Enni Mustonen: Paimentyttö (2013)

Muutamia vuosia sitten luin Enni Mustosen ihastuttavan sarjan Järjeen ja tunteen tarinoita. Sarja oli minusta todella kiehtova ja antoisa, ja muistelen sitä erittäin lempeällä lämmöllä. Järjen ja tunteen tarinoiden jälkeen koetin lukea Mustoselta myös muuta, mutta ei – en pystynyt. Totesin, että Mustoseni saavat jäädä tähän yhteen ihanaan sarjaan, joka oli antanut minulle monta hyvää hetkeä, ja jonka lumoa en tahtonutkaan enää ikävänmakuisella yliannostuksella rikkoa.

Nyt kuitenkin innostuin tarttumaan Paimentyttöön (2013), joka on ensimmäinen osa Mustosen uutta sarjaa Syrjästäkatsojan tarinoita. Sarja kertoo 1800–1900 -lukujen taitteesta pienen piikatytön, Ida Erikssonin, silmin: Ida hääräilee kulttuurikotien keittiöissä tarkkaillen tahollaan myös aikansa tapahtumia. Luvassa olisi siis ihanaa vuosisadanvaihdetta parhaimmillaan: arkea ja kulttuuria! Täytyyhän tämä sentään lukea!

Vaan voi. Paimentyttö olikin minulle vaikein ja ristiriitaisin lukukokemus pitkään aikaan. Kyse ei ole siitä, että kyseessä olisi huono teos – ei ole, Paimentyttö on lajityypissään oikein hyvä! – vaan siitä, kuinka lukija ja teksti eivät aina oikein kohtaa. ”Vika” ei ole ehkä kummassakaan, ei tekstissä eikä lukijassakaan (eihän?), vaan kenties vain tekstin ja lukijan erilaisissa tarpeissa tai yksinkertaisesti vain hetkessä ja muussa äskettäin luetussa.

Olin jo useaan kertaan jättämässä kirjaa kesken, mutta jotenkin en sittenkään voinut: arvelen, että kuitenkin tarvitsin tämän ristiriitaisen lukukokemuksen ja sen herättelemät ajatukset.

Kiitos kirjastolle!

Paimentyttö kattaa vuodet 1893–1898, joina Ida on 12–17 -vuotias. Tarinan alussa Ida jää kokonaan orvoksi menetettyään isän jälkeen myös äidin. Yksinäinen köyhä tyttö jää osattomana kulkemaan vieraiden ihmisten keskelle, mutta aina hänelle sentään jokin piikapaikka löytyy. Muutaman mutkan ja murheen kautta Ida päätyy lopulta valtioneuvos ja satusetä Zachris Topeliuksen palvelukseen. Saavuttaapa orpo Ida-rukka eri palveluspaikoissaan runsaasti tunnustustakin olemalla ”reippain ja tottelevaisin kaikista”. Ida onkin ”hyvä” tyttö, kiltti, näppärä ja nopea oppimaan – oikeastaan jopa liiankin puhtoinen ollakseen syvällisemmin samaistuttava. Ida on toki suloinen ja herättää orpoudessaan myötätuntoa, mutta hänestä puuttuu suloisuuden tarpeellista vastavoimaa, inhimillistä säröä ja rosoa.

Ajan yhteiskunta, kulttuuri ja arki luovat Idan tarinalle tarkoin rakennetut kehykset. Mustonen on erinomainen historiantuntija ja rakentaa ajankuvaa hyvin taitavasti ja tarkasti. Tarina onkin täynnä historiallisten kehystensä yksityiskohtia, ehkäpä liikaakin. Tuntuu, että tieto tulee paikoin tarinan tielle ja kääntyy lopulta itseään vastaan: liian monet yksityiskohdat rikkovat todenkaltaisuuden harhaa sen sijaan että vahvistaisivat sitä.

