tiistai 3. marraskuuta 2015

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja (2010/2015)

 
Kas niin, Karl Ove. Minä hyppään sinun taisteluusi kesken matkan. Tiedätkö: kaikki se humu näiden sotiesi ympärillä on tavoittanut minut viiveellä, taidan olla vähän sellainen että kiertelen asioita joista kasvaa ilmiöitä, ummistan silmäni tai olen muuten vain näkemättä, en tiedä, jotenkin kai pakenen keskiöstä marginaaliin. Tunnustan kyllä tämänkin: osittain olen ohittanut teoksesi myös siksi, että niillä on niin sotaisa nimi – niin, niistä tulee mieleen se, tiedäthän, tiedät, olet luultavasti nimennyt kirjasi näin tietoisesti ja tarkoituksella.



 
- kiitos kirjastolle - 


Sinä sanot:

Mikä tunne se oli?
En tiennyt. Sitä ei voinut tarkastella, sitä ei voinut selittää eikä perustella, siinä ei ylipäätään ollut mitään rationaalista, mutta toisaalta se oli päivänselvä, kaikenkattava: kaikki muu kuin kirjoittaminen oli turhaa. Mikään muu ei riittäisi eikä voisi tyydyttää sitä janoa.”

Tämä kaikki, kokemukseni sinun kirjasi äärellä, saa minut miettimään kaikenlaista. Ajan hermolla olemista ja nimiä jotka kätkevät ja ihmisen merkillistä mieltä joka valitsee ja jättää valitsematta ja niin, kaikenlaisia merkillisiä sattumanvaraisuuksia ja kirjallisia ilmiöitä ja temperamenttejakin (lukijan tai kirjoittajan tai ylipäätään ihmisen tai niiden kaikkien) ja niin, ehkä myös suuria sanoja.

Varmaan tiedätkin, että sinusta puhutaan paljon hyvää: sinua kutsutaan Pohjolan suurimmaksi kirjallisuustapaukseksi ja sanotaan, että tulet muuttamaan kirjallisuutta. Ehkä muutatkin ja jos minulta kysytään, niin minä sanon että se on hyvä, sekin että omasta elämästä kirjoittaminen on ehkä lopultakin yhtä suurta ja tärkeää ja oikeaa kuin ’fiktion’ kirjoittaminen (ja niin, kuka sitä paitsi sanoo, että silloin kuvittelisi yhtään vähemmän?). Eikä nyt takerruta käsitteisiin, ei omaelämäkerrallisiin sopimuksiin eikä autofiktioihin, puhutaan niistä sitten, tuonnempana, lasillisella tai kahdella. Sanotaan nyt vain tämä: kysymys totuudesta on ehkä aina jonkinlainen leikki.

Olen lukiessani miettinyt mikä mies sinä oikein olet tai lähinnä sitä osaatko sinä oikeastaan kirjoittaa ja mitä se sitten tarkoittaa, kirjoittamisen taito, ja tiedätkö, minä luulen että tämän kummallisen lukukokemuksen anti on juuri se, kaikki nämä kiehtovat ja itsensä kanssa kisailevat ajatukset, mietelmät siitä mitä kirjoittaminen ylipäätään on ja mistä ja miten voi tehdä sitä mitä kutsumme kirjallisuudeksi. Sinä sanot: ”Minulla ei oikeastaan ollut lainkaan mielikuvitusta, vaan kaikki kirjoittamani liittyi todellisuuteen ja omiin kokemuksiini” ja minua jotenkin naurattaa, naurattaa tämä kaikki, mielikuvitus ja todellisuus ja kokemukset ja koko maailma, se mitä sinä sanot ja miten ja se mitä kirjallisuus on, mitä.

Ja kuitenkin: sinä vain asettelet sanoja peräkkäin, ihan tavallisia arkisia sanoja, joissa ei ole mitään suurta eikä ihmeellistä, ne vain ovat, asettuvat toistensa jatkoksi ja tekevät pienistä asioista vähän isompia, sellaisia elämän hetkiä, todellisia tai todenkaltaisia. Muistat milloin söit kananmunia ja milloin kalamurekepihvejä ja hetken aikaa minä hymähtelen kunnes taas äkkiä muistan että niinhän se juuri on, niin juuri, sitä muistaa kaikkea merkillisen triviaalia tai sitten ei, ei se ehkä olekaan ollenkaan triviaalia, minäkin muistan hetkiä joina olen syönyt paahtoleipää tai jäätelöä tai juonut vihreää minttuteetä ja oikeastaan, niin, nyt me aivan pian eksymme jo ihmisen mieleen mutta sehän on juuri oikein, eikö niin, sillä sieltä se kaikki kumpuaa, se, tämä. Muisti ja kaikki ne sadut joilla sen aukkoja täytämme. (Söitkö sinä oikeasti silloin juuri kananmunia? Kalamurekepihvejä?)

