Tyttökirjoista ja kerroksellisuudesta

Minussa on tässä viime aikoina puhallellut sellainen pehmeävireinen nostalgiatuuli, joka on saanut taas kaipaamaan vanhojen rakkaiden tyttökirjojen helliviin maailmoihin. Jotenkin ne vaan ovat sellaista silittelevää sieluhoitoa ja asettuvat pehmeäksi syliksi, johon voi aina tarvittaessa itsensä upottaa. Niinpä olen tässä viimeksi kuluneina kuukausina taas piipahdellut sekä muutamien rakkaiden sielunsisarten että hieman kepeämmiksikin tuttavuuksiksi jääneiden lapsuuden ja nuoruuden kohtaamisten kanssa ja tullut myös tutustuneeksi jokuseen uuteenkin tyttökirjasankarittareen. Juurikaan nämä lukukokemukset eivät ole tainneet täällä kamarissani näkyä, sillä olen viime aikoina ollut ylipäätäänkin vähän huono kirjoittamaan tänne (”oikeita”) teoskohtaisia kirjajuttuja. Nytkään en oikein ole sillä tuulella, että ryhtyisin kirjoittamaan vaikkapa otsakkeen ”Louisa May Alcott: Pikku naisia ja Viimevuotiset ystävämme” alle, vaan enemmän sormenpäitäni kutittaa kirjailla jonkinlainen hajamietekokoelma tyttökirjojen lukemisen kerroksellisuudesta. Niin että hajamietteitä sitten. (Ja juu, voi olla että toistan paljonkin jo joskus aiemmin sanomaani, mutta toisteisuus sallittakoon, koska toisteistahan on myös tyttökirjallisuuden lumo :))

Niin. Tyttökirjojen (loputon) uudelleenlukeminen merkitsee minulle – ja varmaan monille muillekin kaltaisilleni ikuisille tyttökirjatytöille – ennen kaikkea matkaamista ajassa, sekä omassa että maailman. Kun niitä lukee tällä tavalla isona, niiden kautta saa matkan paitsi entisaikojen viehkeisiin miljöisiin (niin, kyllä, tietenkin kaikissa ajoissa on myös omat ongelmansa, mutta monille nostalgisille romantikoille entisaikojen maailma näyttäytyy kipukohdistaan huolimatta esteettisenä ja hyväilevänä) myös itseensä, omiin kerroksiinsa lukijana ja ylipäätään ajassa kertyvänä yksilönä.

Lapsuudessa ja varhaisessa nuoruudessa luettuihin tyttökirjoihin liittyy usein paljon muistoja, ja ne kertovat meille siksi myös omaa tarinaamme: esimerkiksi sitä, millaista oli olla se noin kymmenvuotias pieni tyttö ja löytää sielunsisar nimeltä Anna ja toinen nimeltä Iris ja oi niin, Emiliakin, ja haaveilla siitä että saisi elää ennen vanhaan niin kuin he, millaista oli kohdata ensi kerran pikku prinsessa Saara ja ottaa hänen maailmansa leikin kautta omakseen, millaista peilata itseään myös kommelluksiin jatkuvasti joutuvaan Lottaan tai (liian) tomeraan Tiinaan ja huomata, että kaikkia kohtaan ei tunne eikä voi tuntea samanlaista yhteenkuuluvuutta vaikka heidän seurassaan viihtyykin. Sitäkin ne kertovat, millaista oli olla myös se romanttinen neitonen, joka haaveili ikiomasta Gilbertistä, ja millaista se kasvukipuinen teinityttö, joka ehkä ensimmäisiä kertoja koki jotakin nostalgian kaltaista ja tunsi äkillistä tarvetta lukea taas nimenomaan niitä lapsuuden rakkaita tyttökirjoja. Ja niin, sitä, millaista oli olla se nuori aikuinen, joka eräänä aamuna luki lehdestä että nyt on käännetty myös ne aiemmin suomentamattomat Anna-kirjat ja hakea ne kirjastosta, lukea niitä ennenkokemattomina ja löytää samalla uusia yhteyksiä kirjojen ja sen ihanan tv-sarjan välille. Sitäkin, millaista oli olla se, joka lopultakin vähitellen keräsi ja sai ne tärkeimmät kirjat ihan ikiomiksi, ja voi, niin, millaista onkaan nyt olla äiti ja iloita siitä että saa jakaa tyttökirjojen lumoa myös eteenpäin, siitä että hyllyssä on näitä ihania kirjoja joihin lapsikin voi aina halutessaan tarttua.

