L. Onerva: Sekasointuja (1904)

Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,

yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;

sill’ on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma,

sill’ on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.

Sill’ on lehti verinen ja purppurainen huuli,

sill’ on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli.

Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi,

elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!

Minulla on se sellainen, Hannu Mäkelän toimittama Liekkisydän (2010) – kuudenkymmenen vuoden verran L. Onervan (1882–1972) hienoja runoja. Kirja on aarteeni, mutta voi, se on aivan liian runsas. Toki se on ”vain” valikoima, mutta silti: kuusikymmentä vuotta, miten valtavan paljon elämää ja sanottuja sanoja! Luen sitä hiljakseen, alusta ja sieltä täältä. En ole päässyt loppuun enkä vielä pitkään aikaan pääse, matka on pitkä (ei vain runojen vaan myös elämän tähden!) enkä tahdo kiirehtiä. Tuntuuko, että sydän liekehtii liikaa. Ja niin: kiire ja runot, mikä mahdoton, mahdoton yhtälö. Niinpä viivyn yhä nuoruudessa, menneen vuosisadan ensimmäisissä vuosissa...

Tämä teos on

”Senssuurin hyväksymä 14 p:nä lokakuuta 1904,

Helsingissä.”

Kiitos kirjastolle jälleen yhdestä aarteesta!

Ja sitäpaitsi: tahdon lukea näitä Onervan runokokoelmia myös kokonaisuudessaan ja yksitellen. Niin, jälleen yksi matka – näitä riittää, aloitettuja ja aloittamattomia ja omissa askeleissaan alati palailevia... Mutta oi, onhan ihanaa niin. Onerva-matkallani on nyt Sekasointujen (1904), ensimmäisen runokokoelman, aika. Ja voi, paljon on yhä lukematta niin kuin minulla aina, mutta oikeastaan tunne on vain suloinen: onhan niin paljon kokematonta, kohtaamattomia sanoja...Tämäkin matka saa kestää kauan.

Kun tunnettani hyväilet,

niin teet sa väärin, väärin,

vaan tee se sentään, tee se vaan,

oi vie minut hourihin unten maan,

ne hetket kerään ma purppuraan

ja kultakuoriin käärin – – –

Kyllä, Onerva on niitä kirjailijoita, joiden tekstejä lukiessani kohtaan suurinta sydänväreilyä, suurinta ravistusta, suurinta paloa ja poltetta. Hän on yksi sydänkirjailijoistani, rakkaimmista. Voiko tunteakaan muuta kuin väristystä, kun kaiku keinahtelee ja sointi soutaa. Voiko:

Keinutan kaikua, souatan sointia,

tuuditan tunteeni lasta.

Puolet sen sielua omaani on,

puolet on taivahasta.

-----

Tuskin: onhan puolet sen sielua omaani ja niin, puolet taivahasta... Myöhemmin runossa hopeinen kieli soittaa herkkiä laulujaan ja jollei muuta ole, niin onhan nämä laulut... Mutta oi, on! On koko liekehtivä elämä! On, Onerva!

Oi elämä, nostata huulillein

ilovirtojen hehkuva juoma

ja loihtios sieluni sisimpään

uus’ Edeni riemujen luoma!

Mua hurmaos onnesi sävelin

yli äärien uhkuavaisin!

Elon nautinnon hurjihin loimoihin

koko henkeni upottaisin.

Oi elämä, heitä mun herkuksein

nyt onnesi ihanin hurma:

se kaikki sun antisi entinen

oli tuska ja sielun ja turma!

Join pohjahan kärsimyspikarin

tulikielin kirveltäväisin:

nyt antaos maljake riemujen,

oi, senki mä tyhjentäisin!

-----

Ja oi, on naiseus! Kaikki sen voima, jos siihen uskaltaa tarttua:

Te naiset, te naiset, te näyttelijät,

te petätte, peitätte yhä,

te lainaatte lapselta katsehen

ja ilmehen tekopyhän.

Te petätte itsenne, petätte muut,

kun sidotte silmät, tukitte suut

ja käytte kuin nunnien kuvat,

kuin enkelit tusinataiturin

palapiirtehin säveän säädyllisin,

näin täyttäen luulot ja luvat. – –

-----

Niin: kenen asettama vankila kaavojen mukainen naiseus on? Se naiseus, joka ei ehkä ole naiseutta ensinkään? Se, jossa nainen ei saa olla oma luonnollinen ja voimakas itsensä? Ja voima, niin, sehän on myös – tai ennen kaikkea – herkkyyttä. Sitä, että saa kuunnella itseään. Tarttua niihin mahdollisuuksiin, joita on. Onerva tarttui taiteilijaansa, luoviin voimiinsa. Mutta voi Onervani, oliko sittenkin niin että

Ei onnea luotu minulle,

se luotiin muita vasten,

se luotiin perhojen iloita

ja leikkiä nukkelasten!

Jos en sitä itse ma särkisikään,

sen särkevät multa toiset:

nuo sääntöjen säveät seuraajat,

nuo homeisten lakien loiset ---

Ei, mitä minä teen! Mitä taas! Sekoitanko kirjoittajan ja runojen puhujan, vaikka tieteilijä minussa aina niin väittää sitä vastaan... Mutta tunteilija, niin, sillä on kai omat itsepintaiset ajatuksensa, ja joskus ne kinastelevat, nämä kaksi. Ehkä kina kuitenkin tekee keskustelusta rikkaan? Ehkä molempien on hyväkin saada puheenvuoronsa? Ehkä tiede ja sydän eivät sittenkään ole niin etäällä toisistaan – ei, onhan niin että se joka tieteilee, tieteilee rakkaudesta.

Mitä siitä jos ihmiset herjaavat

ja siveyssaarnurit soimaa:

ne kertovat notkeaa nöyryyttä

ja kieltäymyksen voimaa. –

Sun pitäiskö, henkeni, taipua,

kun käskevi kääpiökansa!