Ja Skrivekunstakademiet ja kirjallisuustieteen opinnot – niin, pohdintoja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Miten minä voisin olla viihtymättä? Kirjoittajan kärsimystä, hetkiä joina kukaan ei ymmärrä ja joina osaksi tulee vain kritiikkiä joka pitäisi kyetä ottamaan vastaan kuin opetus tai lahja. Sinä sanot: ”Skrivekunstakademietiin en kaivannut, ei mennyt päivääkään ilman että minusta sanottiin jotakin alentavaa, toisin sanoen minun teksteistäni sanottiin jotakin alentavaa. Kukaan ei tarkoittanut mitään, sitä kutsuttiin kritiikiksi, ja sen tarkoitus oli auttaa, mutta minun tapauksessani se oli toivotonta, sillä teksteissä ei ollut mitään muuta kritiikin vastapainoksi.” Ja minä ajattelen sitä, kirjoittamisen opettamista ja oppimista, ja sitä miten erilaista se kaikki voi olla, niin monesta asiasta riippuen. Sitäkin, kuinka kirjoittaminen kaikesta palosta huolimatta oli myös ”tappiota, se oli nöyryytystä, siinä joutui kohtaamaan itsensä ja toteamaan ettei ollut tarpeeksi hyvä.” Hyvä, hyvä, hyvä.

Ja sellaista se joskus on ollut tai on, sellaista että ”vaikka en tajunnutkaan taiteesta, olin vain tajuavinani”, juuri sellaista, sillä mitä, mitä se oikeastaan edes on, taiteen tajuaminen, ja kun sinä sanot että ”tärkeintä esseen kirjoittamisessa oli salata oma osaamattomuutensa” minä naurahtelen taas, voi kyllä, se on lämmintä ihanaa vapauttavaa kuplivaa naurua. Niin Karl Ove, kaikkein eniten minä pidän ehkä juuri siitä: kyvystäsi nähdä kaikki se keskeneräisyys ja katsella itseäsi lämpimällä itseironialla. Niin, olet riemastuttava: ”En osannut mitään, mutta osasin entistä paremmin teeskennellä että osasin.” (Kuule, minä en ole vieläkään lukenut sitä James Joycen Odysseusta, en sitäkään, en vieläkään, ja olen kai kuitenkin olevinani jonkinlainen kirjallisuusihminen. Nauretaanko?)

Kyllä: sinä ihastutat minua, sinä tai se pieni, nuori poikaparka joka sinä tässä olet, ei, ei, sinä olet kaksi, ainakin, ja ehkä siksikin sinä ihastutat ja lämmität, tai ei, et ehkä niinkään sinä vaan se sinussa joka sinua tulkitsee ja kyllä, kirjallisuus muuttuu, se kertyy, sellaista se on, sinä tiedät ja minä, mutta entä etiikka, niin, etiikka, se mikä on oikein ja mikä ei, mutta kuule, nyt minun täytyy mennä (minulla on kirjoitettavaa, kirjoitan kirjallisuutta tai niin, kirjallisuudesta, tiedäthän) mutta jatketaan tästä, eikö vain, mennään sinne lasilliselle, minulle sopii tee tai viini, miten vain.

Niin. Osaatko sinä kirjoittaa? Nyt minä tiedän. Ehkä. Ja entä se sota, taistelu? Niin, jatketaan siitäkin.

”Niin, mitä janoa?
Miten siitä oli tullut niin voimakasta? Sanojen kirjoittamisesta? Eiväthän ne edes olleet tiedettä, tutkimusta, selontekoa tai mitään muutakaan kirjoittamisen alempaa lajia vaan kaunokirjallisuutta?
Se oli hulluutta, koska nimenomaan sitä en osannut. Kirjoitin hyviä aineita, kirjoitin hyviä artikkeleita, arvosteluja ja haastatteluja. Mutta heti kun istahdin kirjoittamaan kaunokirjallisuutta joka oli ainoa asia mitä halusin elämässäni tehdä, ainoa asia minkä koin mielekkääksi, vedin vesiperän.”