Ihan varmasti me tyttökirjojen lukijat olemme kerta toisensa jälkeen peilanneet niihin ja niiden sankarittariin myös itseämme ja identiteettiämme, rakentaneet ja jäsentäneet niiden kautta sitä ihmistä joka koemme olevamme ja haluamme olla. Toiset kokevat itsensä Annaksi, toiset Emiliaksi, toiset joksikin Marchin sisaruksista ja niin edelleen. Ja tietenkin peili toimii myös toisin, erottautumisen kautta: emme ehkä, kuten minä, ole kokeneet itseämme vaikkapa Tiinaksi. Ehkä juuri tyttökirjallisuuden kohdalla uudelleenlukemisen kerroksellisuutta syventääkin myös se, että niiden riveillä on niin vahvasti mukana myös se itseksi kerros kerrokselta kasvava minä. Ja niin, tietenkin tämäkin kaikki kertoo myös siitä, että kirjat eivät ole vain kirjoja, vaan monella tavalla tärkeitä kanssakulkijoita, joita mukanamme kuljettaen kasvamme myös juuri niiksi yksilöiksi joita olemme. Itseni on hyvin vaikeaa kuvitella sellaista minua, joka ei olisi lukenut tyttökirjoja: en usko, että ilman niitä olisin ihan samanlainen kuin nyt olen, vaikka luultavasti tietyt luonteen ja temperamentin piirteet ja mieltymykset olisivat olemassa niitä ilmankin. Tietenkään kirjat eivät yksin tee meistä meitä, mutta rohkenisin silti väittää, että kirjat ovat yksi tärkeä peili, joista itseämme (ja toisiamme) etsimme ja katselemme. Ja lapsuudessa ja nuoruudessa, kun minuus on vasta nupullaan, peilien merkitys on ehkä erityisen keskeinen. Ovathan lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ylipäätäänkin usein erityisen voimakkaita, koska mieli on vielä puhdas kaikesta siitä hälystä, jota siihen myöhemmin niin paljon kertyy.

Omalla kohdallani sellaiset tyttökirjat, jotka olen lukenut ensi kerran vasta aikuisena, eivät yleensä ole muotoutuneet samalla tavalla rakkaiksi kuin lapsuudessa luetut. Luulisin, että monella muullakin on useimmiten  juuri näin. Luen edelleen myös uusia, ennenlukemattomia tyttökirjoja satunnaisella mielenkiinnolla, mutta koska niistä puuttuu se henkilökohtainen kerroksellisuus, niiden lukeminen on erilaista. Toki uusistakin tyttökirjatuttavuuksista voi etsiä ja löytää myös niitä omia kerroksia (ainahan se pieni kasvava tyttö tuolla jossakin kuiskuttaa), mutta ehkä niitä lukiessa painottuu enemmän myös sellainen kevyt tutkiskelu ja halu laajentaa ymmärrystään tyttökirjallisuuden historiasta.

