Kertomus joulukuusista ja kiitoksen voimasta

Minä olin työharjoittelussa City Sokoksen somistamossa ja pahaksi – tai hyväksi – onnekseni törmäsin keskelle pahinta joulukaaosta. Kaksi viikkoa hurahti varsin nopeasti minun oikoessani ja koristaessani joulukuusia.

Ensimmäisenä maanantaiaamuna puhkuin pelon sekaista jännitystä tietämättä minne minun pitäisi mennä, mitä minun pitäisi sanoa tai miten minun pitäisi olla. Mutta toisaalta tuntui vallan hauskalta vaihteeksi suunnistaa kaupunkiin päin sen sijaan, että olisi taas täytynyt tallata ainaista Ruotsinkatua.

Jotakinhan minun oli tietenkin tehtävä päästäkseni työpaikalleni, jossa minua varmastikin jo odotettiin. Niinpä minä reippaana tyttönä astelin pyytämään apua neuvonnasta. Siellä minulle neuvottiin reitti somistamoon ja hetkisen kuluttua löysin itseni istumasta neljän muun nuoren ihmisolennon seasta.

Lähikaupan tettiläiset herättivät lämpimän muiston: vuonna 1991 olin yhdeksäsluokkalainen ja vietin marraskuisen kaksiviikkoisen kotikaupunkini Sokoksen somistamossa. Tuntuu jotenkin hassultakin, että päädyin juuri somistamoon enkä esimerkiksi kirjastoon, mutta hyvä niin, kyseinen kaksiviikkoinen on yksi mieluisimpia yläastemuistojani. Niitä, joille yhä hymyilen, sekä lämpimästi että hersyvästi.

Lopultakin pääsimme aloittamaan TYÖT. Ja niitä kyllä riitti. Vaikka hyvähän se tietenkin oli, aika ei käynyt pitkäksi, kun koko ajan oli jotakin tekemistä.

Ohjelmassa seurasi JOULUKUUSIA. Muutamia sellaisia meidän piti oikoa. Se homma olisi saattanut muuten olla ihan kohtalaisen mukiinmenevääkin, mutta kun minä olen hieno nainen, enkä siitä syystä voi oikein sulattaa naarmuja, jotka rumentavat kauniita käsiäni!

Kuusia täytyi toki myös koristella. Siitä minä pidin. Se oli mukavaa ja sopivan yksinkertaista työtä, muuta ei juurikaan tarvittu kuin hitunen sommittelutaitoa, jota minulta ainakin somistamopäällikön, J:n, puheiden mukaan löytyy.

Kultarusetteja, punaisia paperirusetteja, valkoisia tähtösiä, helminauhaa sekä koko joukko muita koristuksia! Niitä minä sitten asettelin joulukuusiin varsin sievästi. Tottahan toki, minähän olen luonnonlahjakkuus somistelussa.

Minulla on työharjoitteluajastani ainoastaan hyviä muistoja: muistan juuri nuo loputtomat joulukuuset ja sen, miten somistamopäällikkö kiitteli somistussilmääni niin että luultavasti vähän punastuin, senkin miten huikealta tuntui päästä koristelemaan näyteikkunoita ihan itse, ensin sitä joka oli vähän sivummalla ja sitten sitä kaikkein näkyvintä ja tärkeintä. Yhdeksäsluokkalainen kyllä hieman rutisikin (ei toki työpaikallaan vaan vasta aineessaan), koska joutui mielestään liian usein ramppaamaan edestakaisin ylä- ja alakerran väliä ja siivoamaan kaiken maailman sotkuja ja – apua! – ahertamaan myös siellä asiakkaiden seassa, jossa saattoi sattua näkemään ties kenet (= jonkun söpön pojan) niin että varmasti nolostutti. (Vaikka niin, lieneekö tuo silti ollut niinkään todellista ärtymystä kuin kertomukseen etsittyä "dramatiikkaa"? No joo, tuo viimeisimpänä mainittu oli kyllä varmasti aivan kamala koettelemus.) Aika jännää on, että nelikymppisen mielessä ovat kuitenkin lähinnä kiitokset ja osaamista kohtaan osoitettu luottamus. Oikeasti: ajatella miten kauas kiitos, kauniit sanat ja luottamus kantavat.

Työtovereistani minun suosikkini oli T. Hän oli ystävällinen ja jutteli minulle kuin ihminen ihmiselle. Erityisesti häntä minun on kiitettävä siitä, että työharjoitteluni sujui mukavasti.

Niin siis jätän jälleen kaksi viikkoa elämästäni taakse ja puherran taas koulun penkillä. Palasin tänne toisaalta kohtuullisen mielelläni, vaikka joinakin hetkinä tuleekin ikävä kuusien keskelle. Tulen varmastikin ikuisesti muistamaan J:n ja T:n viimeiset sanat: ”Tulethan joskus katsomaan meitä...?”

Harmittaa, etten tainnut koskaan mennä. Toivon, että molemmat, J ja T, saavat tuulesta kiinni tämän lämpimän ajatuksen, jonka heille nyt lähetän. Ja samalla toivon sitäkin, että kaikki nuo nuoret tuolla erilaisilla työpaikoillaan saavat nytkin oikeasti tärkeää tekemistä ja etenkin kiitosta aina, kun siihen on vähänkin syytä. Ja eipä se kiitos taida pahasti pilata isompiakaan ihmisiä.

Niin. Työharjoittelusta kirjoitettiin sitten äidinkielen tunneilla aine. Kokemuksesta tehtiin kertomus, toisille jaettavaksi. Muistelen, että tämän aineen yhteydessä kokeiltiin ensimmäisiä kertoja myös prosessikirjoittamista, joka silloin varmasti tuntui jotenkin ihmeelliseltä ja oudolta. Käytännössä kirjoittaminen eteni siis niin, että toiset välillä kommentoivat tekstiä ja sitten sitä sen pohjalta muokattiin. Ihan arkipäiväistä ei ollut sekään, että aine kirjoitettiin puhtaaksi koneella. Tuskin osasin arvella, että kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin kirjoittaisin aineeni katkelmia nettiin, rakentaisin sen ympärille uutta pientä kertomusta.

No mutta, kiitänpä taas itseäni siitä, että olen tällainen nostalginen hamsteriluonne. Pieni mapillinen vanhoja aineita ja koulupapereita ei vie juuri yhtään tilaa, mutta tarjoaa kyllä aika söpöjä kurkistuksia ajassa kerrostuvaan itseen. Aineissa on kivaa sekin, että ne kertovat juuri omasta kirjoittamisesta ja siitä miten se on kouluvuosien myötä myös muuttunut. Siitä, miten sanoja on elämänsä erilaisina hetkinä käyttänyt ja miten niillä on kokemaansa ja keksimäänsä jäsentänyt. Olihan tuo yhdeksäsluokkalainenkin sentään aika metka.