Tai sitten et. Sillä: 

Minusta tulee esikoiskirjailija. Romaanini julkaistaan. Olen kirjailija.
  

Kiitos. Takk.


***********

Karl Ove Knausgård: Taisteluni – Viides kirja. Romaani, 683 s.
Norjankielinen alkuteos Min kamp. Femte bok. 2010.
Suomennos Katriina Huttunen. Like 2015.



6 kommenttia:

  1. Loistava kirjoitus - tai kirje Karl Ovelle! Olisikin mielenkiintoista hypätä Taisteluuni-sarjaan mukaan kesken kaiken. Miksipäs ei, koska melkoisista fragmenteistahan muistot muodostuvat ja mitä niistä sitten kerrotaankaan: kalamurekepihvejä vai suuria tunteita? Miten ne halutaanko muistaa, ennen kaikkea miten kertoa.

    Minä olen lukenut Taisteluni-sarjan neljä ensimmäistä osaa. Jotain kiehtovaa niissä on, mutta olen antanut tämän viidennen nyt vain odottaa. En ole vielä kaivannut paluuta Karl Oven ajatuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaimani! Hyppääminen Karl Oven taisteluihin kesken matkan oli mielenkiintoinen ja antoisa elämys - teos vei mukanaan vaikka en aikaisempia osia ollutkaan lukenut. Aiheistonsakin puolesta tämä tietysti puhutteli - kirjallisuutta ja kirjoittamista :)

      Ja fragmentteja, niin. Kalamurekepihvejä ja suuria tunteita. Muistojen totuus on aina mielenkiintoinen kysymys, samoin ihmisen halu merkityksellistää niitä sanoiksi järjestelemällä.

      Saattaa olla, että minäkin luen myös ne aiemmat osat ja jatkoakin taitaa olla vielä luvassa... Luulen kyllä, että Karl Ovekin on niitä kirjailijoita joiden kannattaa antaa välillä vaikka vähän odottaakin: hänen ajatuksistaan varmaan melko helposti täyttyy, jos niitä vähälle aikaa lukee paljon.

      Poista
  2. Taisteluni-sarja saa minullakin aikanaan vuoronsa. Tunnustuskirjallisuus ei ole mielialuettani, mutta olen päättänyt lukea joulukuun alussa alueen kotimaisen peruskirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnustuskirjallisuus on oma mielenkiintoinen lajinsa, eikä vähiten siihen liitetyn rehellisyyden oletuksen vuoksi. Minua kiinnostaa tunnustuskirjailijoiden leikkiminen totuuksilla ja niiden illuusioilla.

      Kiitos kommentistasi ja antoisia lukehetkiä tuon valitsemasi teoksen äärellä! Ehkä Taisteluidenkin aika tulee sitten aikanaan, minäkin saatan näiden parissa jatkaa :)

      Poista
  3. Mainiota mietiskelyä! Minä en ole Taisteluni-sarjaa vielä lukenut (paitsi ensimmäisen osan ensimmäisen luvun ja sitten annoin kirjan lainaan, mietin, että ehdinhän tuon myöhemminkin).

    Ilmiöt ja niiden syntyminen ovat kiinnostavia asioita. Ehkä Knausgård osuu sarjallaan ajan hermoon, muuntaa tosi-tv:tä tosikirjallisuudeksi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta! Ilmiöiden syntyminen on tosiaan mielenkiintoista ja kyllä: ajassamme on jonkinlainen tositarinoiden jano, huomaan sen itsessänikin vaikka en (tosi-)tv:tä katsokaan :) Ainakin omalla kohdallani tämä liittyy myös haluun pohtia kirjallisuuden olemusta, kysymykseen siitä mitä (kaikkea) kirjallisuus lopulta on.

      Ehkäpä joskus vielä tartut Taisteluihin :) Minä luulen, että en jätä tähän. Lukujärjestyksestä en vielä tiedä, ehkä luen näitä tahallani miten sattuu kun kerran tällä tavoin aloitinkin :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!