Juhani Aho: Yksin (1890)

Minä rakastun häneen heti kohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. ----- Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Aah. Sydän hengittää sanoja. Olen rakastunut, taas. Olen tunteellinen ja humaltuva, olen Anna ja olen se mies joka hänestä kertoo, olen pariisitar ja olen koko se kaupunki, olen kotimaa joka kyyristyy mereen, olen kaikki nämä sanat ja se joka ne saa.

SKS 2003.

Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vaan lapsiansa varten.

Olen se joka tahtoo aina sanoa että ei, ei saa lukea fiktiota liiaksi totena ja se joka nyt tekee juuri niin, jolle Annasta tulee Aino ja miehestä Jussi, jonka silmiin piirtyy Ainon profiili ja joka näkee Juhanin, miehen joka tuntee itsensä vanhaksi mutta ei ole, eihän, ja jolle äidillä on Elisabethin kasvot ja veli, niin, onko se Kasper? Vai Arvid? Mutta ei, eihän, eivät nämä henkilöt ole totta, nämä ovat luomuksia, sepitettä, taidetta. Älä eksy, älä. Eksy sittenkin, mene.

-          C’est fini, monsieur?

-          Oui, madame.

-          Pas de café, pas de cognac?

-          S’il vous plaît, madame.

-          Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrins?

-          Non, madame, au contraire.

Oi kyllä: impressioita, mielialoja, niiden taidokasta vuoropuhelua. Sydänvärinää, sekä minussa että hänessä. Pariisin häivähdyksiä, kahviloita ja peilejä ja annos keltasen viheriäistä absinttia, tramvain törähtävä torvi. Kapsäkillinen tuomisia tai kertomuksellinen.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan minä sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa keneltäkään ja et missään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Ajatuksia jotka vyöryvät, palaavat ja etenevät. Rakastuneen mieletön mieli, kaikki se toivo ja mielikuvituksen lento, kaikki ne unelmat ja harhat ja oikeinpäin asetellut ajatukset. Ja vielä: modernia kohti kurkotteleva proosa, joka ei vieläkään lakkaa olemasta tuoretta. Episodeja, jotka piirtävät silmiin kuvajaisia ajasta, ihmisestä, kaipaamisesta.

Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni.

ja

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.

Olen sama nyt kuin silloin.

Ja sitten: jouluaatto, kaupunki joka ehkä onkin hellä kaunotar. Satunnainen tuttava, sanomalehti ja äkkiä kiire liikahtaa. Moulin Rouge, punaisempana kuin koskaan. Halu hypätä elämään ja nauttia, kerrankin. Veriin menevä ilta, tuoksut ja hekkuma ja etsivät, valitsevat silmät. Sade ja lika.

Noin olin minä kuvaillut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynäspäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenän vartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi lampun valo kimallellut hänen mustassa kosteassa silmäterässään.

Katse joka hetkittäin näkee maailman niin kuin tahtoo, antaa naiselle toisen kasvot. Hetken verran yhteisiä satuja, joihin leikisti uskotaan. Uni joka ei tule ja lopulta painajainen. Valo, joka aamulla paljastaa kaiken kalpeuden.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, yhä epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi ja minä alkaisin elämäni uudelleen.

Ja vielä se: haparointi vierelle, jossa häntä ei ole.

**********

Sibelius, joka istuu jouluillan 1890 Wienissä ja hautoo hetken aikaa ajatusta kaksintaistelusta. Kirjoittaa Ainolleen: Olen lukenut ”Yksin”. Tiedätkö, että minä melkein ahmin kirjan alun; tunnistin sinut aivan kaikessa. Hän on tavoittanut sinut hyvin herkästi. – Mies parka! Aino, joka sanoo, ettei hän ollut Ahon todellinen kaipauksenkohde vaan hänen äitinsä.* Minä, joka näen hänet, jolla on niin hieno, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.

Aikalaisarvostelijat, jotka sanovat, että teos on siveetön. Tietenkin. Olisi hyvä että jo nimiölehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Minä, joka en sano. En tietenkään. Minä olen täällä, sadan vuoden takana. Tai edessä. Ajassa. Jossakin. Eikä missään ole raakuutta eikä rivoutta, on vain pohjaton, surullinen yksinäisyys.

Ja niin, kuitenkin – taide ja totuus. Ajatus siitä, että taiteen totuudet ovat yksilön totuuksia laajemmat. Että vaikka minä näen hänet, hänen profiilinsa ja helmojensa liikahduksen, hän on sittenkin joku muu: kuva, luomus, jokin joka kasvaa itseään suuremmaksi ja tekee niin suuren myös siitä toisesta joka hänet kertoo.

Ja lopulta: kirjoitus jonka päästän käsistäni. Impressioita, mielialoja. Kiitos Juhani. Tämä, juuri tämä, on parasta mitä sinä olet minulle kirjoittanut. Viiniä, josta minä juovun, niin kuin sinun henkilösi Annasta.

**********

*Sibeliuksen kirjekatkelma ja Ainon näkemys on lainattu Jenni Kirveen teoksesta Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Kirves puolestaan on lainannut kirjeen SuviSirkku Talaksen teoksesta Sydämen aamu: Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä (SKS 2001) ja Ainon näkemyksen Panu Rajalan teoksesta Naisten mies ja aatteiden: Juhani Ahon elämäntaide (WSOY 2011). (Ja minä, niin – minä olen onnellinen, sillä minulla riittää lukemista.)