Mary Shelley: Frankenstein (1818)

 

 

”Minä olin lempeä ja hyvä; kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.”

Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran viime kesänä ja joka puhutteli minua todella vahvasti – niin vahvasti, että nyt teki jo mieli palata sen äärelle uudelleen, ja niinpä luin teoksen toistamiseen vain vuoden jälkeen. Vuosi sitten täällä kamarissa elettiin myös hiljaiselon aikoja, joten lukukokemusta ei silloin tullut tänne tallennettua, mutta korjaanpa nyt tämänkin tässä tällä kertaa.

Frankesteinin tarina on teoksen kauhugenrestä huolimatta ennen kaikkea surullinen ja varmasti monelle ainakin pääpiirteissään tuttu: lahjakas nuori tiedemies Victor Frankenstein ryhtyy leikkimään elämän ja kuoleman rajoilla, tavoitteenaan uusi ihmislaji ja kuolemattomuus, ja kokoaa kuolleiden ruumiiden kappaleista hahmon, jolle antaa elämän. Luomus on kuitenkin ulkoiselta olemukseltaan kammottava hirviö, jota sen luoja itsekin kavahtaa, muista ihmisistä puhumattakaan. Sydämen lämpöä, herkkyyttä ja kaipuuta kauneuteen ja rakkauteen kukaan ei hirviökuoren alta näe.

”Usko minua, Frankenstein; minä olin lempeä, sieluni hehkui rakkautta ja inhimillisyyttä, mutta minä olen niin yksinäinen. Sinä, minun luojani, kammoksut minua; mitä toivoa minulla on saada ystävällisyyttä muilta ihmisiltä, jotka eivät ole minulle mitään velkaa? He halveksivat ja vihaavat minua.”

On huikeaa, että Shelley on kirjoittanut teoksensa jo kaksisataa vuotta sitten, niin hyvin sen teemat ja kysymykset sopivat myös meidän aikaamme, ja melkoisen pysäyttävää on sekin, että kirjailijatar täytti teoksen ilmestymisvuonna 21 vuotta. Frankenstein näyttää hyvin koskettavasti ihmisen älykkyyden, tiedonhalun ja kunnianhimon kaksiteräisyyden ja sen, miten ihminen ajattelemattomuuksissaan toimii myös itseään vastaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin kipeän surullinen kertomus rakkaudenkaipuusta, ennakkoluuloista ja hylätyksi tulemisesta, siitä miten juuri ympäristö luo hyljeksimästään yksilöstä hirviön: vasta hyljeksittynä ja ihmisiin pettyneenä hirviö ryhtyy hirmutekoihinsa, kostaakseen luojalleen olemassaolonsa ja yksinäisyytensä.

”Tunteeton, sydämetön luojani, sinä olit antanut minulle aistit ja tunteet ja sitten jättänyt minut yksin maailmaan, ihmisten halveksimana ja vihaamana!”

Lopulta hirviö pyytää Frankensteinia luomaan itselleen oman elämänkumppanin, naisen joka olisi hänen itsensä kaltainen ja jonka kanssa hän voisi elää syrjässä hyljeksivistä ja vihamielisistä ihmisistä. Ensin Frankenstein lupautuukin, hirviötään tavallaan ymmärtäen, mutta lopulta hän pettää lupauksensa, koska pelkää mitä toisen hirviön luomisesta seuraa. Ymmärrettyään jälleen kerran jäävänsä vaille rakkauden mahdollisuutta hirviö kostaa lisää.

” – Onko oikein, hän huudahti, –  että kaikki miehet löytävät rinnalleen vaimon ja metsän pedot puolison, ja minun on oltava yksin? Minussa oli helliä tunteita toisia kohtaan, mutta itse sain kokea inhoa ja halveksuntaa.”

Toisen lukukerran jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että tämä on valtavan hieno ja vaikuttava teos, ja tämä kannattaakin ehdottomasti poimia luettavien klassikoiden listalle, jos tämä ei ole vielä lukuun päässyt. Kauhugenreäkään ei kannata säikähtää, vaikka se vieraalta tuntuisikin: minäkään en ole varsinaisen kauhun ystävä, mutta tämä on tosiaan enemmänkin viisas, pohdiskeleva ja surullinen. Kauheaa on lähinnä se, miten herkkiä ovatkaan rajat hyvän ja pahan välillä.