Ei, käy kuni valtias kruunattu,

mi nauttivi uhmastansa! – – –

Mutta ei, ei – kyllä runossa kirjoittajan minälle tapahtuu jotakin. Se kasvaa. Siitä tulee runon minä joka erkanee kirjoittajan minästä, niin, joku kokonaan toinen vaikka siinä yhä onkin myös jotakin samaa. Ei saa sekoittaa, eikö. Runous on henkilökohtaista, on, mutta samalla runojen puhujat irtoavat kirjoittajistaan. Onervan runoissa puhuu se joka hänessä kirjoittaa, se joka ehkä on nimeltään kirjoittava minä, se jolla saa olla kirjoittajaa vahvempi ääni... Se, joka saattaa sanoa suuria asioita. Runous on voimaa, on! Ja sittenkin: pohjalla on tunne, josta kaikki kasvaa. Syntyy kudelmia, vyyhtejä, henkilökohtaisen ja yleisen suhteita, ääniä joita ei ehkä ole tarpeenkaan kokonaan selittää. Miksi me niin rakastamme selittämistä? Minäkin rakastan: kysymistä, mahdollisia vastauksia. Mutta: mahdollisia, ei ainoita oikeita. Ajatusten lentoa ja rikkautta! Keskustelua! Runouden runsaita kerroksia! Oi runous – mikä kiehtova, merkillinen vyyhti!

Voi niin, miten voisinkaan kiteyttää kaikki kuusikymmentä vuotta, kun jo yhden kokoelman runsaus on niin vaikeaa tiivistää (etenkin kun ajatukseni jälleen karkaavat...). Tästäkin jää uupumaan paljon, niin monia ajatuksia ja teemoja. Niin kuin se, kuinka sielussa soi alakulo, soi kielet hämärät kummat, tai se, kuinka Onerva kirjoittaa äidin järkkyneestä mielestä, peloista ja kaipuusta, siitä kuinka sentään äitiä kaihoan kun talvi peitteheks’ lunta ja hellin häntä mä muistelen kuin kaukaista kauno-unta (henkilökohtaistako, voi niin!) tai se, kuinka nuori runoilijatar puhuu kuolemalle:

Oi terve, lempeä tuonetar!

Sun tiedän jo tulevan kohta:

jo laulusi ilmassa leijailee

ja valkeat vaattehes hohtaa – –

Tuonetar ei toki tullut kohta, hän viipyi matkallaan kauan ja hyvä niin (sekoitan, jälleen). Mutta näemmehän: Voimaa, kaihoa, rakkautta, rohkeutta. Elämän rajoja. Niin paljon mahtuu pieneen hauraaseen kirjaan. Minä keräilin tästä runsaudesta kenties jotakin siitä, mikä on erityisen tärkeää juuri minulle, yhdelle lukijalle. Koko runsaus on – tietenkin – koettava itse.

Mun päässäni huimaa hurjasti

joka kerta kun muistan sua

kuin elämäni tulehen syttyä vois

tai kokonaan seisahtua – –

Sinä sairahan ainoa ajatus,

sinä tunteeni liekki kuuma;

koko maailma sun tähtesi unhottuu

ja arvotonta on kaikki muu

paits’ silmies’ salainen huuma. –

Oi niin, sekasoinnut... Te kurittomat, kaavoihin ja odotuksiin kangistumattomat, itsetietoisen ylpeinä värähtelevät sävelet. Oi kaksikymmentäkaksivuotias rohkea neito rohkeine sanoineen, oi uuden vapautta janoavan naisen ääni. Oi aika, oi virta, oi tämä palava polttava ihana naiseus. Ja se, että

Ei aina se ole kirkas,

joka päivältä näyttää

ja kerskuen katsehet sietää:

ei aina se ole hyvä,

joka säännöt täyttää

ja kulkee keskellä tietä. –

Ei, ei ole. Ja ellei kukaan eksy tien reunamille, jää paljon näkemättä: pientareilla ne kukat kasvavat.

Te luulette, että mun henkeni

valeviisauteenne viihtyy:

mitä enemmän minua kiusaatte,

sitä enemmän mieleni kiihtyy ----

Ja kyllä, se kiihtyi. Onerva kirjoitti. Kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti. Ja minä, niin, minä luen hänen sanojaan, sanan ja kirjan kerrallaan – sekä ensimmäisen kerran että yhä uudestaan...

Tuliruusujen hehkua!

Hetki Kalevalalle ja Aino-neidolle

Tänään, 28.2.2015, tulee kuluneeksi 180 vuotta siitä, kun Elias Lönnrot päiväsi Kalevalan ensimmäisen käsikirjoituksen esipuheen. Uusi, laajempi Kalevala, jonka nykyäänkin paremmin tunnemme, ilmestyi neljätoista vuotta myöhemmin, vuonna 1849, mutta Kalevalan ja samalla suomalaisen kulttuurin päivä on kuitenkin juuri tänään, eepoksen ensimmäisen, vuoden 1835 version mukaan. 

Akseli Gallen-Kallela: Aino-triptyykki (1891)

(Kuva Wikimedia Commons)

Minulle yksi rakkaimpia Kalevalan taruja on tarina Ainosta: nuoresta, kauniista neidosta, joka valitsi vedenalaiset valtakunnat mieluummin kuin antoi itsensä vaimoksi vanhalle Väinämöiselle. Tarina on traaginen, mutta kaikessa surullisuudessaankin siinä on naiseuden ihanaa voimaa: suloa, kauneutta ja kyllä, myös omaa tahtoa. Ennen kaikkea se opettaa, että nainen ei ole vaihtokauppojen kappale, vaan oman tahdon ja sydämen omaava itsenäinen olento, jota on syytä kuunnella ja kunnioittaa.

Ainon kohtalon vieräyttää liikkeelle suohon laulettu veli, Joukahainen, joka pahassa pinteessään eksyy lupaamaan sisarensa Väinämöiselle, jotta tämä päästäisi hänet suon tukaluudesta pois:

"Kun pyörrät pyhät sanasi,

luovuttelet luottehesi,

annan Aino siskoseni,

lainoan emoni lapsen

sulle pirtin pyyhkijäksi,

lattian lakaisijaksi,

hulikkojen huuhtojaksi,

vaippojen viruttajaksi,

kutojaksi kultavaipan,

mesileivän leipojaksi."

Väinämöiselle eivät kelvanneet Joukahaisen kaaret, eivät purret, eivät orit, eivät kullat ja hopeat,aumat ja hietapellot. Mutta sisko kelpaa kyllä: tähän lupaukseen vanha Väinämöinen ihastuu ikihyväksi ja laulaa nyt Joukahaisen pois leuan liettehestä, parran paikasta pahasta.
Joukahainen lähtee kotiin vapaana mutta voi, kovin pahoilla mielin. Äidin edessä tulee jo itku:

"Tuot' itken tämän ikäni,

puhki polveni murehin:

annoin Aino siskoseni,

lupasin emoni lapsen,

Väinämöiselle varaksi,

laulajalle puolisoksi,

turvaksi tutisevalle,

suojaksi sopenkululle."