Esimerkiksi joskus alkusyksystä lukemani Rauha S. Virtasen Ruusunen (1968) oli minulle monella tavalla antoisa kokemus, ja se tavoitti minussa omalla tavallaan sekä nuoren että vanhemman minän, vaikka en sitä kerrostunutta itseäni kirjan sivuilta tietenkään löytänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi (ja myös erityisesti) Annoista, joita olen lukenut pitkin elämääni. Ennen kaikkea se näyttäytyi minulle juuri mielenkiintoisena ja tärkeänä osana suomalaisen tyttökirjallisuuden historiaa: Ruusunen olikin aikanaan varmasti hyvin rohkea kirja, sillä lukioikäisen runotytön ihastuminen aikuiseen, naimisissa olevaan kirjailijamieheen ja molempien moninaiset kipuilut rikkovat kyllä sopivaisuussääntöjä monella tavalla.  Myös virolainen, vasta hiljattain suomeksi käännetty Silvia Rannamaan Kadrin päiväkirja (alkuteos 1959, suomennos 2014) oli hyvä kokemus, ja olin ja olen ilahtunut siitä kulttuuriteosta, jota sen kääntäminen ja samalla esiinnostaminen merkitsee. Ehkäpä Kadrista tulee nyt myös jollekin suomalaistytölle yksi tärkeä sisko, jollainen hän on varmasti kotimaassaan jo monelle ollutkin.

Mielenkiintoista on myös se, miten kirjan lukeminen ajan ja kerrosten mukana muuttuu. On monia tyttökirjoja, jotka muistan jokseenkin ulkoa, mutta silti ne saattavat sillä jälleen yhdellä uudella lukukerralla antaa jotakin uutta. Näin kävi minulle muun muassa niitä Louisa May Alcottin teoksia viime viikkoina lukiessani. Totta kai olen aina löytänyt niistä myös muun muassa vaatimattoman elämäntavan puolustuspuhetta, mutta nyt tuo puolustuspuhe asettui myös laajemmaksi peilipinnaksi 1800-luvun varhaiselle kulutuskriittisyydelle. Lukiessani mietin sitäkin, oliko tässä nyt mukana silkkaa sattumaa vai toimiko alitajuntani jotenkin tarkoituksella – metka sattumus joka tapauksessa on, että olen lukenut tässä syksyn mittaan myös Henry David Thoreuan hitaamman ja yksinkertaisemman elämäntavan klassikkona pidettyä teosta Walden – Elämää metsässä (1852) ja että juuri tämä Thoreau oli myös Alcottin lapsuudenperheen läheisiä ystäviä. Kuten Sara Kokkosen teos Kapina ja kaipuu minulle kertoo, Alcottin isäkin oli oman aikansa toisinajattelija ja perhe kokeili myös elämää omavaraisessa ”utopiayhteiskunnassa”. Isä taisi olla vähän sellainen epäkäytännöllinen idealisti, mutta kasvatti tyttäriään samantapaisella otteella kuin Marchin tyttäriäkin kasvatetaan: työteliäisyyttä ja velvollisuudentunnetta mutta myös henkisiä ja taiteellisia arvoja korostamalla ja vaalimalla. Alcottin teoksista välittyvä maailmankuva perustuukin vahvasti velvollisuuksien täyttämiselle ja epäitsekkyydelle, mutta samalla myös henkisen rikkauden vaalimiselle ja tyhjän, pinnallisen krumeluurielämän välttämiselle. Omalla tavallaan Alcottin somat tyttökirjat ovatkin myös omanlaistaan maailmanparannuskirjallisuutta, monellakin tavalla. Lempparisitaatikseni nousikin tällä lukukerralla tämä Jo’n lausahdus: Mutta minä haluan olla maailmanparantaja. Vaikka heille nauretaan, ei mikään mene eteenpäin ilman heitä. Ihana Jo!

Tällaisia mietteitä tänään. Taitaa olla niin, että tyttökirjallisuuden äärellä sydän läpättää ja ajatus raksuttaa, mutta nyt määrään itseni lopettamaan ennen kuin rajaamiskyvyttömyyttäni tukin jälleen kerran koko nettiavaruuden. Sen kyllä tiedän, tänäänkin, että tulen lukemaan tyttökirjoja aina. Luulen – ei, olen varma – että aina niillä riittää minulle annettavaa, kaikille kertyville kerroksilleni. Entä sinä, mitä tyttökirjat sinulle merkitsevät, eilen ja tänään?