Tarinan kehykset ovat toki sinänsä hyvin houkuttelevat. Rakastan tätä entistä aikaa, ja siksi olisin hyvin voinut ihastua tähän kirjaan kuten aikoinaan Järjen ja tunteen tarinoihin. Nyt nämä kiehtovat kehykset jättivät kuitenkin jotenkin tyhjäksi: aitoja vanhoja tarinoita taas luettuani tällainen historiallisuuden tietoinen rakentaminen tuntui lähinnä päälleliimatulta ja keinotekoiselta – siltä, että kerronnalla halutaan nimenomaan dokumentoida historiallista tietämystä, vaikka kyseessä on kuitenkin ennen kaikkea fiktio. Myös Idan tarina jäi minulle melko etäiseksi, kehyksiinsä tarkoituksellisen rakennelluksi – en saanut Idaan ollenkaan sellaista syvempää otetta, jota lukiessani kaipaan.

Arvelen, että lukukokemukseni hankaluus johtuu pitkälti siitä, että olen taas viime aikoina viipyillyt niin tiiviisti aidossa entisajassa (lukenut vanhoja klassikoita), että menneen rekonstruktio tämän lajityypin muodossa herätteli lähinnä hämmennystä ja tietoisen rakentamisen kavahtamista. Varmasti moni lukija nauttii juuri tästä historian tarkasta kuvittamisesta – ja minäkin olen siitä toisina hetkinä nauttinut, esim. tuon aiemmin lukemani sarjan kohdalla. Aikoinaan luinkin historiallisia viihderomaaneja pitkälti myös siksi, että saisin ammentaa niistä historiallista tietämystä, ja nautin juuri runsaista yksityiskohdista, jotka saattoi ottaa totena. Ehkäpä luin tätä kirjaa nyt jotenkin eri tavalla.

Ristiriitaisista tunnelmistani huolimatta olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Paimentyttö sai minut jälleen pohtimaan historiallisen romaanin kirjoittamista – sitä, kuinka se todella on tasapainoilua toisaalta toden ja toisaalta toden kulisseihin rakennetun kuvitelman välillä. Kirjoittajan on tunnettava faktat voidakseen kirjoittaa uskottavan tarinan, mutta faktojen limittäminen fiktioon on hyvin haastava laji.

Minusta ei ehkä tällä hetkellä ole lukemaan aivan tällaista historiallista viihdettä  – en saa siitä sitä lumoa, jota toisina hetkinä olen saanut. Janoan vanhaa aikaa, mutta tahdon saada sen autenttisena, aikalaistensa kuvaamana. On erilaista lukea aitoa, entisinä aikoina kirjoitettua ajankuvaa kuin jälkikäteen rakenneltua. Myös historiallinen fiktio kiehtoo minua kyllä, ja monet rekonstruktiot ovatkin äärettömän antoisia. Mutta ehkäpä kaipaan hieman toisin aseteltuja rakennelmia. Paimentytön kohdalla kompastuskivikseni kohosivat varmastikin paitsi liian tietoiset kehykset myös tietty viihteellinen kepeys. Kiehtovista lähtökohdistaan huolimatta tämä lukukokemus jäi minun kohdallani siis hyvin ohueksi. Tai ehkäpä ei sittenkään – herättelihän se sentään monenlaisia avartavia ajatuksia! Kannatti siis lukea!

Tähdennän, että tämä harhaileva kirjoitelma ei suinkaan ole moite Paimentyttöä kohtaan, vaan täysin subjektiivista pyörittelyä kohtaamattomuuden kokemuksesta. Monelle lukijalle tämä on varmasti hieno elämys ja erinomaisen mukavaa, kepeälukuista historian havinaa. Mutta minä kaipaan jo takaisin aitoon entisaikaan.

PS. Jäi Idan tarina sentään vähän kaihertelemaan: sarjan seuraavassa osassa Ida siirtyisi Topeliuksen talosta Sibeliuksen palvelukseen. Kyllä nämä kehykset aika houkuttelevat silti ovat! Ehkäpä jonakin hetkenä vielä luenkin myös sarjan seuraavan osan, Lapsenpiian (2014). Aika näyttää, ja nämä vaihtelevat tuulet.

********************

Enni Mustonen: Paimentyttö. Syrjästäkatsojan tarinoita 1. Romaani, 363 s. Otava 2013.