Veli huomaa kyllä, että huonosti tuli tehtyä. 

Mutta äitipä ei poikaansa moiti, vaan hykertelee tyytyväisenä:

"Elä itke, poikueni!

Ei ole itkettäviä,

suuresti surettavia:

tuota toivoin tuon ikäni,

puhki polveni halasin,

sukuhuni suurta miestä,

rotuhuni rohkeata,

vävykseni Väinämöistä,

laulajata langokseni."

Mahtimies on äidille enemmän kuin mieleen.
Luvattu siskoparka itkee sen sijaan kyllä. Ei auta, vaikka äiti
kiittää sulhon suuruutta ja tulevan kodin korkeutta.

Aino suree kovaa kohtaloaan katkerasti:

"Itkenpä minä jotaki:

itken kassan kauneutta,

tukan nuoren tuuheutta,

hivuksien hienoutta,

jos ne piennä peitetähän,

katetahan kasvavana."

Niin: jäähän Ainolta koko ihana nuoruus, jos hän joutuu vaimoksi vanhalle miehelle. Mutta äiti tuiskahtaa:

"Mene, huima, huolinesi,

epäkelpo itkuinesi!"

 

Myöhemmin Aino lähtee hakemaan vastaksia ja kohtaa varvikossa
ihastuneen Väinämöisen, joka sanoo:

"Eläpä muille, neiti nuori,

kuin minulle, neiti nuori,

kanna kaulanhelmilöitä,

rinnanristiä rakenna,

pane päätä palmikolle,

sio silkillä hivusta!"

Aino kimpaantuu Väinämöisen olettamasta omistusoikeudesta ja repii yltään ristin ja sormukset, helmet ja punalangat. Kotona äiti tarjoaa tyttärelleen Kuuttaren kutomia ja Päivättären päättelemiä kalleuksia, jotka on itse aikanaan saanut ja sitten aittaan aarteina kätkenyt.

"Niin tulet tupahan tuolta,

astut aitasta sisälle

sukukuntasi suloksi,

koko heimon hempeäksi:

kulet kukkana kujilla,

vaapukkaisena vaellat,

ehompana entistäsi,

parempana muinaistasi."

 

Ainon mieli ei luvatuista hepenistä kirkastu, vaan hän itkee yhä,

itkee päivän ja itkee toisen:

"Sitä itken, impi rukka,

kaiken aikani valitan,

kun annoit minun poloisen,

oman lapsesi lupasit,

käskit vanhalle varaksi,

ikäpuolen iloksi,

turvaksi tutisevalle,

suojaksi sopenkululle.

Oisit ennen käskenynnä

alle aaltojen syvien

sisareksi siikasille,

veikoksi ve'en kaloille!"

  Lopulta Aino kuitenkin kerää ylleen kultavyöt ja sinihameet, kullat ja hopeat,
kaikki aitan kalleudet. Ja niin hän lähtee  
astumahan ahon poikki, toisen pitkin ja virkkii:

"Syäntäni tuimelevi,

päätäni kivistelevi.

Eikä tuima tuimemmasti,

kipeämmästi kivistä,

jotta, koito, kuolisinki,

katkeaisinki, katala,

näiltä suurilta suruilta,

ape'ilta miel'aloilta." 

Näissä mietteissään Aino astelee päivän ja toisen, kunnes kolmantena päivänä  

ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa.

Siinä itki impi illan,

kaikerteli kaiken yötä

rannalla vesikivellä,

laajalla lahen perällä.

Aamulla ani varahin

katsoi tuonne niemen päähän:

kolme oli neittä niemen päässä...

ne on merta kylpemässä!

Aino neiti neljänneksi,

vitsan varpa viienneksi! 

Aino ui kohti kaukana näkyvää kirjavaista kiveä ja istahtaa sille.
Mutta voi, silloin

kilahti kivi vetehen,

paasi pohjahan pakeni,

neitonen kiven keralla,

Aino paaen palleassa.

Siihenpä kana katosi,
siihen kuoli impi rukka.

Kotiin tiedon tuo jänis:

"jop' on kaunis kaatununna,

tinarinta riutununna,

sortunna hopeasolki,

vyö vaski valahtanunna:

mennyt lietohon merehen,

alle aavojen syvien,

sisareksi siikasille,

veikoksi ve'en kaloille."

Ja jopa tulee itku emollekin:

"Elkätte emot poloiset,

sinä ilmoisna ikänä

tuuitelko tyttäriä,

lapsianne liukutelko

vastoin mieltä miehelähän,

niinkuin mie, emo poloinen,

tuuittelin tyttöjäni,

kasvatin kanasiani!"

Ihanaa neitoa suree tietysti myös sulho. Väinämöinen lähtee veneellään utuisen niemen nenään, jossa Vellamon neiet kuuluvat venyvän, ja saa siellä saalikseen kummallisen kalan. Mutta kun hän koettaa ryhtyä kalaansa leikkaamaan, se pyörähtää häneltä pois, näyttää päätä ja kättä ja jalkaa ja sanoo:

"En ollut merilohia,

syvän aallon ahvenia:

olin kapo, neiti nuori,

sisar nuoren Joukahaisen

kuta pyyit kuun ikäsi,

puhki polvesi halasit.

Ohoh sinua, ukko utra,

vähämieli Väinämöinen,

kut et tuntenut piteä

Vellamon vetistä neittä,

ahon lasta ainokaista!"

Ja niin sanottuaan Aino katoaa taas

  kiven kirjavan sisähän,

maksankarvaisen malohon.

**********

Tämä hieno, kalevalainen tarina kuiskailee meille mennyttä maailmaa ja sitä kuinka ihmiset maailmaansa jäsensivät. Kalevalan maailma ei tietenkään ole "todellinen" vaan myyttien ja tarujen salaperäinen maailma, mutta niin kuin sanataide aina, sekin kantaa mukanaan myös jotakin todellista. Ainon tarina kertoo ennen kaikkea siitä, millainen oli entisaikojen naisen asema: veli saattoi luvata siskonsa pois niin kuin minkä tahansa tavaran ja äitikin työntää tytärtään suurelle sulholle tämän omasta tahdosta riippumatta. Edelleen se kertoo mm. siitä, miten lähellä luonto ihmistä oli: tarinaan mahtuu useita eläinhahmoja, joista tässä näkyy suruviestintuojana toimiva jänis, ja kivellä istuvat Vellamon neidit ovat nekin ehkä hivenen todellisia, vaikka ovatkin myös järkkyneen mielen heijastamia kuvajaisia. Ja niin, Vellamon neitinä Ainokin saa kuoleman vastineeksi oman tahdon, jota vastaan ei pysty asettumaan edes Väinämöinen: Aino on osa luontoa ja sen ihmistä - tietäjääkin - mahtavampaa tahtoa. Emon kyyneleet ja katumus puolestaan kertovat siitä, ettei naisen kohtelu sittenkään ehkä aina ollut oikeaa.

