Pariisille

Ihmisen olemassaolo vain hento henkäys ennen hetkeä jona kaikki arvaamatta päättyy, vain kevyt kosketus tiivistyneenä jälkenä niissä jotka jäävät. Ja kuitenkin niin paljon, elämän kokoinen paino ja tulevaisuuden jota ei tullut, nuoren naisen muistoksi muuttunut hymy ja isättömäksi jääneen lapsen suru, kaikki se ympärille säteilty valo, joka sittenkin säilyy niin kauan kuin joku muistaa. Suru kaikesta siitä turhuudesta, jonka pimeään eksyneen ihmismielen mielivalta pakottaa meidät kohtaamaan.

Ja niin kuin aina, tapahtumat väistyvät otsikoista, tulee uusia, elämä jatkuu niin kuin sen täytyy, arkisina askareina ja hymyinä, pieninä tyhjänpäiväisinä murheina, pyrkimyksenä luottaa ihmisen sydämeen kaikesta huolimatta, keskusteluhetkinä joina lapsille sanotaan että muistattehan, ne ovat vain muutamia kaikkien hyvien joukossa, on pidettävä oma sydän avoinna ja avarana, uskottava hyvään sillä vain niin se voittaa, hyvä. Ja silti sydän rinnassa repeilee, tekee pesää jälleen yhdelle surulle joka väistyy mutta ei unohdu, puristaa pelon kiteytymäksi siihen repeämään joka kerää itseensä ihmismielen pimeän. Ja kuitenkin: kun olen taas itkenyt nämä kyyneleet, minä juon teetä, teen asioita joita on tehtävä, pyörittelen lauseita ja kappaleita ja pyykkejä, hymyilen ja nauran, tunnen iloa ja onnea ja toivoa, muistelen laulua jota laulettiin jo silloin joskus, laulua maailmasta ja lapsista, ja ajattelen, että joskus, jonakin päivänä, tämä kaikki muuttuu, ihmiset pitävät toisiaan kädestä eikä kukaan ole toiselle paha, on vain loppumattoman rakkauden ja ihmisarvon toteutunut utopia.