Aleksis Kiven päivänä

Aamulla kalenteriin kurkannut koululainen ilmoitti että on Aleksin nimipäivä. Äiti tietenkin kysyi heti perään, että kenenkäs päivä noin niin kuin muuten. Aleksis Kiven, kuului vastaus. No kukas se olikaan se Aleksis Kivi, tenttasi äiti vielä. Koululainen vastasi: suomalainen kirjailija joka kirjoitti Seitsemän veljestä, kaikkihan sen tietää. Äitiä hymyilytti, ihanaa että tietävät, ja kaiken lisäksi kaikki.

Niin, on Aleksis Kiven päivä. Tarkoitukseni oli, että kamarissa lukisi tänään hieman pohdintoja Kiven näytelmistä. Että olisin lukenut viime viikolla muutaman hänen näytelmistään ja kirjoittanut niistä merkkipäivän kunniaksi jokusen sanasen. Ehdin kuitenkin lukea vain yhden, Alman, ja siitäkin jäi sitten kirjoittamatta. Syyt ovat kuitenkin hyvät, eikö niin, elämä ja muut kirjoitukset.

Almaa lukiessani ajattelin paitsi Kiveä myös erityisesti hänen kieltään (tai ehkä niitä ei voi edes erottaa toisistaan, eikä ihmistä ja kieltä yleensäkään, hmm) ja sitä miten kiehtovaa Kiven vanha kieli on, miten se kantaa mukanaan jotakin tärkeää, kielen ja kirjoittamisen ja kirjallisuuden historiaa. Minkähänlaiselta meidän kirjoitettu kielemme näyttää joskus tulevien sukupolvien silmissä? Onko sekin jotenkin merkillisen vanhahtavaa, soinniltaan erilaista kuin se kieli jota kirjoitetaan silloin? Niin, kyllä: Aleksis Kiven kieli on tietysti myös erityisesti Aleksis Kiven, taiteilijan, kieltä, ei kenen tahansa hänen aikalaisensa. Silti siinä on paitsi hänen yksilöllisyytensä kirjoittajana myös jotakin hänen ajastaan (ja nyt mietin ihmistä ja kieltä ja myös aikaa ja ajassa elävää ihmisyyttäkin ehkä).

Merkkipäivät ovat siitä hyviä, että ne toisinaan saavat hakeutumaan juuri sen tietyn kirjailijan tuotannon äärelle. Vaikka olen monella tavalla tuulinenkin lukija, minua kiehtoo myös ajatus tietystä rytmistä. Siitä, että helmikuussa luetaan hieman Runebergiä (tai ihan tahallaan hänen rouvaansa) ja kenties myös pieni katkelma Kalevalaa, maaliskuussa ehkä teoksen verran Canthia, heinäkuussa vähän Leinoa, lokakuussa sitten Kiveä ja niin, muitakin aina sen mukaan miten merkkipäivistä tietää ja miten ne milloinkin muistaa, vaikka virallisia merkkipäiviä ei olisikaan (ja (liian) useinhan ei ole). Ainakin merkkipäivänä voi antaa kirjailijalle ajatuksen. Minusta se on kaunista. Vähän niin kuin pienen syntymäpäivähetken viettämistä ystävän kanssa. Tai ainakin kortin lähettämistä.

Siispä: Ajattelen sinua tänään, Aleksis, vaikka en tällä kertaa kirjoita enempää. Iltahämyssä luen ehkä vielä jotakin Valituista teoksistasi tai sitten kirjoitan omia kertomuksiani. Tuntuu, että kumpi tahansa on oikein sinun ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Jotenkin kivalta tuntuu myös se, että juuri tänään sattuu olemaan se päivä, jona olen saanut valmiiksi toisen tutkielmani, sen jota olen Suomen kirjallisuuden täydennysopinnoissani kirjoitellut. Onhan sekin sellainen pieni säie kirjallisuutemme ympärillä.