Aino,
joka sai minulta Kolme kirjaa -haasteen, keksi kääntää sen minulle nurinkurisena
takaisin: minun pitäisi nyt kertoa kirjasta, jota en missään tapauksessa haluaisi lukea uudestaan...
Voih. Sanonpa,
että Kolme kirjaa -haasteeseen
vastatessani ajattelin hetken aikaa, että olisi paljon helpompaa valita kolme joita EN halua
lukea uudelleen... Vaan nyt kun pitäisi valita yksi, niin eipäs se niin helppoa
olekaan. Tässä iässä sitä tuntee omat lukumieltymyksensä ja -tarpeensa jo melko
hyvin (ei aukottomasti, mutta melko hyvin!), ja sellaiset teokset, jotka eivät
minua millään tavalla puhuttele/opeta/ajatteluta jätän tätä nykyä yleensä
suosiolla kesken tai pitäydyn alun alkaenkin niistä erillään. Niinpä valtaosa myös
kamariaikaisen lukemistoni teoksista on tosiaan sellaisia, jotka olen jo
lukenut ja/tai haluaisin (tai ainakin voisin) lukea uudelleen.
Niin no – onhan tänne toki kirjoittunut muutama sellainenkin teos, joiden lukeminen ei ole osunut aivan ”otolliseen hetkeen”, mutta tuntuisi silti turhan hurjalta sanoa, etten missään tapauksessa halua lukea niitä uudestaan. Mistäs sen tietää jos joku kaunis päivä taas janoankin vaikka nimenomaan historiallista viihdettä? Retkotan jalat sohvannojalla ja ahmin korosteisia historiakehyksiä ja tuttuudessaan helliviä tarinoita aina yhtä sankarittarillisista neitosista? Never say never, ainakaan jos vähänkin tuntuu siltä että sen sanominen ei olisi täysin vakuuttunutta. Niin: yksikään kamarissani lukemistani teoksista ei siis ole ollut niin kamala koettelemus, etten missään tapauksessa koskaan ikinä missään milloinkaan voisi sitä vielä lukea. Ajankäytön optimoimiseksi en aivan kaikkia silti lukisi, mutta sehän onkin vähän eri asia.
Niin no – onhan tänne toki kirjoittunut muutama sellainenkin teos, joiden lukeminen ei ole osunut aivan ”otolliseen hetkeen”, mutta tuntuisi silti turhan hurjalta sanoa, etten missään tapauksessa halua lukea niitä uudestaan. Mistäs sen tietää jos joku kaunis päivä taas janoankin vaikka nimenomaan historiallista viihdettä? Retkotan jalat sohvannojalla ja ahmin korosteisia historiakehyksiä ja tuttuudessaan helliviä tarinoita aina yhtä sankarittarillisista neitosista? Never say never, ainakaan jos vähänkin tuntuu siltä että sen sanominen ei olisi täysin vakuuttunutta. Niin: yksikään kamarissani lukemistani teoksista ei siis ole ollut niin kamala koettelemus, etten missään tapauksessa koskaan ikinä missään milloinkaan voisi sitä vielä lukea. Ajankäytön optimoimiseksi en aivan kaikkia silti lukisi, mutta sehän onkin vähän eri asia.
Enimmäkseen kirjallisuus merkitsee minulle ruusuisia kohtaamisia...
(Niin: ruusuillakin on piikit, mutta niiden kauneus puhdistaa mahdolliset haavat.)
Suurin osa elämäni
varrella lukemistani kirjoista on ylipäätään tavalla tai toisella tainnut sopia niille
minuuksilleni, jotka niitä ovat lukeneet, enkä siksi halua totaalisesti julistautua niistäkään irti, vaikken niitä välttämättä uudelleen enää koskaan luekaan... Ja saattaapa olla
niinkin, että olen onnellisesti unohtanut suurimman osan karmaisevimmista lukukokemuksistani – ehkä valikoiva muistini muistaa lähinnä ne hyvät kokemukset :) Jokunen muistiin tallentunut kauhistus minunkin lukuhistoriassani toki on, mm.