”Saattoiko ihminen todella olla niin voimakas, niin hyveellinen ja suurenmoinen ja kuitenkin samalla niin katala, halpamainen ja alhainen?”

Frankenstein on ihmisyyden ajatonta kahtalaisuutta täynnä, ja se jättää jälkeensä tärkeän ja ajasta aikaan kantavan kysymyksen siitä, kuka onkaan toiselle hirviö ja miksi. Mitäpä muuta tuo hirmutekoja tekevä hirviö on kuin hylätty ja yksinäinen olento vailla rakkautta ja samalla ihmisen käsistäriistäytyneen kunnianhimon kuva?

*

Mary Shelley: Frankenstein, 1818. Englanninkielinen alkuteos Frankenstein, or the Modern Prometheus, suomennos Paavo Lehtonen. Lukemani painos Keskiyön kirjasto, Otava, 2008.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (1857)

 

”Emma oli kaikkien romaanien rakastajatar, kaikkien näytelmien sankaritar, kaikkien runokokoelmien epämääräinen nainen.”

 *

Olin jo pitkään halunnut lukea uudelleen Gustave Flaubertin klassikkoromaanin Rouva Bovary (1857), ja nyt sen sitten lopulta tein. Edellisestä lukukerrasta olikin vierähtänyt jo noin puoli elämää, ja vaikka muistin ja tiesin toki peruskuvion – rouva Bovary, herra Bovary, rouvan rakastajat ja lopun tragedia – yksityiskohdat olivat tietenkin jo aikaa sitten mielestäni hälvenneet.

Erityisesti minua kiinnosti nyt nimihenkilö itse ja se, miten hänet ja hänen aviorikoksensa on kuvattu ja miten tämä juuri naisen tekemää aviorikosta käsittelevänä teoksena asettuu samaa kysymystä muutama vuosikymmen myöhemmin käsittelevien kotoisten klassikkojemme, Minna Canthin Salakarin (1887) ja Juhani Ahon Papin rouvan (1893), rinnalle.

Lukukokemus olikin hyvin kiinnostava ja kummastuttavakin. Siinä missä olen tuntenut hyvin lämmintä sympatiaa niin Salakarin Almaa ja Papin rouvan Elliä kuin Leo Tolstoin Anna Kareninankin (1875-77) nimihenkilöä kohtaan, tämän teoksen Emma jäi mielenkiintoisella ja kysymyksiä herättelevällä tavalla selvästi etäisemmäksi. Emma tuntui kaipuistaan huolimatta jotenkin viileältä, ihan erilaiselta kuin sisarhahmonsa Alma, Elli ja Anna, joista kaipuu tekee päinvastoin lämpimiä ja eläviä.

Tottakai Emman kohtalo on monien kanssasisartensa tavoin karu, mutta on kiinnostavaa, että teoksen loppusivuilla minussa tuntuu olevan selvästi enemmän kirjallisuushistoriaa tutkiskelevan lukijan kummastelevia kysymyksiä kuin sitä surua ja myötätuntoa, joka minut Alman, Ellin ja Annan kohdalla kerta toisensa jälkeen valtaa.

Siitäkö se johtuu, että Emma on monessa kohtaa ilmeisen laskelmoiva? Ja myös pintapuolisen turhamainen, vaikka luenkin hänen turhamaisuutensa myös turhautuneisuuden oireeksi? Vai siitä, että hän on tunteellisuudessaankin jotenkin tunteeton enkä tiedä mitä rakkaus hänelle oikein on? Vai siitäkö ehkä eniten, ettei hänessä ole lämpöä edes lastaan kohtaan? Onko koko tässä romaanissa yhteisestä aiheesta huolimatta jotakin hyvin erilaista kuin Salakarissa, Papin rouvassa ja Anna Kareninassa, vaikka yhtymäkohtiakin on? Ja miten onkaan naiskuvan laita?

Näitä keskeneräisiä kysymyksiä taidan nyt jäädä mielessäni pyörittelemään, ja nähtäväksi jää, päätyykö pyöritys vielä jonkinlaiseen lopputulemaan.

*

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 1857. Suomennos Eino Palola. 

