Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5 (2015)

Kyllä, olen jälleen omaelämäkerrallisen tekstin äärellä: olen lukenut Mathias Rosenlundin hiljattain ilmestyneen teoksen Kuohukuja 5 (2015). Lukiessani olen ajatellut, taas, että tässä ajassa todella on tarve kirjoittaa ja lukea toden hahmoon hakeutuvia tarinoita. Ehkä kyse ei kuitenkaan ole tunnustamisesta sinänsä, vaan pikemminkin ihmisen tarpeesta tehdä todellisuudesta todellisuudenmuotoinen kertomus. Niin: olen huomannut mieleni etsiytyvän jälleen myös tuttuun ajatukseen ihmisen pyrkimyksestä merkityksellistää elämäänsä ja etsiä elämänpolulleen syitä ja selityksiä. Elämä kaikessa kaoottisuudessaan on kai koetettava jäsentää koherentiksi edes kertomuksen tasolla, asetella se muotoon jossa ehkä, kenties, näkyy jonkinlainen jäsennys.

Ja kyllä: olen käynyt teoksen ja itseni kanssa myös loputonta keskustelua tästä keskeneräisestä maailmasta, jossa ihminen niin usein joutuu vastakkain itseään ja omaa tahtoaan suurempien mahtien kanssa. Tarkennettakoon, että en ole ajatellut Jumalaa, en isolla enkä pienellä, vaan markkinavoimia, kaikkea tätä yhteiskunnallista jakautumista ja eriarvoisuutta, syrjäyttämistä.

- kiitos kirjastolle -

Kuohukuja 5 on Rosenlundin edellisen teoksen tapaan ennen kaikkea tärkeä poliittinen puheenvuoro. Jo Vaskivuorentie 20 osoitti, että Rosenlundilla on rohkeutta käsitellä asioita, jotka tälläkin hetkellä koskettavat liian monia yhteiskunnalliseen marginaaliin sysättyjä yksilöitä, ja sama rohkeus jatkuu myös tässä erilaisin painotuksin. Vaskivuorentiessä olivat keskiössä köyhyys, köyhän unelmat ja kirjoittamisen voima, tässä korostuu ehkä enemmänkin sivistyksen jano ja kysymys luokkaretkien mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Teoksena Kuohukuja 5 on edeltäjäänsä verrattuna eheämpi ja viimeistellympi, sillä muistelen Vaskivuorentiessä olleen enemmän mm. päiväkirjamaista toisteisuutta, joka siihen toisaalta sopi. Tässä on kuitenkin pikkuveljestä kertovassa osuudessa myös tiettyä kirjailijaeettistä ongelmallisuutta, joka ainakin minua askarruttaa: uskoisin, että Rosenlundilla olisi ollut sanottavaa ilman pikkuveljen tuskiakin, mutta toisaalta ymmärrän tämänkin osuuden motiivit ja sen, että pikkuveljen tarinan kertominen on tuntunut tärkeältä paitsi yksilöllisellä myös yhteiskunnallisella tasolla. Mutta etiikka, niin, siihen liittyvät kysymykset on kai kunkin kirjailijan henkilökohtaisesti ratkaistava. Minä sanon vain, että minua askarruttaa.

Temaattisesti Rosenlundin kertomuksen keskiössä on toiseus: hän on työläisperheen lapsi akateemisessa maailmassa, omaa elämäänsä ja sivistystä kohti kiihkeästi pyrkivä ihminen. Sivistys, kirjallisuus, on Rosenlundille se kallis aarre, jota hän tavoittelee ja vaalii. Lukijan, joka jakaa käsityksen sivistyksen ja kirjallisuuden merkittävyydestä, on häntä tietenkin helppo ymmärtää. (Ja kyllä, lukijassa herää myös väistämätön halu kirjoittaa sulkeisiin: Päättäjät. Mahdollistakaa sivistys. Ihmisen perustoimeentulo. Ihmisarvo. Se, että jokainen ihminen voi kokea elämänsä omaksi ja mielekkääksi. Sillä tiedättekö, se ei loppujen lopuksi edes maksa juuri mitään vaan lähinnä tuottaa.)