pari kirjasarjaa, joihin en varmasti enää koske. Näitä en siis MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua lukea uudestaan:
1) Ne Virginia
Andrewsin Pimeyden kukat ym., joita
luin joskus yläasteella (tähän sellainen pahoinvoiva hymiö). Angelikoja muistelen lämmöllä, näitä en! Kaikkea en
näistä onneksi muista, liian paljon silti. Onneksi tulin jossain vaiheessa järkiini
ja lopetin näiden lukemisen. Nämä olivat harha-askel, Angelikat sen sijaan keskeinen osa kasvuprosessia :) (Hmm. Pitäisiköhän joskus nostalgiamielessä lukea uudelleen myös joku Angelika? Sen ensimmäisen luinkin muistaakseni pariin kertaan jo silloin taannoin...)
2) Margit
Sandemon Noitamestari, jossa oli noin
miljoona osaa ja jonka jollakin ihmeen vimmalla luin kai kokonaan,
vaikka se alkoikin ärsyttää luultavasti ensimmäisestä niteestä alkaen. Luin
näitä joskus vuosituhannen vaihteessa ja muistan yhä kuinka – noh,
kirjallisesti kömpelö sarja oli. En edelleenkään ymmärrä, miksi oikeastaan luin
koko sarjan. Ehkä sivuille oli sirolteltu jotakin hämäräperäistä, joka aiheutti
addiktiota? Tai ehkä se oli sittenkin tarpeen, esimerkkinä siitä minkälaisesta
kirjallisuudesta en erityisemmin pidä... Kokemus opettaa ;)
Kiitos Ainolle haasteesta!
En nyt siirrä tätä haastetta eteenpäin, mutta ken tahtoo muistella lukukarmeuksiaan
En nyt siirrä tätä haastetta eteenpäin, mutta ken tahtoo muistella lukukarmeuksiaan
niin napatkoon sen vapaasti :)
Olet mainio! Ihan huippu idea tämä. Olen juuri kirjoittelemassa postausta kolme kirjaa -haasteeseen. Ethän pahastu, jos jälkikirjoituksessa mainitsen sinut ja kerron, mitä kirjaa en halua enää koskaan lukea.
VastaaPoistaAndrews oli kyllä kammottava. Hyh.
No, kuitenkin mukavaa sunnuntain jatkoa kaimalleni. <3
Juu, Aino käänsi haasteen aika hauskasti :) Ja en pahastu, mainitse vain - odotankin innolla kolmikkoasi ja sitä mihin et enää koskaan kajoa...
PoistaAndrews oli todella ällö. Yöh.
Mukavaa sunnuntai-iltaa sinullekin kaimani ja kiitos kommentistasi <3
Kiitos kirjanlukukokemuksistasi. Täytyy sanoa, että nuo valitsemasi kirjat ovat kyllä sellaisia, joihin en itsekään tarttuisi. En siis ole lukenut kumpaakaan, mutta tiedän kirjoista sen verran, että sanon jo kansien perusteella että kiitos ei! Angelikaa olen joskus nähnyt elokuvana. Historia-aiheiset kirjat sinänsä kiinnostavat, muta ehkä Angelikatkaan eivät aivan minun ominta kirjallisuuttani ole, niin kuin en tunne omakseni suomalaisten romanttisten tarinoiden kirjoittajan Kaari Utrion kirjojakaan, joita en siis ole lukenut ainuttakaan.
VastaaPoistaKiitos sinulle haasteen kääntämisestä :) Ja juu, näihin kyseisiin opuksiin ei kyllä kannatakaan tarttua, ovat todellakin aika hirvityksiä monellakin tavalla.
