Elli, Elli. Papin tytär, papin rouva. Kaksi tarinaa
samoissa kansissa, kaksi mutta sittenkin yksi – Juhani Ahon (1861-1921) klassikkotutkielma
naisen kasvusta, mielestä ja rakastamisesta.
Luin Ellistä ensimmäisen kerran kauan sitten – oli
ensimmäisen opiskelukesän kesätentit ja istuin rannalla lempeässä
auringonpaisteessa, tuulenvireitä ympärillä, en uinut mutta luin. Merkillistä,
minkälaisia yksityiskohtia sitä muistaakaan. Samantapainen kaunis kesäpäivä oli
nytkin, kun luin Papin rouvan loppuun.
Ehkäpä tämä kirja tahtookin tulla luetuksi juuri kesällä – Papin tyttäressä vuodenajat vaihtuvat, mutta Papin rouvassa on siinäkin kesä.
Kirjani on yhteisnide molemmista teoksista,
WSOY:n painos vuodelta 1957.
Papin tytär
(1885) ja Papin rouva (1893) ovat
itsenäisiä, mutta sittenkin tiiviisti toisiinsa kytkeytyviä teoksia. Olen
onnellinen, että minulla on nämä molemmat ja vieläpä samoissa kansissa, koska teosten lukeminen yhtenä kokonaisuutensa tuntuu parhaiten avaavan niiden
syvyyden. Aho suunnitteli Ellin tarinasta kaiketi yhtä teosta, mutta päätyi
sittenkin julkaisemaan ensin sen alkuosan, ja jatkon vasta kahdeksan vuotta
myöhemmin. Välissä Aho kirjoitti mm. teoksensa Helsinkiin (1899) ja Yksin
(1890).
Tarinan ensimmäisessä osassa, Papin tyttäressä, Elli kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi.
Pienestä pitäen Elli kaipaisi korkealle, kohti avaria näköaloja – tahtoisi kiivetä
tikapuille ja katoille ja puihin, katsoa maailmaa niin pitkälle kuin se näkyy. Mutta
äiti miettii ”mitä se merkitsee, että
Elli ei maassa pysy” – pelkää, että lapsen tarve tavoitella korkeuksia
tulee tälle vielä suureksi suruksi. Isä puolestaan ei ehkä pelkää, mutta pitää
epäsopivana, hameetkin kiipeillessä repeävät. Ja niin isä nimittää Elliä
lapselliseksi ja saa katseen tämän silmissä muuttumaan, eikä ”hän [Elli] enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.” Mutta tarve
nähdä ei sittenkään väisty.
Isä on ankara pappismies ja kasvatuksessaan karu, äiti
ymmärtäväisempi mutta epävarmuudessaan heikko. Papin tytär näyttää, kuinka tytöt 1800-luvulla kasvatettiin naisiksi,
joilla ei ollut omaa tahtoa eikä rohkeutta luottaa oman sydämensä ääneen.
Äitikin onnistuu siirtämään tyttäreensä vain omat surunsa – jatkamaan samojen
murheiden surullista kehää. Tyttärestä on kasvamassa kuin äitinsä kuva: heikko,
tahdoton, omaa voimaansa tavoittamaton.
Elli pääsee kuitenkin kouluun. Mutta koulussakin on vaikeaa:
Ellin luontainen tunteikkuus – erityisesti kyky iloita – vaihtuu
häpeäntunteeksi, ystävyys ja ensi-ihastuminen kipeiksi suruiksi.
Myöhemmin, kun Elli on jo varttunut neidoksi, pappilaan
saapuu vieraita: apulaiseksi tuleva maisteri Aarnio sekä tämän ystävä
ylioppilas Kalm. Nämä kaksi miestä asettuvat heti toistensa vastakohdiksi: Kalm
edustaa Ellille avaria näköaloja, Aarnio puolestaan arkista jokapäiväisyyttä. Kalm
kiehtoo Elliä, herättää ihastusta, ehkäpä orastavaa rakkauttakin. Aarnio taas
on tympeä, vastenmielinen. Mutta Kalm lähtee ja vain Aarnio jää.
Kun yhä tunteikas Elli rohkenee silti luottavaisesti
uskoa, että avioliittoon mennään vain rakkaudesta, äiti opastaa tytärtään:
- Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa
sen, jota oikein rakastaa... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.
Ja niin Elli ajautuu vaimoksi Aarniolle, vaikka mielessä
liikahtaa ”ajatus kalasta, jonka
ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin
heittäytyä pohjukkaan ja antautua.” Siksikö Elli itsensä antaa, että ”hän”, Olavi, on matkustanut vuosiksi
ulkomaille?