Lukijan sydän asettuu tarinassa Ainon puolelle, mutta myös virheensä tunnistavien Joukahaisen ja emon surut koskettavat. Entäpä rassukka Väinämöinen, joka ei saanutkaan itselleen ihanaa morsianta? Niin, hän lähti sitten Pohjan tytärtä kosimaan, mutta sepä onkin jo kokonaan toinen tarina.

Ainon tarina kerrotaan Kalevalan runoissa kolme, neljä ja viisi.

Toivotan hyvää ja kulttuuririkasta Kalevalan päivää! 

Pepi Reinikainen: Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat (2007)

Minä synnyn marraskuisena iltapäivänä, jona sataa lunta. On se hetki, kun alkaa juuri hämärtää, ja jossakin palaa ehkä pieni tuikkiva adventtikynttilä. Nimen saan heti joulunpyhien jälkeen, samana päivänä kun täytän kuukauden. Nimi kantaa mukanaan syntymäni vuosikymmentä ja itäistä naapurimaata, myös ”alati puhtautta” ja haaveellisuutta kuten paljon myöhemmin postikortista luen. Maailmassa on talvi, mutta minun elämässäni on juuri alkanut varhaiskevät. Lumi, joulu ja hämärä jäävät minuun sieluntiloina ja mielenmaisemina, jonakin jota kannan mukanani aina. Ne kaikki merkitsevät minulle ehkä yhä kuin syntymää, alkua, rauhaa. Sitä, että minä olen. Että elämä on hellä ja hyvä.

Luulen, että tästä tulee kirjoitus, joka karkaa siitä kirjasta josta se kertoo. Tämä on kuitenkin luettava kirjan ansioksi: arvelen, että Pepi Reinikaisen teos Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat (2007) on liikahduttavin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Olen lukenut useita erinomaisia kirjoja, mutta tästä tekee erityisen juuri se, että tämä saattaa merkitä Käännettä ja Oivallusta – hetkeä, jona tulen äkkiä huomanneeksi, että itsestään kirjoittaminen on sittenkin tärkeää, ehkä jopa tärkeintä. Ei, en tule luopumaan muista kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksistani ja tahdoistani enkä myöskään täyttämään kamariani kertomuksilla (vain) itsestäni, mutta muiden ajatusteni ja tahtojeni rinnalle on nyt kohoamassa uusi: kyllä, haluan kirjoittaa myös omaelämäkertaa – itselleni, lapsilleni, lapsenlapsilleni, lapsenlapsenlapsilleni. En tiedä milloin sen lopulta teen, mutta tiedän että teen sen joskus (tämäkin, niin kuin kaikki kirjoittaminen, tarvitsee ja ansaitsee aikaa, ja vaikka minulla sitä on, sitä myös kuluu). Juuri tämän kirkastuneen ajatuksen kunniaksi annan tänään itselleni luvan eksyä itseeni. Se, että teen sitä kaiken aikaa, on tietenkin selvää – kirjoittuuhan kamariini kaiken aikaa myös muistoja, tunnelmia, sen sellaista – mutta tänään teen sen vielä selvemmin, omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ja elämää kantavien tarinoiden tähden. Siksi, että me kaikki olemme ja kannamme tarinoita.

Kun täytän seitsemän, olen käynyt koulua jo koko syksyn. Koulussa on punakantiset pulpetit, ja niiden kannessa sellainen syvennys johon saa laittaa kynän. Minulla on heppareppu ja rannekello ja kaulassa ikioma avain. Siistien kirjainten kirjoittaminen on välillä vaikeaa, kynäni vastustaa viivoja mutta tahtoisin että osaisin tehdä kaunista. Aapisessa on Anni ja Esa ja pupu ja siili, ja yksi lähellä istuva poika on matikantehtävissä tosi nopea (en muista kasvoja enkä nimeä, muistan vain orastavan ajatuksen ihmisten kiehtovasta erilaisuudesta). Uskontotunnilla piirretään enkeli, ehkä ennen Mikkelinpäivää, ja joulukuuksi luokan seinälle tehdään suuret joulukuuset, joihin jokaisena päivänä liimataan yksi jouluinen kuva. Jonakin ihanana päivänä luen mummun jo aiemmin antamasta Satuaapisesta Sika Sippurahäntää ihan itse (oikeasti tarinan nimi on Porsas Urhea, mutta minä taidan sanoa sitä Sika Sippurahännäksi). Ja sitten: päivä, jona ensimmäinen kesäloma alkaa, maistuu auringolta ja tuulelta ja liian kylmältä vedeltä, sitruunalimsalta jonka pullossa on musta etiketti ja se sellainen hassu korkki.

Me merkityksellistämme itseämme tarinoilla. Kerromme itsestämme itsellemme ja myös toisillemme. En tiedä, olisimmeko ilman tarinoita edes olemassa. Minäkin olen aina kertonut tarinaa itsestäni, itselleni ja toisillekin, etsinyt ehkä samalla elämäni kaarta ja tarkoituksia. Kuitenkaan en kai koskaan ole vakavissani ajatellut kirjoittaa erityistä omaelämäkertaa (niin kuin täälläkin jo sanoin) – en ennen kuin nyt. Ja nyt mietin miksi en: olisihan myös omaelämäkerran kirjoittaminen kirjoittavalle ihmiselle mitä luontaisin pyrkimys ja valinta. Ehkä olen ajatellut, että on jotenkin arvokkaampaa kirjoittaa jotakin muuta, käyttää aika fiktioihin ja muuhun ”oikeaan”. Että oman minuuden prosessointiin riittävät kyllä päiväkirja ja ne sisäiset ja joskus jaetutkin tarinat. En tiedä. Mikä on sanojen paino ja arvo? Mistä on tärkeintä kirjoittaa? Sen tiedän, että kaikki kirjoittaminen jäsentää ihmisyyttä ja maailmaa oma ihmisyys ja maailma mukaanlukien. Ja että kaikki sanat, joilla on annettavaa lukijalleen – vaikka vain sille samalle, joka ne on myös kirjoittanut – on jokin tehtävä, tarkoitus.

