Tuskin mitään.
Vain puhelimen pirinä hiljaisessa huoneessa. Kadonnut osoitekirja, jonka joku
on löytänyt. Tapaaminen, kysymyksiä nimestä. Se, ettei muista. Joku vanha
tapaus, josta toinen tahtoo tietää.
- kiitos kirjastolle -
Jean Daragane on kirjailija, joka on elänyt jo
vuosikymmeniä. Kirjailija, joka joskus kauan sitten kirjoitti esikoisromaanin
nimeltä Kesän pimeys. Nyt mies
nimeltä Gilles Ottolini puhuu siitä, sanoo että romaanissa on mainittu sama nimi
kuin osoitekirjassa. Daragane ei oikein muista koko kirjaa, ei tuota mainittua
nimeä, ei sisältöäkään. Niin: elämään mahtuu hetkiä, jotka eksyvät toistensa alle.
Chantal Grippay. Nainen Gilles Ottolinin vierellä. Nainen
joka soittaa ja tahtoo tavata kahden. Joka antaa Daraganelle papereita, valokuvankin. Jonka naulakossa riippuu musta
satiinileninki. Muistojen hämärä häly, josta löytyy joku toinen, jonka nimi on myös ollut Chantal. Vaikka niin, tämä
Chantal, tässä, on oikeastaan Joséphine. Sellainen ihminen on: olento, joka voi vaihtaa nimensä.
Illalla – tai yöllä – mies lukee saamiaan papereita, liian tiheitä ykkösen rivivälillä kirjoitettuja sivuja. Tuntuu kuin olisi sukeltanut sekavaan, sakeaan sotkuun. Sivut ovat pelkkä luonnostelma, jotka kätkivät olennaisen. Vastaan tulee kuitenkin etäisesti tuttuja nimiä, sellaisia joiden kantajat kuuluvat kauas kaukaisuuteen. Myös muuan Annie Astrand, jonka ympärille piirtyy punainen ympyrä. Ja valokuvan lapsi.
Romaaniin, esikoiseen, kirjoittunut kappale
todellisuutta, etsintäkuulutus. Kerrostuneita muistikuvia eri ajoilta. Ohikulkevia ihmisiä,
joiden merkitys kasvaa merkillisen suureksi. Kysymys siitä onko muisto totta,
voiko omaan muistoon luottaa tai toisen. Ja se, ettei pidä koskaan laskea sen varaan, että kukaan osaisi vastata meidän
kysymyksiimme. Se, että ihminen ehkä todella unohtaa elämänsä häiritsevät
yksityiskohdat. (Ajattele: Mitä kaikkea muistat? Mitä kaikkea et? Mitä luulet, kertooko muistisi oikein? )
Mitä kaikkea tapahtuu ja tapahtui? Mieleni etsii tarinan juonia, kutoo
sen antamia sanoja toisiinsa ja etsii kertomukselle koherenssia. Mahdollisuudet
kurkistelevat nurkan takana, katsovat kujeilevasti kunnes eksyvät näille
kulmille. Niin Modiano tekee: kertoo jättämällä kertomatta, antaa häivähdyksiä niin kuin se hämärä kokoelma jota kutsumme nimellä muisti. Mikään ei ole varmaa.
PS. Kun olen lukenut kirjan loppuun, palaan alkuun. Luen
kaiken uudelleen. Luettuani olen yhä eksynyt, minäkin. Koetan kirjoittaa, se on vaikeampaa kuin aikoihin. Minulla on edelleen vain ne mahdollisuuksien kujeilevat katseet. Hyvä, ihmettelevä hämmennys.
*********
Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Romaani, 136 s. WSOY 2015.
Ranskankielinen alkuteos Pour que tu ne perdes pas dans le quartier, 2014.
Suomennos Lotta Toivanen.