**********
Papin rouvassa
Ellin tarina jatkuu: on kulunut puolenkymmentä vuotta, ja Elli on nyt papin
rouva, pastori Aarnion puoliso. Elli asuu miehensä kanssa Tyynelässä, talossa
jota ympäröivässä maisemassa ”oli jotain
omituisen pehmoista ja vienoa, joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen
pienimmästäkin poimusta.” Samalla siitä kuitenkin lähti ”kuin aavistus jostain selittämättömästä
surumielisyydestä.”
Elli tuntee itsensä yksinäiseksi, surulliseksikin – kuin ”elävältä haudatuksi”. Kaihoten hän katselee
järvellä seilaavia laivoja, odottaa muutosta. Ja eräänä päivänä kaivattu muutos
tulee: Tyynelään saapuu vieras, Aarnion ystävä Olavi Kalm – sama ylioppilas,
johon Elli jo aiemmin rakastui.
Ehkä Elli aina kaivannut Kalmia, kantanut sydämessään tämän
muistoa ja haavetta onnesta, rakkaudesta – Ellille on onni, ”että oli olemassa joku, joka oli niin
täydellinen ja jonka kanssa hän o l i s i
v o i n u t olla onnellinen”. Oma puoliso on yksitotinen ja kömpelö,
Kalm taas hienostunut maailmanmies, joka osaa käyttäytyä ja puhua. Kalm tuntee
kirjallisuutta, tekeepä väitöskirjaakin aiheesta ”nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa”, ja osaa siksikin puhua
naiselle kauniisti. Kalm kuljeskelee maailmassa
omilla ehdoillaan, kantaa mukanaan uusia aatteita ja puhuu vapaan rakkauden
puolesta:
”Minä pidän sitä suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton
laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus.”
Pastorilla on kesälläkin kiireensä, on työasioita ja viikkoja
kestäviä kinkereitäkin. Siksi Elli ja Olavi ovat talossa usein kahden – Olavi on kuin
isäntänä, pitää hallussaan toisen omaa. Ja Ellin sydämessä myrskyää, mutta poukkoileva on
myös Olavin sydän. Olavi kipuilee riippumattomuutensa, narsisminsa, liki aitojen
rakkaudentunteidensa ja mustasukkaisuudestaan juontuvien tunnekuohujen
ristiaallokossa. Olavin tunteet ovat äärettömän ristiriitaisia: yhtenä hetkenä
hän tuntee Elliä kohtaan melkein puhdasta hellyyttä, toisena taas kokee
olevansa kaikkien tällaisten tunteiden yläpuolella, syyttää hempeilevää itseään
silkaksi narriksi. Aho tutkiikin teoksessaan paitsi naisen (Ellin), myös miehen
(Olavin) mieltä.
Olavin tunteet ovat oikullisia, ailahtelevia: rakkaus on hänelle hetkellistä, totta sen aikaa kuin tuuli on myötäinen. Mutta Ellin rakkaus on pysyvää ja suurta, täyttymätöntä kaipuuta. Ellin rakkauden yllä on kuitenkin toiseen sitoutumisen varjo, ja heittäytyminen rakastetun syliin olisi siksi väärin. Mutta ehkäpä sielu saa sentään olla vapaa:
Olavin tunteet ovat oikullisia, ailahtelevia: rakkaus on hänelle hetkellistä, totta sen aikaa kuin tuuli on myötäinen. Mutta Ellin rakkaus on pysyvää ja suurta, täyttymätöntä kaipuuta. Ellin rakkauden yllä on kuitenkin toiseen sitoutumisen varjo, ja heittäytyminen rakastetun syliin olisi siksi väärin. Mutta ehkäpä sielu saa sentään olla vapaa:
”Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän
tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut.
Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä
kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla
rakastettu?”
Lopulta Elli tahtookin antaa itsensä täydellisesti,
itseään säästämättä – vain kehoaan hän ei saata antaa. Mutta Olavi kyllästyy
pian pelkkään sieluun ja sydämeen, kiukuttelee kun ei saa sitä mikä ”on tunteittemme luonnollisin ilmaus”.
**********
Mitä Olavi siis lopulta tuntee? Onko hän kykenemätön
rakastamaan? Pelkääkö oikeaa rakkautta? Onko rakkaus hänelle vain oman
narsismin jatke, tapa saada osakseen ihailua? Entä Aarnio? Rakastaako tämä
yksitotinen pastori vaimoaan? Vai onko vaimo on vain kuvaan kuuluva kaunistus,
yhtä lailla pelkkä oman narsismin jatke?