Olen elänyt pitkiä aikoja köyhyydessä sitä valitsematta, mutta ehkä olen sitten ylläpitänyt sitä, koska päätin paneutua kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoihin. Olen kuitenkin voittanut, koska pidän elämänvalintojani suunnattoman arvokkaina.

Niin Mathias, juuri niin: olet voittanut.

Olen tähdännyt ylöspäin, eteenpäin, kohti omaa paikkaani kirjallisuudessa, josta on tullut minulle elämän kokoinen. Olen yrittänyt tehdä elämästä kirjallisuutta ja kirjallisuudesta elämää.

Ja tässä sitä on: kirjallisuutta.

Selvää ja surullista on, että luokkayhteiskunnan aika ei ole ohi, vaan sen mekanismit ovat päinvastoin entistä monimutkaisemmat. Kaiken aikaa näemme, että vallanpitäjien intressit repivät kuiluja myös yhä syvemmiksi: toiset saavat menestyä, toiset syrjäytyä, ja syrjäytettyjä kohdellaan alemman tason kansalaisina, jotka ovat laiskuuttaan valinneet osansa itse. Toisinaan tämä kaikki todella hirvittää.

Minut valtasi uusi ajatus, joka osoittautuisi vähitellen aivan yhtä voimalliseksi kuin minua aiemmin vainonneet alemmuuden ja sivistymättömyyden tunteet:

mitä merkitsee se, että minä sivistyksen ja kirjallisuuden kautta

olen luonut itselleni kokonaisen maailman, joka partaterän tavoin

leikkaa minut irti taustastani, kahdesta veljestäni ja vanhemmistani?

Rosenlundin kokemus toiseudestaan on hyvin vahva – ensin suhteessa akateemiseen maailmaan, sitten suhteessa läheisiinsä. Tuntuu surulliseltakin, että se on hänelle niin vaikeaa. Ja siltä, että ihmisen kokemus on ehkä aina monien tekijöiden summa: lapsuuden, temperamentin, ympäristön, senkin mitä toiset meistä kutsuvat sattumaksi ja toiset kohtaloksi. Mutta se, ihmisen kokemus, on joka tapauksessa ihmiselle todellinen.

Rosenlundin teokset, molemmat, ovat yhteiskunnallisesti rohkeita ja tärkeitä: ne näyttävät, miten erilaisia ovat samassa yhteiskunnassa elävien yksilöiden todellisuudet. Näiden todellisuuksien valtavasta erilaisuudesta kertovat osaltaan myös ne käsittämättömät sanat, joita Rosenlund esikoisteoksensa myötä sai. Taivasteltiin esimerkiksi sitä, että hän opiskelee kirjallisuutta eikä jotakin järkevämpää. Köyhä ei kai saisi tavoitella eikä toivoa mitään. Sellaisiakin ne kai ovat, tämän yhteiskunnan luokat: erilaisia itsemääräämisoikeuksia.

Toivon, että edes joku tämän teoksen myötä havahtuu huomaamaan, että maailmamme ei ole valmis. Että se pieni ihminen siellä elämässään silti yrittää. Pyrkii antamaan elämälleen raamit, kulkemaan jotakin kohti. Siinä on resurssi, jota tässä maailmassa pitäisi vaalia. 

Vaikeneminen on kuolemista. Kirjoittaminen taas on teko elämän puolesta.

Jatka niitä Mathias, tekoja elämän puolesta.

 

**********

 

PS. Kuuntele myös Mathias Rosenlundin ja Taru Torikan keskustelu.

**********

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5. 153 s.

Suomentanut Taija Mård. Schildts & Söderströms 2015.