Lukemisesta, kirjoittamisesta ja vaikutteista

Alkuviikosta kävin kirjastossa, taas. Tartuin erääseen kirjaan ja avasin sen, luin muutaman lauseen sieltä täältä. Suljin kirjan, avasin taas. Luin vielä yhden lauseen tai kaksi. Halusin lukea kaiken heti, enkä kuitenkaan. Tunsin samaan aikaan kiihkeää halua ja jonkinlaista epämukavuutta, kirjoittajan hämmennystä ja nöyryyttä. Laitoin kirjan pois, päätin että luen sen mutta en vielä. Vielä en voi enkä tahdo. Mutta myöhemmin kyllä.

- saattaa olla että saan vaikutteita myös ruusuilta... -

Lukemisen, kirjoittamisen, vaikutteiden ja omintakeisuuden vyyhti alkoi taas pyöriä päässäni.  Myös ajatustenvaihtoni Leenan kanssa sai minut hiljattain pohdiskelemaan lukemisen ja kirjoittamisen suhteita, sitä mitä lukeminen minulle kirjoittajana merkitsee [edit: tässä pitää lukea että kiitos Leenalle ajatustuulesta]. Sanoin, että en pelkää vaikutteita. Enkä pelkääkään. Tiedän, että saan vaikutteita joka tapauksessa: en pyri jäljittelemään ketään, mutta en toki ole niin itseriittoinen, että uskottelisin ”hienojen oivallusteni” olevan yksinomaan omien ainutkertaisten ajatusteni aikaansaannoksia. Ehkä samalla kuitenkin myös luotan siihen, että kykenen kirjoittamaan juuri omalla tavallani ja että se oma tapani kehittyy omalla painollaan, sana sanalta.

Yleisesti ottaen en siis koe mitään syytä olla lukematta vaikka myös kirjoitan, vaan päinvastoin ajattelen että lukeminen on kirjoittamisen happea. Lukeminen antaa ajatuksille tuulta ja parhaimmillaan se aktivoi liikeratoja, jotka avaavat mielen lukkoja ja osoittavat ehkä myös oman tekstin ongelmakohtia ja mahdollisuuksiakin. Mikä tahansa teos voi avata ajatuksissa jotakin uutta, ja joskus ihan yksittäinenkin luettu ajatus saattaa saada aikaan ajatusten tai alitajuisten prosessien vyöryn, joka jossakin muodossa siirtyy rakenteilla olevaan tekstiin. Valtaosa prosesseista on varmaan juuri tiedostamattomia, sellaisia jotka käynnistyvät ja etenevät omia aikojaan. Intertekstuaalisuutta syntyy tahattomasti, tarkoittamatta.

Niin, olen niitä, jotka kirjoittaessaan myös lukevat, vaikka totta kai lukemiseen on kirjoittamisen takia toisinaan hankala keskittyä. Luonnollisesti kysymys on myös ajankäytön valinnoista – siitä, että koska arkihälyjeni ohella haluan myös kirjoittaa ja koska minulla on myös ihana perheeni, en kerta kaikkiaan ehdi enkä voi lukea niin paljon kuin periaatteessa tahtoisin. En suinkaan yllä esim. siihen waltariaaniseen ihanteeseeni, jonka mukaisesti kirjoittajan olisi hyvä lukea vähintään kirja päivässä.

Uskon, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Ja lukemalla. (Olen sanonut tämän varmaan jo sata kertaa, mutta tulkoon nyt vielä kerran, ainakin.) Kuten yllä oleva kirjastokohtaaminen osoittaa, en kuitenkaan voi kirjoittaessani lukea mitä tahansa. Mieleni valikoi ja luultavasti suojeleekin prosessejaan teksteiltä, jotka tavalla tai toisella olisivat liian samankaltaisia. Prosessit eivät kai kestä sanoja, joissa on jotakin liian samaa. Mielenkiintoista on, että vastahanka ei kuitenkaan ole aukotonta, vaan sen mekanismit tuntuvat olevan jotenkin omalakisiaan: ne sallivat jotakin, jotakin taas eivät.

Mutta niin. Kenenkään kirjoittajuus ei synny tyhjiössä eikä kenenkään oma ääni ole niin puhdas, etteikö siinä oman sävellajin ohella kuuluisi myös äänien historiallinen sinfonia, se mitä ja miten aiemmin on kirjoitettu. Jokainen kirjoittaja – julkaiseva ja julkaisematon – kirjoittaa aina toisten, aiemmin kirjoittaneiden jatkoksi. Omat sanat ovat omia, kyllä, mutta samalla ne asettuvat myös osaksi kaikkien sanojen valtavaa virtaa.

Ajattelen, että lukeminen ylläpitää myös tiettyä suhteellisuudentajua, nimenomaan ymmärrystä siitä että omatkin tekstit ovat aina osa jatkumoa. Lukiessaan oivaltaa, kerta toisensa jälkeen, että kaikki on oikeastaan jo sanottu, mutta että kaiken voi ehkä sittenkin sanoa ainakin vielä kerran. Tiedämmehän me, kirjallisuuden ystävät, että tärkeät aiheet kuten rakkaus ja kuolema eivät koskaan tyhjene. Kirjoittajaa tietysti aina välillä tympii, kun aina – poikkeuksetta – törmää siihen, että myös se ja se hieno ajatus tai kudelma on jo jossakin jollakin tavalla käytetty, mutta luulen tämän kyllä johtuvan pikälti ihan vain siitä, että kirjoitusprosessit herkistävät havaitsemaan kaltaisuuksia. Ja voi, niin, minulla on niin paljon orastavia aihelmia (milloin lienevät poloiset valmiita tarinoita), että kaltaisuuksien kohtaamisia riittää. En kuitenkaan voi sulkeutua aihelmieni kanssa tynnyriin, jos haluan myös lukea. Ja minähän haluan. Siispä parhaani mukaan siedän sitä, että minä vain toistan ja toistan. Mutta ajattelen myös, että teen sen sittenkin ihan omalla tavallani.

Niin. En siis lainannut sitä kirjaa. Enää en muista mitä lauseissa sanottiin, muistan vain sen millaisia ne olivat. Lainaan kirjan kuitenkin joskus myöhemmin. Haluan ehdottomasti lukea sen. Milloin, en tiedä. Mutta oikeastaan minusta jollakin merkillisellä tavalla tuntuu myös siltä, että minun oli tarpeellista avata se ensi kerran jo nyt. Muistaakseni taas juuri sen, että kaikki on jo sanottu ja kaikilla tavoilla, mutta että kaiken voi ehkä sittenkin sanoa vielä kerran. Että minäkin voin. Sillä omalla toistamisen tavallani.