Otapa näiden miesten tunteista selvää – ehkäpä he ovat lopulta kumpikin
arvaamattomia, petollisia, omaa etuaan tavoittelevia. Mutta Elli,
Elli-parka rakastaa kyllä. Rakastaa, ja siinä on hänen elämänsä suurin onni ja
murhe.
Mutta mitä sitten on Ellin rakkaus? Hän tahtoo Olavilta
puhdasta, ihanteellista rakkautta – tahtoo, koska ei voi tälle syliään avata. Vaatiiko
Ellikin sittenkin liikaa? Rakastan kaikkia näitä kysymyksiä – rakkauden
tematiikan pyörittelemistä kerta toisensa jälkeen.
Elli on ajautunut avioon Aarnion kanssa, vaikka ei tätä
rakasta ja vaikka he eivät toisilleen sovi. Aarnio on kuitenkin sinänsä syytön
vaimonsa pettymyksiin – hänen erheensä on ollut lähinnä se, että hän on osunut
paikalle hetkenä, jona Elli on ollut altis ajautumaan avioliittoon ilman
rakkautta ja sydämensä vakuutusta. Tämän kautta Papin rouva herättelee pohtimaan myös sitä, kenen ”syytä”
rakkaudettomuus ja aviopuolisoiden harhapolut lopulta ovat. Senkö, joka on
onneton? Senkö, jolla ei ole kykyä tai halua huomata toisen onnettomuutta, vaan
joka pitää itsensä kuvitellussa onnen kuplassa – vai pitääkö? Tulijanko, joka (narsismissaan)
tarttuu onnettoman puolison rakkaudennälkään?
Ellin tarina käsittelee samaa kolmiodraaman ja naisen
rakkaudentarpeen tematiikkaa kuin Leo Tolstoin Anna Karenina (1875-77) ja Minna Canthin Salakari (1887). Ajan realistien tapaan kaikki nämä
kolme teosta tutkivat naisen myllertävää mieltä ja edelleen sitä, mitä tapahtuu, kun
nainut nainen kohtaa toisen miehen, joka ottaa hänet valtaansa. Anna Karenina on selvästi sekä Salakarin että Papin rouvan tärkeä interteksti, ja Papin rouvassa tähän teokseen viitataankin – Kalm on lukenut Anna Kareninaa ja tehnyt siihen lukuisia
merkintöjä. Myös Salakariin Papin rouva vertautuu monessakin kohtaa.
Onkin ilmeistä, että nämä teokset keskustelevat keskenään: molemmat
teokset käsittelevät naisen rakkaudenkaipuuta, ja molemmissa avioliiton
horjuttajaksi astuu kaunopuheinen kuljeskelija. Mutta toisin kuin Elli, Alma Karell oli
miehensä kanssa aluksi ainakin jokseenkin onnellinen.
On äärettömän mielenkiintoista lukea näitä 1800-luvun keskenään
keskustelevia teoksia pian toistensa jälkeen – pääsee ikään kuin piipahtamaan
siinä kirjallisessa ilmapiirissä, joka tuolloin vallitsi. Kuten monet
tietävätkin, Canth ja Aho olivat myös läheisiä ystäviä, joskin ystävyyttä
repivät myös kipeät välirikot, kuten mm. Minna Maijalan (2014) uudessa Canth-elämäkerrassa
kerrotaan. Osaltaan välirikkojen syynä olivat ystävysten erilaiset käsitykset
sukupuolimoraalista: Canth oli absoluuttisen siveyden kannalla, kun taas Aho
oli relativisti, so. nuorten miesten vapaat sukupuolikokemukset salliva
kaksinaismoralisti (Liisi Huhtala 1996). Halutessaan
Ahon näkemykset voi helposti lukea myös Papin rouvasta.
Ahon teosten kohdalla puhutaan realismin ohella tai sijasta myös naturalismista, joka oli realismia jyrkempi ja vielä totuudentahtoisempi suuntaus: kaikki tahdottiin näyttää kaunistelematta, ja naturalismin kohdalla puhuttiinkin myös inhorealismista. Ahon kauniiseen kerrontaan rakentuukin myös hyvin karua ja surullista naturalismia: Elli on elämänsä olosuhteiden vanki, joista hän ei saata vapautua.
Ahon teosten kohdalla puhutaan realismin ohella tai sijasta myös naturalismista, joka oli realismia jyrkempi ja vielä totuudentahtoisempi suuntaus: kaikki tahdottiin näyttää kaunistelematta, ja naturalismin kohdalla puhuttiinkin myös inhorealismista. Ahon kauniiseen kerrontaan rakentuukin myös hyvin karua ja surullista naturalismia: Elli on elämänsä olosuhteiden vanki, joista hän ei saata vapautua.
