu, että sinä kudot siellä parhaillaan hiljaisia ajatuksia, poimit pilvien puutarhasta ruusun rinnallesi. Tee niin ja rakasta Janneasi. Se on sinun tehtäväsi ehkä myös siellä. Minä jään miettimään mitä tämä kaikki merkitsee, naiseus ja aika ja katsomusten erilaisuus.

****************

Jenni Kirves: Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. 288 s. + kuvaliite. Johnny Kniga 2015.

****************

Kohtasin kirjan ensi kerran Kirjasähkökäyrässä. Kiitos siis Maille :)

****************

Kirjankansibingosta tällä ruksiutuu ruutu siluetti.

(Ei taida valmista riviä tulla, mutta ei se mitään, hauskaa on ollut silti!)