Neljätoistavuotiaana minulla on Intian Basaarista ostettu hame, musta ja pitkä ja helmasta hapsuinen. Hienompaa ja oikeampaa vaatekappaletta ei voisi olla. Iltaisin kuljen ystävän kanssa pitkiä kävelylenkkejä ja parannan maailmaa pahuudelta ja katastrofeilta. Parasta musiikkia soittavat pitkätukkapojat, se muu on pinnallista hömppää (vaikka sitä onkin kiva tanssia diskossa). Osaan itsekin äristä mutta siitä menee ääni käheäksi, syön kurkkupastilleja ja toivon että se auttaa (ei auta, joten ehkä lopetan). Etsin itseäni: ostan maihinnousukengät ja haaveilen Scarlettin krinoliinihelmoista. Kirjoitan romaania pojasta, jolla on ongelmia. Romaani ei koskaan valmistu, vaikka sillä on hyvin vaikuttava alku: ”Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat.” Ehkä se ei valmistu juuri siksi: en kykene tavoittamaan samaa taiteellista tasoa enää tarinan edetessä. Päiväkirjoihin riittää kyllä kirjoitettavaa, alkava täysi kevät kuohuu.

Olen kirjoittamisen opinnoissani parhaillaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen äärellä, ja olen lukenut tämän teoksen osana kyseistä opintojaksoa. Merete Mazzarellan teos Elämä sanoiksi osui sattumoisin (tai ehkä alitajuisesti tiedostaen!) tämän jakson alle ja viritteli jo ajatuksia oikeaan suuntaan. Huomaan, että ajatus omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tuntuu yllättäen yhä kiehtovammalta ja kyllä, myös tärkeämmältä. Siltä, että itsensä kirjoittaminen itselleen on ehkä myös kaiken lähtökohta, ponnahduslauta. Ja ei, kyse ei ole itseihailusta, vaan ihmisyydestä ja kertymisestä: yksityisestä ja yleisestä, tarinoiden ainutlaatuisuudesta ja rinnastumisesta. Ja eihän omaelämäkertaa ehkä ole edes tarkoitettu toisten luettavaksi, ainakaan useampien kuin muutamien läheisten. Omelämäkerta on tärkeä ennen kaikkea kirjoittajalle itselleen, oman elämän ymmärtämiseksi, mutta se saattaa olla äärettömän arvokas myös läheisille, sukupolvien ketjulle – onhan se kertomus siitä kaikesta, mitä sukupolvi toisensa jälkeen mukanaan kantaa. Niin kuin Reinikainen tähdentää, oma elämäntarina alkaa jo ennen itseä: koko meidän elämämme on yhtä kertyvää tarinaa ja me kannamme mukanamme monia, monia kertomuksia, sekä tietoisia että tiedostamattomia.

Myös teoksessa Kirjoittamisen taide ja taito on hieno artikkeli omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta – niin, ehkäpä minun ajatuksiani alkoi ihanasti tuuletella jo se: Päivi Kosonen ravistelee teoksessa omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen liitettyjä kielteisiä ja väheksyviä käsityksiä ja sanoo, että myös tällainen kirjoittaminen omaa taiteellisia tavoitteita. Hän muistuttaa, että myöskään omaelämäkertaansa kirjoittava kirjoittaja ei ainoastaan merkitse muistiin, vaan myös etsii oikeaa tapaa ilmaista se, mitä tahtoo sanoa. Reinikainen tähdentää kyllä kirjassaan myös sitä, että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kohdalla ei tule tarkertua muotoon vaan keskittyä sisältöön, etenkin alkuvaiheessa. Tämäkin näkemys on erittäin oikea, mutta ei sulje pois sitä, että kirjoittajalla voi olla sanojensa asettelussa myös taiteellisia pyrkimyksiä – vaikkapa vain itseään varten.

Kaksikymmentäyksivuotiaana minä opiskelen toista vuotta suomen kieltä ja kirjallisuutta ja haaveilen kirjoittamisesta, johon en uskalla ryhtyä koska pelkään epätäydellisyyttä. Lukiovuosina kirjoittajuuttani ravitsivat äidinkielen aineet, joiden vapaita rajoja nytkin ehkä kaipaan – yliopistossa sellaisia ei enää kirjoiteta, on vain esseitä, sen sellaisia, eikä niiden ehkä sovi karata taiteellisiksi. Omaehtoisesti en osaa tarttua, en tohdi. Sitäpaitsi minulla taitaa olla korulausetauti. Täydellisyydentarvetauti. Keijukaistauti (taudin kuva on epämääräinen, mutta merkitsee suunnilleen taipumusta kirjoittaa aina ohi arkihavaintojen). Mutta lähteväthän ne (lähtevätkö?), kun en kirjoita kuin jokseenkin asiallisia opintokirjoituksia ja satunnaisesti päiväkirjaa, vaikka ei kai sitä edes lasketa. Kuitenkin haaveilen kirjoittavani ainakin erään onnellisen kirjan, sitten joskus kun osaan. Kirjalle olisi jo onnellinen nimikin.

Reinikainen kertoo, että elämänkaarikirjoitus perustuu pitkälti elämänkaaripsykologiaan ja käsityksiin ihmisen eri elämänvaiheista erityisteemoineen ja tehtävineen. Hän on kehitellyt elämänkaarikirjoituksen useiden vuosien työkokemuksella, työskenneltyään satojen kirjoittavien naisten ja miesten kanssa. Elämä jaksottuu elämänkaarikirjoituksessa vuodenaikoihin ja edelleen seitsemän vuoden jaksoihin: kevääseen, kesään, syksyyn ja talveen lukeutuu kuhunkin neljä seitsenvuotisjaksoa. Ja niin, on jaotteluita ja kaavoja, jotka tuntuvat kankeilta ja keinotekoisilta, mutta tämä ei ole sellainen: ainakin minusta tuntuu, että elämäni soljahtelee melko somasti näihin seitsenvuotisjaksoihin. Ja ei, ei minun(kaan) elämäni toista niiden ”kaavaa” sellaisenaan, mutta jokaisen jakson ytimessä on jotakin hyvin syvää ja totta. Ennen kaikkea jaksot ovat pohtimisen ja kirjoittamisen apuvälineitä.

Kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana, kun kevät päättyy ja kesä alkaa, olen maisteri, vaimo ja äiti. Olen nuori aikuinen ja kyllä, onnellinen. Työnnän vauvaa vaunuissa ja luen hänelle jo kirjoja, keskityn hetkeen samalla kun toivon sen jatkuvan kauan. En kaipaa töihin, juuri nyt haluan olla ennen kaikkea äiti. Silti ajattelen, että jatkan opintojani kunhan vauva vähän kasvaa: opiskelen kotiäitiyden ohella kirjastonhoitajaksi. Perhe ja kirjat, niin, niiden keskellä haluan elää. Tulevaisuus on kaukainen mutta kirkas ja valoisa. Saattaa olla, että jossakin mieleni syvyyksissä haaveilen yhä myös (monenlaisesta) kirjoittamisesta, mutta en ole varma uskallanko sitä edes itselleni tunnustaa – tuskin riittäisin itselleni.

Niin: olen ensimmäisessä inventaariovaiheessa, siinä jossa puntaroidaan tähän asti koettua ja mietitään tuleviin vuosiin kohdistuvia toiveita ja mahdollisuuksia. Reinikainen kertoo, että nelikymppiset ja sitä nuoremmat kirjoittajat tuntevat tarvetta käydä läpi elämänsä käännekohtia ja selvitellä tulevan kohtaamista, pohtia unelmien ja tavoitteiden toteuttamista. Kuusikymppiset ja sitä vanhemmat sen sijaan haluavat kirjoittaa tarinansa lapsilleen ja lapsenlapsilleen. (Olenko kesäni keskellä jotenkin varhaissyksyinenkin, kun ajattelen jo myös lapsia ja lapsenlapsia?)

”Elämänkaarikirjoitus on kokemuksellista totuutta”, sanoo Reinikainen. Voisikohan sitä paremmin sanoakaan? Totuus saa olla henkilökohtaisesti värittynyttäkin, kunhan kirjoittaja on itseään kohtaan rehellinen.  Ja kyllä, on hyvä huomata ettei elämänkaarikirjoitus ehkä kerrokaan lopullisia totuuksia eletystä elämästä, vaan auttaa hahmottamaan lähinnä tällä hetkellä rakentuvan tulkinnan menneestä. Kirjoittamisen merkitys on ennen kaikkea siinä, että se avaa uusia näkökulmia, antaa menneen tarkasteluun nykyhetken ymmärryksen. Ikä ja uudet kokemukset tulevat kuitenkin vielä muokkamaan näitä nyt, kirjoittamishetkellä, rakentuvia tulkintoja. Mitä ajattelenkaan, kun kohtaan syksyn? Talven?

Kolmekymmentäviisivuotiaana olen juuri, hieman ennen syntymäpäivääni, saanut kirjastonhoitajan opinnot valmiiksi. Lapsia on jo hyvän aikaa ollut kaksi, ja olen antanut alkukesäni heille: opinnot ovat edenneet hitaasti lasten kasvaessa. Huomaan olevani oikeanikäinen ja edelleen onnellinen. Olen myös aloittanut sen ”oikean” kirjoittamisen, lopultakin, ja päätän jatkaa: nyt en tahdo enää pelätä epätäydellisyyttä, koska – niin – muutakaan täydellisyyttä kuin epätäydellisyys ei ole. Tekeleet ovat mitä ovat, mutta kestän sen ainakin hetkittäin. Osa jää kesken mutta osa ehkä kypsyy (ja jää silti kesken: alan ehkä ymmärtää myös sen, että kesken jää väistämättä kaikki, myös valmis).

Reinikainen sanoo, että keskikesä on haasteiden aikaa: omat rajat tulevat vastaan, lapset kuohuvat ehkä jo murrosikäänsä, tulee tarve yksilöityä ja itsenäistyä ja erikoistua, ehkä jopa kriisi. Samalla se on kuitenkin jakso, joka antaa uusia mahdollisuuksia elämän syvenemiseen: ikä mahdollistaa jo aiempaa syvemmän kehittymisen ihmisenä ja henkiseltä elämältään rikkaana yksilönä. Ehkä juuri siksi, näiden henkisesti rikkaiden mahdollisuuksien vuoksi, tämä ikä tuntuu minusta niin hyvältä ja oikealta. Vähät siitä, että hiuksissa on jo harmaata. Että kasvoilla ja kaulassa näkyvät jo elämän kurtut. Että kämmenselätkin kurtistuvat. Pinnan alla on kuitenkin rikkaampaa ja hehkeämpää kuin koskaan. Luulen myös, että sama suuntaus jatkuu. Elämä ei ole haahkanuntuvavuode, mutta se on silti hyvä ja oikea – silloinkin, kun siinä käännähtely särkee selkää.

Niin: on yhä keskikesä. Tuntuu oikealta hetkeltä, siltä että astelen niissä vuosissa jotka juuri nyt ovat minulle oikeat ja hyvät. Uusia kirjastonhoitajia ei juuri tarvita ainakaan täälläpäin, mutta ehkä silläkin on tarkoitus (optimistinen fatalisti uskoo uupumatta elämän tarkoituksenmukaiseen kulkuun). Minun päiväni täyttyvät perheestä, kirjoista ja kirjoittamisesta, satunnaisista etätöistä ja opinnoista, kaikenlaisista ajatuksista ja mielenliikahduksista, kenties kirkastuvista suunnitelmista. Nopeampi ihminen olisi varmasti saanut näillä saroilla aikaan jo enemmänkin, mutta minä taidan olla luontaisesti hidasliikkeinen, sellainen pitkään kypsyttelevä. Olen monet kerrat ajatellut että hitaus on vika, mutta nyt arvelen jo, että se saattaa sittenkin olla myös hyve. Että maailma tarvitsee sekä nopeita että hitaita ja että on hyvä rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Silitellä itseään vaikka sillä, että kirjoittaa itsestään pienen lempeän tarinan. Ja kyllä, elämä on yhä kesken niin kuin kaikki kirjoituksetkin ja niin se tulee ehkä aina olemaan, niin kauan kuin sitä jatkuu, mutta ehkä kaiken kiehtova rikkaus onkin juuri siinä, keskeneräisyydessä. Täyteen kesään on vielä muutama vuosi aikaa. En tiedä mitä ajattelen, kun täytän neljäkymmentäkaksi, mutta uskoisin, että kaikki on edelleen hyvin. Että elämäni kaari on hellä ja hyvä, yhä. Että sinä päivänä sataa ehkä myös lunta. Sataisikohan, jos oikein toivon. Mutta ei, ehkä en lennähdä niin kauas vielä, onhan kesän keskikohta vasta. Toivon kuitenkin, että aikanaan saan kohdata sekä hehkuvan syksyn että hyvän ja kirkkaan talven, kaikki ne avautuvat vastaukset.

