Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)

Yksinäisillä kävelyretkillä tapahtuu, että jostakin putoilee särkyviä säkeitä tajuntaan. Illalla sitten lampun kajossa yritän niitä tavoittaa paperille. Niissä on minun toivoni ja toivottomuuteni. Kummallista, saman tunteen kaksi kääntöpuolta.

Vain kirjoittaessani tämä huojunta täyttää minut.

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret hurmaa. Pidän valtavasti Koskimiehen tavasta kirjoittaa Katri ja Elina, 1920-luvun uudet runottaret. Siitä, miten teos tarjoaa heidän elämänsä lukijalle päiväkirjamaisen fragmentaarisesti, vuorotellen etenevänä ajatuspuheena joka on kuin ikiomaa vaikka sen saakin myös lukija. Siitäkin pidän, että teos tarjoaa nimenomaan mahdollisen totuuden ja että saan siten itsekin leikitellä ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla totta myös oikeasti vaikka ei välttämättä ollut. Jotakin tietysti totta olikin. Ehkä paljonkin. Toden ympärille kiertyy silti myös kuviteltua, syntyy romaani.

Kun maa hekumoi helteessä, minäkin juovun auringonsauhusta ja avautuvien kukanteriöiden lupauksista. Olen maannut alastomana auringossa, olen kuin malja johon taivaantuli vuotaa.

Yöllä punainen kuu lietsoo sellaista kaipausta, että palan. Aamulla puutarhassa on avautunut uusia hehkuvia unikoita. Onnellisuuteni on jostain järjen tuolta puolen. Tartun runoon. Maa kukkii, kuolemaa ei ole.

Kirjoitan, kirjoitan.

Ja siinä he ovat, uuden runon sukupolvi, nuoret runoilijat täynnä tulenkantajien hehkua ja nuoruutta: Katrin ja Elinan ohella myös Lauri, Olavi, Mika, Yrjö, muitakin. On ystävyyttä, sisaruudentunnetta, rakkautta, kateuttakin ja mustasukkaisuutta, ystävyys ei ole särötöntä eikä rakkauskaan, eivätkä hurmanhetket koskaan kestä ikuisesti.

Kati saa runoihinsa kuunvalon ja kuoleman, siniset illat, valkoisen hellyyden, punaisen temppelin kukitetun alttarin... – ja paisteen rinnalle mustan laivan, auringon temppelin rinnalle pakenevan purjeen!

Onko Kati nyt ystäväpiirin lahjakkain ja huomatuin runoilija?

Tietenkin ajattelen lukiessani myös omaa nuoruuttani. (Enkä tiedä, uskonko ollenkaan sellaiseen lukemiseen, jossa teksti ei availisi myös lukijaa.) 1920-luvun maailma on tietenkin toinen kuin tämä jota elämme nyt tai jota elimme vaikkapa kaksi vuosikymmentä sitten, mutta nuoruus kokemuksena on ehkä ajaton. Ja niin, yhtä ajatonta on sekin, miten se väistämättä myös väistyy, miten siitä väkisinkin tulee menneisyyttä, muistoja.

Minusta tulee opettajatar, mutta runo seuraa minua, sen verran olen kiihkeä, että sitä en jätä, en.

Ja:

Vakituinen tulo, taloudellinen turva – minussa taitaa olla järkevä puoli ja sitten tuo hulluus, joka taas puskee esiin. Runo.

Ja runon ja rahan vaikea suhde, aina vain yhtä ikuinen tuntuu olevan sekin. Voiko runoista ikinä leipä lähteä? Onneksi runo on silti usein saanut myös voittaa, syntynyt vaikka elämä on ehkä ollut aineellisesti vaatimatonta ja rahahuolet jatkuvia. Onneksi, niin, sillä mitä olisikaan kirjallisuutemme ilman Katrin kukkamerinä kuohuvaa runoutta, syreenien sinipunaisia terttuja, pihlajain valkeata kukkahärmää, tervakkojen punaisia tähtisikermiä. Sitä, että onhan kukittu kerta!

Niin, minulle tämä on ennen kaikkea Katrin kirja, sillä juuri Katri on ollut minulle nuoruudestani asti tärkeä. Elinan runoutta tunnen huonommin, mutta teos herättää minussa kyllä halua tutustua enemmän ja paremmin hänenkin runoihinsa. Nyt saan ennen kaikkea illuusion siitä, että kirjassa puhuu juuri Katri, että kuuntelen hänen omaa ääntään, helteessä hekumoivaa maata ja punaista kuuta. Elina puhuu hänen rinnallaan, mutta Katri tulee minua lähemmäksi. Ja kun suljen kirjan, etsin hyllystä Katrin kootut, selailen niitä, silittelen. Ajattelen, miten runot ovat syntyneet. Sitä, miten runojen takana on kokonainen maailma, johon voi kurkistella koko totuutta silti tietämättä.

Hurmion tyttäret viipyy mielessäni kauan. Niin tahdonkin sen viipyvän, tahdon antaa sille aikaani ja kirjoittaakin siitä, vaikka viime aikoina näitä kirjoituksia on syntynyt harvakseltaan. Nyt lokakuun harmaa iltapäivä kehystää hetkeä, jona siitä kirjoitan. Tuntuu jotenkin oikealta, vaikka Katrin runoissa on niin paljon myös auringon ja värien hehkua. Siltä, että sekä elämä että runot ovat sekä valoa että hämärää. Ja kyllä, tässä kirjoittamisen hetkessä ajattelen, jälleen, että Pauliina Vanhatalon Pitkän valotusajan ohella Hurmion tyttäret kuuluu kuluvan vuoden hienoimpiin lukukokemuksiini. Mietin, kärsiikö sana ”sielukirja” inflaation, jos käytän sitä taas, ja päätän että ei. Joskus näitä kaikkein erityisimpiä kirjoja tulee vastaan tiuhemmin, joskus vuosien välimatkoin. Melkein luulen, että olen tahallani antanut tämänkin kirjan odottaa, viivytellyt astumista elämykseen jonka en tahtoisi olevan ohi.

Ja ei, teos ei kerro elämää loppuun, eikä sen pidäkään. Sen pitääkin kertoa vain nuoruus, 1920-luvun kiihkeys ja se kuinka hurmion vuosikymmen hiljalleen väistyi uuden vuosikymmenen ja toisenlaisten aikojen tieltä.