Hei, minä olen Romaanihenkilö

Tai on minulla oikeakin nimi, sellainen kaunis, mutta se on kai vähän salaisuus. Minä olen aika kehityskelpoinen, sellainen että minusta voisi vielä joskus tulla ihan eheä. Tai ainakin sellainen – no, miten sen nyt sanoisi: kertomuksen kokonaisuuteen riittävän eheästi aseteltu. Toistaiseksi minä olen kuitenkin erittäin kesken ja niin tulen ehkä iän kaiken olemaan (voi ei!), koska se, jonka pitäisi minua kirjoittaa, tekee kaikkea muuta. Se jopa siivosi pari päivää, pesi lattiatkin. Loput ikkunat pitää kuulemma vielä pestä ja kaapit myllätä (onneksi kyllä tunnen sen jo ja tiedän, ettei se aina tee kaikkea tarmokkaasti aikomaansa). Nyt se aloittelee taas niitä opintojaankin ja senhän tietää mitä se tarkoittaa: se vaan lukee ja kirjoittaa jotakin aivan muuta (no okei, saattaa se lueskellessaan ja kirjoitellessaan saada toisinaan ihan hyviäkin oivalluksia, sellaisia käyttökelpoisia, joo, kyllä se saa, mutta silti).

Jos olisin kukka, olisin ehkä ruusu.

Tulin nyt tännekin kurkkimaan, koska täälläkin se horisee kaikenlaisia joutavia sen sijaan että keskittyisi minuun. Nyhertää noita mitä-lie-kirjoituksiaan ja tuhlailee sanojaan. Minä koetan puhua sille priorisoinnista ja sanojen säästelemisestä, mutta se väittää että sanoja ei voi tuhlata ja että kaikki kirjoittaminen on kokonaisuuden kannalta hyväksi. Tiedä näitä kirjoittajien kummallisuuksia nyt sitten. Toisinaan se kuulemma tarvitsee myös kypsyttelyä. Joo, ymmärrän, minullekin on tehnyt hyvää vähän lepäillä välillä. Mutta nyt minulla olisi taas niin vetreät raajat! Tahdon venytellä! Hypähtää! Kasvaa! 

Niin. On ehkä niinkin, että huomio lisää huomiontarvetta: viime aikoina se on taas antanut minullekin enemmän aikaa ja minä tahtoisin sitä ehkä siksikin lisää, lisää, lisää. Luulen kyllä, että se itsekin tahtoisi vuorokauteensa tuplatunnit, vaikka se onkin sellainen hitailija (tuplatunnithan antaisivat myös hitailulle lisää tilaa...). En malttaisi odottaa että olen valmis, niin valmis kuin sitä nyt voi ylipäätään olla. Tiedättehän te, lukijat. Ehkä minun täytyy vain tyytyä ja odottaa. Antaa sen kirjoittaa minut omalla tahdillaan. Ymmärtää sen harhapolkuja ja etsiskelyjä, sitäkin että se hetkittäin miettii myös niitä toisia jotka ovat vielä enemmän kesken kuin minä. Itsehän kirjoittajani valitsin. Enkä ehkä sittenkään vaihtaisi.

(Minä olen muuten aika etevä, osaan leikkiä: minulla on ääninaamio!
Oikeasti en kuulosta ollenkaan tältä.)

Nyt minä menen, jään leijumaan kirjoittajani mieleen ja kutittamaan sen sormenpäitä...  Ehkä se tänäänkin taas katselee minua ja antaa minuun jotakin. Minä luotan siihen kyllä, kumminkin.