 

Maalarisiskot (2019) & Ellen T. (2019)

 

Kaksi sarjakuvavinkkiä sinulle, jota innoittavat 1800- ja 1900-lukujen taitteen taiteilijaelämä ja etenkin tuon ajan naistaiteilijamme:

Reetta Niemensivun Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa, 2019) kuvaa Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, Helena Westermarckin ja Ada Thilénin ystävyyttä ja taiteilijanaskeleita. Teoksen sivuilla vilahtelevat myös naisten erilaiset personallisuudet ja ajoittainen kateuskin, samoin kuin se, miten heistä kullakin oli myös omanlainen ote työhönsä.

Annukka Mäkijärven, Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen Ellen T. (Teos, 2019) keskittyy puolestaan nimensä mukaisesti Ellen Thesleffin taiteilijuuteen ja elämään. Thesleff näyttäytyy teoksessa omaehtoisena oman tiensä kulkijana, jonka taiteilijaelämä oli yhtäältä iloittelevan boheemia, toisaalta vahvasti työlle omistautunutta.

*

Molemmat teokset ovat kiehtovia kurkistuksia naistaiteilijoiden työhön, ja samalla niissä näkyvät sekä vuosisadanvaihteen taiteilijaelämän lumo että ne kipeät vaikeudet, joita naistaiteilijoiden tiellä tuolloin oli, tarjotusta opetuksesta ja sen laadusta alkaen. Naisiahan pidettiin lähtökohtaisesti vain harrastelijoina, ja tunnustuksen saaminen omalle taiteelle ja taiteilijuudelle oli vaikeaa. Vaikeuksista huolimatta nämä rohkeat naistaiteilijat etsivät juuri sitä omaa polkuaan ja omaa ilmaisemisen tapaansa ja – kuten tänään hyvin tiedämme – myös löysivät ne. He ovat kaikki jättäneet oman tärkeän jälkensä taidehistoriaamme.

Molemmissa teoksissa myös viipyillään – tietenkin – vuosisadanvaihteen Euroopan taiteilijakaupungeissa ja -maisemissa, joista oppia ja innoitusta meillekin haettiin, ja tavataan myös muita ajan taiteilijoita. Esille tulee sekin, miten erilaisista taustoista tulevilla naisilla oli myös erilaiset lähtökohdat kulkea taiteilijantietään, kun toisella oli perheensä tuki ja samalla taloudellinen turva ja toisen taas piti taistella työnsä oikeutuksesta ja mahdollisuuksista enemmän. Yhteistä heille kaikille oli kuitenkin juuri se taide ja taiteilijuus, oman tien etsiminen ja kulkeminen.

On ihanaa ja hienoa, että nämä tärkeät taiteilijanaisemme näkyvät ja kuuluvat myös näissä sarjakuvissa, ja suosittelen tosiaan molempia lämpimästi aiheesta kiinnostuneille ♥ 

 

Venla Hiidensalo: Suruttomat (2021)

 

 

”En pelkää mitään, en edes itseäni.” [---] ”Tällaista on olla olemassa. Tällaista on olla vapaa. Minä olen Tyko ja Tyko on minä.” [---] ”Olen ainoa, joka saa maalata sinut, kuuletko, ainoa, Tyko sanoo.” [---] ”Pitäisi nousta, pakata matkalaukku ja lähteä, sanon itselleni.” [---] ”Äiti oli mitä oli. Kauniisti sanottuna ailahtelevainen. Ja sitten hän kuoli.”

Venla Hiidensalon Suruttomat on romaani Helmistä, Tajusta ja Evasta. Ja kadotetuista haaveista ja menetetyistä lapsista, kipeistä salaisuuksista ja toisen tahdon vallasta yli oman, elämän ja todellisuuden mukanaan tuomista haavoista, yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä.

”Isä karkasi hänen sormiensa alta kuin varjo. Öisin hänen mielensä kirjoitti itsepäisesti toista tarinaa. Se tarina kertoi äidistä.”

*

Helmi Vartiainen oli lahjakas nuori nainen, joka 1900-luvun alussa pääsi opiskelemaan Ateneumin piirustuskouluun ja haaveili vapaana aukeavasta elämästä ja taiteilijan urasta. Koulussa hän tapasi Tyko Sallisen, jonka kanssa hän avioitui. Opinnot oli avioliiton myötä jätettävä, koska naimisissa oleva nainen ei saanut osallistua koulun opetukseen.

