Juhani Aho: Rauhan erakko (1916)

Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään, joka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja maailmanparantajat. Jos on ollut jossain maassa joitain vuosikymmeniä kestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.

Juhani Ahon Rauhan erakko on teos, jonka olemassaolosta en ennen viime kesää tainnut tietää mitään (että sitä voikin olla tietämättömyyttä täynnä!). Onneksi kävi kuitenkin niin, että Tuusulanjärvellä vieraillessamme löysin Aholan myyntihyllystä tämän ntamon vuonna 2013 julkaiseman viehättävän näköispainoksen. Katselin hetken aikaa kannen Madonna-kuvaa, äitiä ja lasta, ja lukaisin takakansitekstin, joka kertoi että teos on ”fiktiivinen meditaatio ja essee maailmanrauhan mahdollisuudesta syttyvän maailmansodan varjossa”. Ahon, kauniin kannen, meditaation ja maailmanrauhan mahdollisuuden liitto ei juuri jättänyt epäilystä siitä, etteikö tämä kirja olisi minulle.

Koko maailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla, paljoa enemmän kuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden ja tuhatvuotisen valtakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä. Siinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti uskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.

Rauhan erakko on kertomus matkaavasta ikämiehestä, nuorista rauhankongressilaisista, erakosta, madonnasta. Se on mietelmä, tutkielma ja keskustelu rauhan mahdollisuudesta ja siitä, miten hauraita ihmisten puheet voivat ehkä hetkellisestä vilpittömyydestään ja hyväätarkoittavuudestaan huolimatta olla ja miten vaikeaa ihmisen usein on tehdä myös teoissaan se hyvä, mistä hän sanojensa tasolla ehkä kiihkeästikin puhuu. Se on myös surullinen esitys siitä, mitä sodan jaloissa tehdään sellaiselle yksilölle, joka eettisistä syistä kieltäytyy toisia tappamasta. Siitäkin, miten vaikeaa uskostaan hyvään, rauhaan, on joskus pitää kiinni, mutta miten sellainen usko silti on niin välttämätöntä. On, sillä

[s]e ei toteudu, jos ei siihen kukaan usko... sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.

Rauhan erakko on myös essee, kyllä. Aho antaa tekstinsä ja samalla lukijansa etsiä ja miettiä, kysyä. Hänen henkilönsä pohtivat, keskustelevat, antavat etsinnän polveilla. Keskustelujen ja mietelmien edetessä nyökkään monessa kohtaa, esimerkiksi siinä miten paljon hyvää sotavarustuksiin käytetyillä rahoilla voitaisiin yhteiskunnassa tehdä. Joidenkin yksityiskohtien kohdalla myös hämmennyn – kuten siinä, miten Aho antaa yhden henkilöistään todeta, että ihmisen ainoa todellinen vihollinen on luonto. Väitän kiireesti vastaan, sanon että ihminen ei ole mitään ilman luontoa ja että ihmisten tulee rakastaa ja kunnioittaa paitsi toisiaan myös sitä, lakata sotimasta sekä toisiaan että luontoa vastaan. Niin, keskustelen tekstin ja sen keskustelijoiden mukana. Kysyn. Ja etsin. Rauhaa...

Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee maailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys.

Niin. Aho kirjoitti Rauhan erakon sata vuotta sitten, vuonna 1916. Minä, joka luen sitä nyt, vuonna 2016, mietin miten ajattomia sen ajatukset ovatkaan. Surenkin sitä, tätä ajattomuutta. Mietin (taas) miksi ihmiskunta ei opi. Toivon, että silti oppii. Mietin, miksi ihmiset kaiken aikaa tuhlaavat varojaan ja voimiaan tuhoamiseen säilyttämisen ja hyvän edistämisen sijasta. Ja toivon, että jonakin päivänä on toisin.

 

Sillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan todenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei ole siihen pyrkinyt.

Silti me kysymme, rauhan erakko ja minä, että entä jos me kaikki, yksi kerrallaan, päätämme vakaasti uskoa? Onko rauhan maailma silloin mahdollinen? Ja niin, me sanomme, erakko ja minä, että

Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo.

Ja kovasti koetamme siihen uskoa, uskon voimaan.

*****

PS. Rauhan erakko joutui ilmestyessään sensuroitavaksi. Tämä näköispainos noudattaa ensipainoksessa julkaistua tekstiä, mutta sisältää erillisenä liitteenä ne katkelmat, jotka siitä sensuurin myötä poistettiin. Sensuuri pyyhki pois muun muassa seuraavaa: Ihmistä ei saa vie[d]ä väkisin teurastettavaksi ja teurastamaan minkään asian, minkään aatteen hyväksi, olivatpa ne kuinka suuria tahansa. Ja seuraavaa: Jos aluksi edes lakattaisiin rukoilemasta menestystä aseille, siunausta valtakuntien sotajoukoille mailla ja merillä. Eihän Kristus ole missään siunannut aseita, ei missään puhunut sodan puolesta. Ajatella, että sellaista ei saanut sanoa. Saahan nyt?