Suosittelen tätä teosta lämpimästi ja sydämellisesti kaikille, jotka haluavat pohtia omaa elämäänsä ja sen tarinoita – riippumatta siitä, tahtooko elämästään myös kirjoittaa. Tekee hyvää pysähtyä jo menneiden vuodenaikojen hetkiin ja ehkä myös viivähtää hetki ajatuksessa tulevista. Juuri tähän pysähtelyyn teos antaa konkreettisia apuvälineitä, eikä kyse ole kirjoittamisen paperinmakuisesta kuivaharjoittelusta vaan aidosti tärkeiden asioiden pohtimisesta ja – jos niin haluaa – myös näistä asioista kirjoittamisesta. Minä lainasin tämän kirjastosta, mutta aion etsiä kirjan myös omaan hyllyyni: toivon, että minulla riittää kesää, syksyä ja talvea, joina voin tähän yhä uudestaan palata. Tämän lukeminen teki todella, todella hyvää.

”Paras tae tulevaisuuden suhteen olisi elää mahdollisimman rikkaasti tämä päivä, tämä hetki – menneisyyden kokemuksia hyödyntäen.”

Näin kiteyttää Pepi Reinikainen.
Minä kiitän häntä erittäin hienosta ja viisaasta kirjasta.

[Myöhempi tarkennus:]

Mitä sanoinkaan siitä, että kaikki jää aina kesken. Tästä jäi puuttumaan lukuohje: Kursivoidut katkelmat, jotka kirjoituksissani yleensä ovat lainauksia luetusta kirjasta, ovat tällä kertaa otteita orastavasta omaelämäkerrastani (jota ei tämän enempää tai valmiimpaa vielä juurikaan ole). Vapautan siis kirjan kirjoittajan näistä hahmotelmista ja hullutuksista. Pepi Reinikaiselta suoraan lainatut lauseet ovat paitsi kursivoituja myös sitaateissa.

********************

Pepi Reinikainen: Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. 236 s.
Kirjapaja 2007.

Talvihaaste – kooste luetuista ja kiitokset Ullalle!

Sattuipa niin että minäkin, lennähtelevä ja vapaudenkaipuinen lukija, tulin tarttuneeksi haasteeseen: arvelin, että Ullan syksyllä ideoimaan Talvihaasteeseen minunkin tuivertavat tuuleni sopisivat – olisihan nyt juurikin syksy ja talvi ja joulu, nämä ihanat, ihanat ajat, joten sopivia kirjoja valikoituisi varmasti luettavakseni ihan itsestäänkin... Haasteen ideana oli lukea kirjoja, joiden nimessä olisi jotakin syksyistä, jouluista ja talvista, vähintään kaksi kirjaa joka "lajia". Lukuaikaa oli lokakuulta helmikuun loppuun.

Ullan ihana kuva!

Minun syksyni tuntui tahtovan runoja. Tämä oli ehkä merkillistäkin, koska runotuuli ei ollut viime aikoina juurikaan puhallellut... Hieman toki silloin tällöin, mutta ei niin vaativasti että olisin nyt uskonut löytäväni itseni runojen ääreltä, niin hurmaantuneena ja nälkäisenä. Mutta niin, tuulet ovat tuulia ja tietävät kyllä mitä lukija kulloinkin tarvitsee. Aloitin siis haasteeseen osallistumiseni lukemalla rakkaimman runoilijattareni, Edith Södergranin, toisen runokokoelman Syyskuun lyyra (1918) ja oi, sepä alkoikin taas puhaltaa ihanan pyörryttävää Edith-tuulta, sitä joka kantaa mukanaan ajan monia kerroksia... Uusi matkani rakkaan Edithin runoissa siis jatkuu, yhä, yhä, yhä. Myös toinen syyskirjoistani oli runoja: luin Claes Anderssonin Syksyni sumuissa rakastan sinua (2013), joka oli ollut lukulistallani jo ennestään ja sopi nyt hienosti tähän haasteeseen. Antoisa, monikerroksinen kokemus tämäkin!

Joulukirjojani olivat Charles Dickensin Joululaulu (1843) ja J. L. Runebergin Jouluilta (1841). Myös Joululaulu oli keikkunut lukupinossani jo hyvän aikaa ja erityisen vaateliaana siitä asti, kun jouluna 2013 kävimme koko perheen voimin katsomassa Tampereen Teatterin Saiturin joulun. Joululaulu oli myös ensimmäinen Dickensini (voi miten loputtoman aukkoinen kirjallisten kokemusteni kokoelma aina vain onkaan...) ja erittäin hieno elämys. Runebergin Jouluilta huhuili sekin luokseen ehkä jo kesällä, kun olin lukenut hänen ihanan Hannansa (1836) ja todennut, että tarvitsen lisää näitä hienoja runoelmia. Jouluilta ei lopulta ollut aivan Hannan veroinen, mutta hyvä kokemus silti.

Talvikirjani olivat lastenkirjallisuutta. Tai ei, eivät lastenkirjallisuutta vaan pikemminkin sitä kiehtovan kerroksellista kirjallisuutta, jolla ei ole ikää ensinkään: tällaiset teokset ovat iättömiä ja ajattomia jo itsessään, ja ikää vailla saavat olla myös niiden lukijat. Sekä Tove Janssonin Taikatalvi (1957) että Hans Christian Andersenin Lumikuningatar (1844) kutsuivat sopivasti luokseen ja asettuivat somasti myös osaksi talvista haastetta. Molemmat olivat tuttuja jo ennestään, mutta niin kuin aina, uusi lukukerta antoi tälläkin kertaa myös jotakin uutta, ehkä entistä syvempää. Sekä Taikatalvi että Lumikuningatar olivat lumoavia lukukokemuksia tulvillaan talven ihanaa taikaa ja suuria kysymyksiä kasvamisesta ja itsensä ja toisen kohtaamisesta. Ja niin, näissä molemmissa tarinoissa talvi kantaa mukanaan paljon, se kasvaa itseään ja hohdettaan suuremmaksi, sen kylmyys ja pimeys kiteytyvät myös joksikin arvaamattomaksi ja pelottavaksi. Ihmiselle, jolle talvi on pehmeä ja lempeä, se näyttäytyy kuitenkin aina myös kauniina. Ja kyllä, talvessa on taikaa: sen arvaamattomuuden kohtaaminen tekee ihmisestä (ja muumista) hivenen vahvemman ja valmiimman.