PoistaAngelikaa minäkin katselin ensin elokuvana, olin aika pieni ja lumouduin ihanasta kaunottaresta. Siinä kolmentoista tietämissä aloin sitten lukea niitä kirjojakin ja nyt tosiaan tuli sellainen tuulahdus, että voisin joskus lukea vaikka sen sarjan ensimmäisen kirjan ihan vain muistellakseni sitä kahdenkymmenenviiden vuoden takaista teinityttöä... En kyllä tiedä mitä siitä lukemisesta lopulta tulisi :) Kaari Utrion kirjoja luin ahmimalla joskus vuosituhannen vaihteessa (keskiajan nälkäni oli kova ja historiallinen viihde ruokki sitä silloin aika hyvin), mutta lieveilmiönä tuli vakava ähky, joka ei ole hellittänyt vieläkään :) Utriollekaan en silti sano ei koskaan, koska eihän sitä tosiaan koskaan tiedä... Ihminen voi lukijanakin olla aika arvaamaton!
Miten mainio kirjoitus, Katja! <3
VastaaPoistaTuntuu, että moniin kirjamuistoihin - varsinkin kovin varhaisessa vaiheessa saatuihin - ei kannattaisi enää palata. Itsekin olen nimittäin saanut huomata, että moni joskus ihastuneita huokauksia ja innostusta aiheuttanut teos saa nykyään poskille vain myötähäpeän punan....
Kaisa Reetta, kiitos <3 Mjoo, ehkäpä on parasta jättää ne Angelikat rauhaan ja antaa mielen viipyillä sen teinitytön lumouksessa :) On se kyllä jännää: Toisaalta on runsaasti sellaisia sielukirjoja, joihin jaksaa palata aina vain eikä niiden lumo haihdu - esim. Annat ja Runotytöt ja Iris rukka kestävät kaikki nämä kertyvät vuodet. Toisaalta toiset kirjat sitten taas... no, niinpä niin... Tietenkin sitä lukijana vuosien saatossa muuttuu ja lukuhistoriaan jää kaikenlaista kummallista :) Ne sielukirjat ovat sitten vain niitä erityisen tärkeitä kanssakulkijoita <3
PoistaTulin vielä kertomaan, että muistin sinua pienellä Kesähaasteella. Hyvää alkanutta elokuuta! <3
VastaaPoistaKaimani, kiitos - tulen pian kurkkimaan :) Ihanaa elokuuta sinullekin <3
PoistaHyvin keksitty tehdä käänteinen. Tuo olisi hyvä miettiä. Mieli voi muuttua, johonkin toiseen aikaan joku sopiikin. Luulisin, että en lue Yölentoa, Manillaköyttä. Tässä on hyvä huomioida, että edelliset eivät ole huonoja, vaan ne ovat pakkolukemisen uhreja. Pimeyden sydän, Kämppä kuuluvat myös samaan. Angelika taatusti. Olin kirjastossa töissä, ja tuota piti tilata Stadin sivukirjastosta, joka oli erikoistunut hömppään. Soitimme sinne ja aloitimme ah huokaillen, olisiko teillä paikalla Angelika ja rakkaus. Ääni voipuneena ja paino loppuun. Paljon vaikeampaa on sanoa "kunnon" kirja huonoksi, sillä huonous voi johtua lukijasta. Musil Mies vailla ominaisuuksia ei ole huono, minä en vain ole riittävä sille.
VastaaPoistaIhan äskettäin selasin surkeaa kirjaa ja en usko ihmeisiin sen kanssa, nimi oli joku Palatsipäiväkirja.
Juu, Ainolle pisteet keksimisestä :) Mieli voi tosiaan muuttua ja lukutuulet ja lukijuus, ei sitä aina ole samanlainen vaikka tietyt mieltymykset pysyvätkin ja hyvä niin. En taida kyllä minäkään tuohon Angelikaan ihan heti tarttua, vaikka ajatuksen hassuus hetken aikaa hykerryttikin...
PoistaKirjan sanominen huonoksi on aina vähän ikävääkin, siitä jää vähän sellainen nurja olo. Mutta onhan niitä - kirjoja ja kirjoja. Tuo lukijasta johtuva huonous on tietysti asia erikseen. Mutta onko se oikeastaan huonoutta? Jos se onkin sellaista vain ettei ole kirjan kanssa samalla aaltopituudella ainakaan sillä hetkellä... Mutta toki: tunne on erilainen riippuen siitä, tuntuuko kirja huonolta vai oma mieli yhteistyökyvyttömältä :)
Kiitos kommentistasi!