John Galsworthy: Omenapuu (1926)

”Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt – mitä hän tiesi siitä nyt?"

John Galsworthyn (1867-1933) teoksella Omenapuu (1926) oli sangen arvovaltainen suosittelija: kohtasin tämän teoksen taannoin Mika Waltarin opasklassikossa Aiotko kirjailijaksi? (1935), jossa Waltari antaa sen esimerkkinä mestarillisesta rakkausnovellista. Kuinkapa minä, rakkaudesta iäti kiinnostunut, olisin saattanut olla painamatta tätä(kin) teosta visusti mieleeni. Ja kas, eräällä onnellisella kirpputoriretkellä onnistuin kohtaamaan tämänkin hyllyyni jo hyvän aikaa haaveilemani teoksen. (Retki oli todellakin antoisa, sillä samalla kertaa mukaani lähti myös Ivan Turgenevin ihana teos Ensimmäinen rakkaus.)

WSOY:n painos vuodelta 1949.

Kaunis pieni kirjanen odotti lukuvuoroaan tovin – ensin hyllyssä, sitten kesän alussa keräilemässäni lukupinossa. Vaan nyt, lopultakin, oli sen aika. Ja voi, mitä kohtasinkaan: Kevään! Nuoruuden! Aran, itseään etsivän rakkauden! Ihanasti kukkivan omenapuun, joka on kuin nuoruus itse: niin herkkä ja kaunis! Mutta aina, aina nämä suloiset kukat varisevat niin surullisen pian.

Omenapuun tarina alkaa, kun Frank Ashurst ja hänen vaimonsa Stella ovat hopeahääpäivänään autoretkellä – matkalla paikkaan, jossa he ”kuusikolmatta” vuotta sitten ovat ensi kerran kohdanneet. On lounastauon aika, ja pari pysähtyy maisemaan, joka äkkiä saa Frankin kompastumaan ”haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen”. Tarinalla on siis kehys, hetki nykyisyyttä.

Varsinainen tarina sijoittuu aikaan juuri ”kuusikolmatta” vuotta sitten. Viimeisen ylioppilasvuotensa päättänyt Frank on jalkamatkalla ystävänsä kanssa, ja he saapuvat tähän samaan maisemaan, jossa Frank nyt vaimonsa kanssa pitää taukoa. Frankin jalka on ikävästi kipeytynyt ja ystävykset joutuvat pyytämään yösijaa tytöltä, joka sopivasti sattuu paikalle. Tyttö arvelee yösijan järjestyvän, ja niin Frank, ystävä ja tyttö – 17-vuotias Megan – lähtevät kulkemaan kohti tytön kotia.

Yösija löytyy. Ja ystävä jatkaa matkaansa jo seuraavana päivänä, mutta Frank jää vielä lepäämään, varmistamaan jalkansa paranemisen. Vaiko sittenkin vain ihailemaan Megania, joka on ihana kuin ”vapaa luonnon kukkanen”?

”Onko ainoaakaan miestä – minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen – joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? ----- Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma – mutta millainen huoli samalla!”

Rakkaus asettuu omenapuun alle, sen ”ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan”. Ja Frank tuntee, että Megan on hellämielinen ja haavoittuva, pelkää itseään tytöstä lumoutuneena – kenties sekä tytön että itsensä vuoksi. Sillä Megan on eri maailmasta kuin Frank, ei osaa ehkä edes lukea eikä kirjoittaa. Rakkaus herättääkin alusta alkaen repivää ristiriitaisuutta, kun Frank tuntee toisaalta täyttymystä, toisaalta epämääräistä levottomuutta.

Kun Frank sitten palaa kaupunkiympäristöön – valmistellakseen pakoa Meganin kanssa – ja tapaa erään toisen ystävänsä sekä tämän sisaret, hän äkkiä huomaa, kuinka kaikki koettu alkaa tuntua oudolta ja kaukaiselta. Rakkaus Meganiin olisikin ehkä vain hurjaa, luvatonta huumaa, joka sammuisi liian nopeasti. Luonto, luonnollinen hurma ja kiihko, asettuu epäilyttäväksi vastakohdaksi puhtaudelle, jota ”sivistys” tarjoaa. Ja niin – mitä merkitseekään se, että ihminen on ”hyvä”, tekee ”hyvin”? Entä se, että rakastaa? Frankin ratkaisu ei ole helppo, mutta onko se edes oikea?

Lopulta murheellinen Frank ajattelee: ”Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa.” Omenapuun keskeisenä kirjallisena kehyksenä ovatkin antiikin Kreikan runot, joita Frank lukee niin nuoruudessaan kuin varttuneena, sekä silloin että nyt. Näiden runojen parempi tuntemus varmasti avaisi teosta vielä syvemmin ja kietoisi sen vahvemmin tähän kantamaansa kirjalliseen perintöön. 

Minä huudahdan: Miten ihanaa kieltä! Niin kaunista ja lumoavaa! Ja miten tasapainoinen, eheä kerronta! Ei mitään liikaa eikä liian vähän. Hurmaantuneena totean, ettei Waltari suositellut tätä turhaan. Omenapuu on hyvin monitasoinen ja sanomassaan runsas, erittäin hieno taideteos! Ken ikinä tahtoo lukea riipaisevan kauniin ja koskettavan syvällisen rakkaustarinan, lukekoon tämän.

PS. John Galsworthy oli Nobel-palkittu (1932) kirjailija, eikä varmasti suotta. Olen aiemmin lukenut häneltä Forsytein tarun (julkaistu ensi kerran kokonaisuutena 1922), jota pidetään hänen sanataiteensa huipentumana, ja hyllyssäni odottaa sen jatko-osa Nykyaikainen komedia (kokonaisuutena 1929). Omenapuu varmasti vauhdittaa tarttumistani myös tähän vuoroaan vielä odottelevaan teokseen, ja kylläpä mieleni tekisi taas palata myös tuohon jo lukemaani (ja tv-sarjanakin useampaan kertaan katsomaani) Forsytein taruun.