Todellisuudesta tuli avioliiton myötä hyvin toisenlainen kuin haaveissa. Helmistä tuli Tykon teosten Mirri ja kahden tyttären äiti, sitten eronnut ja yksinäinen, töitään ”muutamasta perunasta ja leivänpalasta” kaupitteleva nainen. Häneltä vietiin lopulta kaikki.

”Unessa kävelen tummaan veteen. Vesi on pehmeää, ja se ottaa minut vastaan kuin äidin syli. Kävelen pohjaa pitkin aina sinne asti missä taivas näkyy enää valonkajona eikä minusta jää jälkeäkään.”

*

En ennen tämän romaanin lukemista tiennyt Helmi Vartiaisesta oikeastaan mitään, en myöskään Tajusta, Evasta tai Tyko Sallisestakaan (no, Tyko Sallisen tiesin nimeltä ja jonkinlainen kuvajainen hänen teoksistaankin mielessäni oli). Siksi saatoin lukea tätä ilman suurempia ennakkotietoja ja omia tulkintojani henkilöiden elämästä ja ennen kaikkea juuri romaanina, mahdollisen tarinan rakentavana fiktiona, johon kietoutuu myös todellisuutta ja elettyä elämää. Se, minkä toki tiesin, oli 1900-luvun alun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja naisten epätasa-arvoinen asema niin taiteen tekijöinä kuin aika lailla kaikessa muussakin. Maailma oli miesten, ja se näkyi ja tuntui.

Fiktion kirjoittaminen todellisista henkilöistä on kysymys, joka askarruttaa minua toistuvasti: kysyn mielessäni, onko se oikein ja/tai mielekästä, ja päädyn aina vastaamaan sekä kyllä että ei, tietämättä kumpaa mieltä lopulta enemmän olen. Tai ehkä sentään olen enemmän sitä mieltä että kyllä, ainakin nyt taas tällä kertaa. Se on oikein ja mielekästä, koska sillä tavalla nämä todellisuuden henkilöt heräävät henkiin, fiktio tekee heistä jotenkin nurinkurisesti enemmän todellisia ja saa lukijan ehkä myös kiinnostumaan heistä ja heidän elämästään enemmänkin. Toisaalta se ei ole, ei oikein eikä mielekästä, koska fiktion kirjoittaja kirjoittaa väistämättä vain tulkintaa ja rakentaa, valikoi ja kohdentaa henkilöidensä elämää ja tarinaa omasta elämästään ja kokemusmaailmastaan käsin ja kuorruttaa todellisuutta myös tietoisella sepitteellä, jonka taakse todellinen henkilö ja hänen elämänsä harsoutuvat. Kun kirjailija vielä on tarinaa rakentaessaan taitava ja lukijaa tekstillään ja tarinallaan viekoitteleva, kuten esimerkiksi Hiidensalo on, lukija saattaa tahtomattaankin ottaa tarinan myös totena ja unohtaa sen fiktiivisyyden.

Oikeasti kysymys ei ehkä pohjimmiltaan kuitenkaan edes ole ongelmallinen, jos ja kun muistetaan että tällaisia romaaneja todellisista henkilöistä kirjoitetaan ja luetaan juuri niinä kirjoittajansa tulkintoina. Romaanissa todellisistakin henkilöistä tulee romaanihenkilöitä ja heidän elämästään romaanihenkilöiden elämää, fiktiivisiä tarinoita jotka olisivat voineet olla totta. Kirjailijakin saattaa tätä myös tietoisesti painottaa, ja näin tekee myös Hiidensalo, joka kirjoittaa teoksensa jälkisanoissa seuraavaa:

”Olen kirjoittanut tämä tarinan todellisuutta mukaillen, niin kuin kaikki olisi voinut tapahtua. [---] Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.”

On myös oikeasti arvokasta, että fiktio osaltaan nostaa näitä näitä todellisia henkilöitä esille, kirjoittaa heitä eläviksi ja lähestyttäviksi ja muistuttaa siitä mitä on ollut – ja todellakin on eikä vain olisi voinut olla – koska mukana on aina myös sitä todellisuutta, fiktiivisistä kuorrutteista huolimatta. Kietoutuuhan todellisuus aina myös fiktiivisiin henkilöihin, kuinka ei sitten fiktioituihin todellisiin?

