Talviaikaa, etsimistä ja kääriytymistä

Ensimmäinen päivä talviajassa. Ilta pimenee tänään varhain, uuniomenateessä maistuu joulu ja ikkunassa kimmeltävät valoa säteilevät tähdet. Aikaisemmin viikolla taivas antoi hennon lumisateen, joka ei vielä kasvanut ensilumeksi asti mutta merkitsi silti talven hyvien haltiattarien lämmintä tervehdystä – sitä, että tuolla jossakin he jo pudistelevat helmojaan. Ehkä jo ensi viikolla helmat heilahtelevat taas.

Takana on hyvä viikko. Niin ehkä edessäkin.

Olen ajatellut sellaisia ajatuksia, että kirjoittaminen on ennen kaikkea etsimistä, monella tavalla ja tasolla. Että joskus sen kautta saattaa myös löytää jotakin ja että joskus kirjoitukset löytävät myös toisensa. Niin: että kirjoittaminen on juuri löytämisen mahdollisuuksia täynnä ja niin tietenkin myös lukeminen. Että kirjoituksilla on ehkä ihan oikeasti oma elämänsä ja maailmansa ja kirjoittaja (ja lukija) on niissä kulkeva etsijä, on, vaikka sellaisessa ajatuksessa olisikin ripaus jonkinlaista mystifiointia. Ei, en tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi tahdoton tai että kirjoitus syntyisi kirjoittajasta tai muusta maailmasta riippumatta, en ollenkaan, etsijänä kirjoittaja on aina myös aktiivinen, monella tasolla, ja niin, ajattelen ehkä pikemminkin jonkinlaista tahtojen vuoropuhelua, kirjoittajan ja maailman ja sanojen, ja sitä miten monin merkillisin tavoin kaikki kietoutuu toisiinsa ja mitä kaikkea kirjoittaminen (yleensä ja eri muodoissaan) oikeastaan mahdollistaa, juuri sen etsimisen ja mahdollisen löytämisen kautta. Varmaan olen vähän hämärä, mutta ehkä näinä päättyvän lokakuun hämyisinä päivinä sopii sellainen ollakin. Sitä paitsi luulen, että on ehkä oltavakin vähän hämärä voidakseen aikanaan myös kirkastua, etsimistä sekin, eikö niin.

Vuoteeni on taas mahtunut monenlaista kirjoittamista: pieniä ja isoja opintokirjoituksia (niin, kirjallisuuden täydennysopinnot ovat valmistuneet ja merkinneet nekin myös yhtä kirjoittamisen ja samalla etsimisen tapaa), jo hyvän aikaa mukana kulkeneen käsikirjoituksen uudelleenkirjoittamista (enkä tiedä, onko se enää ollenkaan sama kertomus kuin se joskus oli, ehkä se sekä on että ei ole), uusien fragmenttien rakentelemista ja varovaista yhdistelemistä (ja välillä myös ajatuksia siitä, etten ole ihan varma mikä fragmentti kuuluu minnekin ja että se on oikeastaan aika jännittävää) ja niin, jokunen sellainenkin pieni kertomus joiden tarkoitus on ehkä ollut vain antaa sormenpäille liikettä ja tunnustelemisen mahdollisuuksia (eikä sekään ole vähän, ei) ja tietenkin, niin, näitä kamarikirjoituksiakin (jotka nämäkin ovat ehkä ajan mittaan jonkin verran muuttuneet, en tiedä, tuntuu vaan tässäkin kohtaa juuri siltä että kirjoittaminen on jatkuvaa etsimistä ja tarvittaessa avointa muuttumiselle). 

Kaikki tämä kirjoittaminen on ollut ja on osa matkaa, josta en tiedä minne se vie. Eikä minun ehkä tarvitsekaan tietää. Riittää, että jatkan. Kirjoitan. Etsin. Ehkä kirkastun. Tai sitten en. En tiedä muuta kuin ehkä sen, että myös se oma kirjoittamisen tapa (tai tavat, luulen että niitä on aina monta), löytyy vain kirjoittamalla, etsimällä.

Niin, talviaika... Siihen siirtyminen merkitsee myös lupaa kääriytyä ihan oikeaan joulun odotukseen. Oikeasti taidan kyllä odottaa joulua aina, mutta talviajan alkaminen on silti tietty rajapyykki, jonka tällä puolen kynttilähämy ja syyshyssy syvenevät entisestään ja alkavat tuoksua yhä enemmän neilikalta ja pomeranssilta ja kanelilta ja inkivääriltä ja kardemummalta ja voitaikinatähtien keskelle sipaissulta omenahillolta. Ennen jouluakin tuoksujen keskeltä löytyy vielä monta hyvää ja kaunista päivää, arkipäiviä ja vähän juhlaviakin. Marraskuu on jo nurkan takana, hymyilee, lupaa lisää pehmeitä hämärähetkiä. Minä menen hiljaisin villasukka-askelin sitä vastaan, avaan käsivarteni halaukseen.

Toivotan pehmeitä talviajan hetkiä ja kiehtovia, avartavia etsintäretkiä <3