Ajan kirjailijoilla on usein myös ollut tapana nimetä
teoksiinsa niiden intertekstejä. Näin Ahokin tekee – esimerkkinä mm. aiemmin
mainittu, Kalmin lukema Anna Karenina. Papin tyttäressä ja Papin
rouvassa viitataan ylimalkaisemmin myös yleensä norjalaisiin,
ruotsalaisiin, venäläisiin ja ranskalaisiin kirjailijoihin, lisäksi nimeltä mm.
Ibseniin ja tämän teokseen Nora
(myöhempi suomennos Nukkekoti). Aho viittaa teoksessaan myös Runebergin Hannaan (1836), jota hän siteeraa Papin rouvan kansilehdessä ja josta Elli ja Olavikin keskustelevat. Tämä kaikki
on minusta hyvin kiehtovaa kuvastaessaan sitä pulppuilevaa lähdettä, josta kirjallisuus
itseään ammentaa: kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä eikä ”yksin”, vaan
aina suhteessa aiemmin kirjoitettuun.
**********
Ellin tarina on taidokas kuvaus naiseksi kasvamisesta ja
naisena olemisesta. En voi olla hämmästelemättä Ahon kykyä tutkia naisen mieltä
– hänessä on samaa huikeaa taituruutta kuin Leo Tolstoissa. Ja Aho tavoittaa
erinomaisesti paitsi naisen, myös tytön mielen: Papin tytär kuvaa hyvin tarkkanäköisesti tytön kasvua monine
kipuineen, ja Papin rouva puolestaan tavoittaa
onnistuneesti naisen mielessä liikahtelevien tunteiden laajan kirjon. Myös Ahon kieli on hyvin kaunista, ja mm. kerronnassa toistuvat
kukat ja näköalapaikat tuovat tekstiin monitasoista estetiikkaa. Hieno
kirjailija toden totta! Onneksi Aholla riittää tuotantoa, jota lukea.
PS. Papin tytär
ja Papin rouva innoittavat minua
hakeutumaan niissä siteeratun J.L. Runebergin Hannan äärelle. Tämäkin teos kuului aikanaan opintoihin, mutta
sittemmin en ole siihen palannut. Nyt löysin sen ilokseni antikvariaatista,
joten runoelma odottaa hyllyssäni sopivaa hetkeä. Lukulistalla odottavat
vuoroaan myös Ibsenin Nukkekoti ja
Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Ja kyllä, hyllyssäni huutelevat myös Ahon muut sinne ennättäneet teokset, mm. Yksin ja Helsinkiin.
********************
KIRJALLISUUSLÄHTEET:
Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna
Canth. Otava.
Liisi Huhtala 1996: Alma Karellin tarina. – Esipuhe Minna
Canthin teoksessa Salakari. SKS.
Yllätyin myönteisesti, kun luin aikoinaan tämän Juhani Ahon romaaniparin. Sittemmin ole lukenut myös Juhan ja vielä olisi hyllyssä lisää Ahoa lukuvuoroa odottamassa.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Aino! Ahon teokset ovat todella hienoja! Likimainkaan kaikkia en ole vielä lukenut, mutta matka jatkuu! Papin tyttären ja Papin rouvan lisäksi minäkin olen aiemmin lukenut ainakin Juhan ja Rautatien. Oli erittäin antoisaa taas palata näihin vanhoihin rakkauksiin, ja varmasti jatkan taivaltani myös Ahon muiden teosten pariin. Antoisia lukuhetkiä Ahon parissa sinullekin, kunhan hänen aikansa taas tulee :)
PoistaMinulla olisi Papin rouva hyllyssä odottelemassa... Nyt kun luin tekstisi niin kyllä ... Ahon aika koittaa minullekin vielä. Rautatie on minullekin tuttu, luin sen koulussa...
VastaaPoistaArviosi oli ihanaa luettavaa, kiitos :)
Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Ihanaa jos iloitsit sanojeni lukemisesta - monin verroin antoisampaa luettavaa ovat varmasti pyöritellyt teokset itse :) Innolla odotan, minkälaisia tuntemuksia Papin rouva sinussa herättelee, kunhan hänen pariinsa ennätät!
PoistaMinäkin luin tuon Rautatien joskus koulussa, mutta hämärästi muistelen että olen saattanut lukea sen sittemmin uudestaankin. En tiedä sävelteleekö muistini ihan omiaan, mutta jotenkin muistelen että meillä oli se luettavana jo ala-asteella, voisiko olla näin? Koulussa en tainnut Ahon taituruudesta kuitenkaan vielä suuremmin hurmaantua, vaan ainakin minua hän alkoi puhutella vähän isompana vasta :)