Helmi Vartiaisen ja muiden teoksen henkilöiden elämästä enempää siis tietämättä uskon, että Hiidensalo on onnistunut rakentamaan tarinan, joka kaikessa surullisuudessaan olisi varmasti voinut olla mahdollinen. Pidän paljon myös hänen tavastaan kirjoittaa, se on samaan aikaan jotenkin korutonta ja koskettavaa. Kaiken kaikkiaan Suruttomat on todellisuuden surullisia rosoja täysi ja kaikkea muuta kuin suruton romaani – hieno teos, joka ei ole hyvän mielen luettavaa mutta herättää lukijan mielessä monia kipeitä ja tärkeitä kysymyksiä: Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Mitä jos maailma olisi ollut toisenlainen? Ja miten paljon voikaan toinen ihminen vaikuttaa ihmisen elämänkohtaloon ja -tarinaan? Ja, ennen kaikkea, kuka oikeastaan oli Helmi Vartiainen? Millainen taiteilija, millainen ihminen? Millaisen elämän hän oikein eli ja miksi?

*

Venla Hiidensalo: Suruttomat. Otava, 2021.

Elämänmelankolian jatkumo

 

Toisinaan mietin, miksi minua – ja meitä ihmisiä yleensä – puhuttelevat usein erityisesti surulliset tai vähintään melankoliset teokset. Sellaiset, joissa rakkaus on kaipuuta ja täyttymättömyyttä, haaveet todellisuuden rosoihin sortuneita ja ihmiset eksyneitä ja yksinäisiä, hylättyjä ja petettyjä, ylikuljettuja ja menetettyjä, aina jotakin kaipaavia ja/tai kadottaneita.

Resonoiko elämänmelankolia meissä elämänvaloa vahvemmin? Saammeko enemmän kiinni elämänkivuista ja kaipuusta kuin onnesta ja tasapainosta? Tai rakentuuko kivuista ja kaipuusta vain parempia narratiiveja kuin onnesta? Onko elämänsäröissä enemmän tarttumapintaa ja samalla ehkä lohdullisuuttakin kuin säröttömyydessä? Ja näemmekö teosten elämänsäröjen äärellä myös sen, miten kaunista oma elämämme on, vaikka pienet murheemme tuntuvat toisinaan niin suurilta – ja sen, että meidän on yhä etsittävä parempaa ihmisyyttä ja maailmaa?

Muistelen näissä mietteissäni monia lukemiani kirjoja, niin vanhempia kuin uudempia, ja silmäilen omaa, itselleni merkityksellisimmistä teoksista koostuvaa kirjahyllyäni, jossa ei kepeän hyväntuulisia teoksia juuri ole. Hyllyssäni on lähinnä klassikoita, jotka ajattomuudessaan kantavat mukanaan selvästi enemmän elämän ja ihmisyyden rosoja kuin sileyttä.

Ehkä en kaipaa kirjoilta niinkään hyväntuulisuutta kuin koskettavuutta ja elämänsyvyyttä ja olen kirjan jäljiltä mieluummin haikea ja mietteliäs kuin hilpeä. Pidän kyllä onnellisista tai ainakin sovinnollisista lopuista, mutta useinkaan en sellaisia lukemieni teosten äärellä saa, vaan pikemminkin jään leijumaan ihmiselämän kipujen ajassa kerrostuvaan jatkumoon.

Kuitenkaan en ole vain elämänsäröinen ja melankolinen, vaan myös elämänvaloinen, naurava ja höpsöttelevä – ihminen, jossa on sekä säröjä ja kaipuuta että onnea ja iloa, niin kuin meissä kaikissa.

Ehkä juuri lukijuudessani vain painottuu halu ymmärtää ihmiselämän ajatonta keskentekoisuutta ja katoavuutta, johon väistämättä kuuluu myös melankoliaa ja surua?

*

Kuvassa kaksi yli aikojen puhuttelevaa elämänkipeää teosta: Albert Edelfeltin kaunis, surusilmäinen Virginie (1883) ja Leo Tolstoin elämän ja rakkauden repeilevissä ytimissä monella tasolla liikehtivä Anna Karenina (1875–1877).