Tekstisi tuntui hyvälle. Pidän Modianon tekstistä. Blogitekstin tekeminen ei ole helpointa hänen kirjoistaan. Silti uskallan sanoa, että ne ovat selkokirjoja. Olen lukenut yhtä kirjaa toista viikkoa. Sivuja on vain 182. Olen lukenut loppuun, aloittanut alusta ja silmäillyt paloja sieltä täältä. Olen tehnyt tekstinkin, jota yhä mietin. Tuo sinun lauseesi Hyvä, ihmettelevä hämmennys, on vallannut minut. Kun vielä korvaan sanan hyvä sanalla syvä. Kovemmalle tämä tuntuu vain ottavan kuin Modiano.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Ulla! Minäkin pidän Modianon tekstistä: tämä oli ensimmäiseni häneltä, mutta ei viimeinen. Hämmennys hänen sanojensa jälkeen on hyvää, sellaista jota kokee luettuaan jotakin hyvää ja syvää. Kirjoittaminen tästä oli tosiaan kummallisen vaikeaa, sanat eksyilivät näille kulmille tai jonnekin...
PoistaMinä en tajunnut tästä kirjasta oikein mitään. Liian korkealentoista makuuni.
VastaaPoistaKoemme kirjat eri tavalla ja niin sen pitää ollakin: kirjallisuuden rikkaus perustuu juuri siihen, että olemme lukijoina erilaisia :)
PoistaKiitos kommentistasi :)
PoistaMinun täytyy tunnustaa (häpeillen) etten ole vielä saanut aikaiseksi tarttua Modianon teoksiin. Halu on ollut kyllä suuri. Hulluilla päivillä olin langeta hamstraamaan hänen kirjojaan, mutta jätin ne vielä sinne vakaana aikomuksenani vielä palata, mutta tulikin muuta... Ehkä minäkin suuntaan seuraavaksi kirjastoon.
VastaaPoistaKovin houkuttelevasti sinä Modianosta kirjoitat - tuli tarve eksyä hänen hiljaisuuksiinsa, noille sanattomille kujille... Kiitos Katja ihanainen! <3
Hih häpeää: minusta tuntuu, että minä saisin hävetä koko ajan sitä ja sitä lukematonta kirjaa tai kirjailijaa, mutta en kyllä taida enää jaksaa - miten sitä muka kaiken ehtisi ja ne tuuletkin aina tuulevat omalla tavallaan :)
PoistaTämä on kyllä hieno ja kiehtova kirja, ja aion lukea Modianoa lisääkin, mutta ehkäpä vasta pienen tauon jälkeen... Tuntuu, että hänenkin teoksensa ovat niitä, jotka ansaitsevat ympärilleen ilmaa.
Kiitos kommentistasi ja hyvää matkaa Modianon sanoihin jos ja kun niiden aika joskus tulee <3
Minulla oli tämä lainassa, mutta piti palauttaa, kun en ehtinyt lukea. No, olen lukenut pari muuta Modianoa ja sinänsä ei liene niin kovin suurta väliä, mitä häneltä lukee, koska kaikki hänen teoksensa ovat muistamisen yritystä, muistin epäilyä, epämääräistä menneisyyttä ja huojuvia henkilöhahmoja. Olen kyllä pitänyt Modianosta ja hienosti tuot kirjoituksessasi esiin hänen (katoavan) ominaislaatunsa. Voisi olla kiinnostavaa tietää, millainen lapsuus ja nuoruus Modianolla oli, vaikka en sinänsä halua lukea kirjallisuutta tekijän elämän kautta. Modianolla menneisyydestä kertominen on kuitenkin niin korostunutta, että jotakin traumaa tms. hän varmaan kirjoissaan työstää.
VastaaPoistaKuten tuot esiin Modianon teoksissa on omanlaisensa henki, jota kuvaa hyvin vaikkapa juuri "naulakossa roikkuva musta satiinileninki." Joko näistä tämäntapaisista kuvista täyttyy tai niiden luota halua äkkiä pois. Itse olen viihtynyt Modianon seurassa.
Niin... tuo elämän ja teosten suhde on kyllä yksi kimurantti ja samalla kiehtovakin ikikysymys. Minäkin periaatteessa vierastan teosten (yksioikoista) peilaamista tekijänsä elämään, mutta toisinaan sitä silti tuntee tiettyä kiusallista uteliaisuutta... Ajattelen silti jotenkin niin, että teoksissa ne elämän teemat jollakin tavalla universaalistuvat. Mutta juu, Modiano sukeltaa tässäkin tosiaan muistiin ja menneisyyden hämäryyteen. Tämä oli minulle ensimmäinen hänen teoksistaan, mutta aion lukea lisää. Musta satiinileninki ja muu saivat minutkin viihtymään - niin hankala kuin tuo sana vähän onkin ;)
PoistaKiitos kommentistasi!