Ja kas, niinpä vain sai tämäkin tuulinen lukija sommiteltua kokonaisuuden, 

jolla osallistua ensimmäiseen lukuhaasteeseensa!

Jos olisi vielä valittava ihanin helmi näistä kuudesta hienosta lukukokemuksesta, niin valitsisin ihanan Edithin ihanan Syyskuun lyyran. Näin siksi, että Edith on – niin, Edith on. Sydän. Sielu. Runotar vailla vertaa. Mutta melkein yhtä ihanina kimmeltävät talvihohtoaan myös Lumikuningatar ja Taikatalvi. Ja niin, kyllä, hienoja lukukokemuksia olivat nämä kaikki kuusi.

Tähän ihanaan hämyaikaan on toki kuulunut myös muutamia muita kirjoja, jotka olisivat haasteeseen sopineet. Joel Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean (2013) luin jo ennen haastetuulta ja Tove Janssonin Muumilaakson marraskuun (1970) tulin myös lukeneeksi ohi haasteen. Ja lasten joulukirjoja meillä luettiin tuttuun joulunodotustapaan monta: tälläkin kertaa joulunodotukseemme kuuluivat mm. ihana kokoelma Astrid Lindgrenin Joulukertomuksia (2002) ja eräitä vanhan ajan joulutunnelmia välittäviä ihanuuksia.

Nyt on aika kiittää Ullaa tästä ihanan inspiroivasta ja tunnelmallisesta haasteesta! Saattaa toki olla, että osallistuin tähän hieman nurin kurin: en selviytyäkseni tästä kylmästä ja pimeästä ajasta vaan kääriytyäkseni siihen entistä syvemmälle... Syksy ja talvi ovat rakkaimpia vuodenaikojani – maailman kiehtovaa hämäryyttä ja mielen lempeää lepoa. Nyt on taas alkanut matka kohti valoa ja kyllä, tulkoon vain kevät jo lähemmäksi, mutta vielä on hetki aikaa viipyillä myös talven hellässä hämyssä, sen suloisesti hämärtyvissä illoissa.

PS. Ja niin, itseni tuntien totean, että tulen luultavasti seurailemaan suurinta osaa lukuhaasteista ihailuetäisyydeltä myös jatkossa, niin hienoja houkutuksia kuin idearikkaat kanssabloggaajani virittelevätkin. Toisinaan saatan kuitenkin huomata joutuneeni jonkun erityisen vastustamattoman haasteen kiehtoviin pyörteisiin... Nyt minut onkin jo napannut puhureihinsa myös Ompun Luetaan sateenkaari –haaste... Aika näyttää, tavoitanko sateenkaaren pään. Luulen kyllä, että ensimmäisen, punaisen tuulen aika on jo pian. Se on kuiskutellut minulle jo kauan, mutta joutunut vielä toistaiseksi odottelemaan...

Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1858)

Oli pilvinen ja kolkko ilta kevättalvella 1718. Salin kello naksahti viittä vailla kuusi komeassa herraskartanossa, joka oli kuulunut ylpeälle paroni Yrjänä Boijelle ja jonka nyt omisti hänen leskensä rouva Katarina Boije...

Hiljaista, hetken... Paita kaipaisi nappeja, mutta en jaksa ommella, en nyt. Enkä tahdo. Päivän askeleet painavat istumaan, kädet tahtovat tehtäväkseen jotakin muuta kuin näitä loputtomia, samankaltaisina toistuvia askareita. Kädet tahtovat, ja mieli. Johan Ludvig on jossakin taas, tuskin tulee ennen aamua. Ehkä minulla onkin koko yö aikaa, yksin. Aamulla sille pitää taas olla tortut, mutta aamuun on vielä aikaa...

Melkein kuulen sinun ajatuksesi, Fredrika. Näen hämärän huoneen ja sinun kasvosi, joissa väsyneen pysähtyneisyyden keskellä hehkuvat ihmeen kirkkaat silmät. Silmissä liekehtivät sinun mielesi liikkeet: niissä näkyy tuo toinen, kiehtova maailma, johon olet taas astumassa, maailma joka vielä on yksin sinun...

Kiitos kirjastolle!

Niin: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, kertomus isonvihan ajoilta. Ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani, sillä – niin kuin Tyyni Tuulio minulle esipuheessaan kertoo – sinä kirjoitit tätä jo vuonna 1843, kauan ennen kuin Topelius ryhtyi julkaisemaan Välskäreitään. Sinun romaanisi vain viipyili piilossaan ennen astumistaan päivänvaloon, Topelius ehti ensin ainoastaan siksi. Ja oi, sinulla oli ajatuksia, rikkaita, syviä ajatuksia.

Näetkös, Margareta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on oikein Ruotsista, vaikka hän heti Suomeen tultuaan tosissaan opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoliksi ruotsalainen, niin kuin melkein kaikki säätyläiset tässä maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Katsos, vanha Vappu, imettäjäni, oli juuri noita kaikkein syvällisimmin suomalaisia. Sinä tunnet vain hänen jäykän ulkokuorensa, harvapuheisuutensa, haluttomuutensa solkata joitakin ruotsin sanoja, mutta minä tunnen hänen lämpimän uskollisuutensa, hänen sisimpänsä tummahehkuisen, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kammottavan lumousvoiman.

Niin, sinä elit 1800-lukua ja astuit historiallisessa tarinassasi 1700-luvun alkupuolelle, isonvihan vuosiin, niihin aikoihin kun Suomi oli kahden mahtavan naapurin väliin ahdistettu riitaomena ja kun joku ehkä saattoi jo ajatella olevansa suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmän venäläinen. Ehkä nyt arvaat, etten voi olla ajattelematta historiallisen romaanin monikerroksisuutta: sitä, kuinka se aina kantaa mukanaan paitsi aikaa jota se kuvaa myös aikaa jona se kirjoitetaan. Ja Fredrika, niin, tämä oli ensimmäinen.

Tuulio kertoo esipuheessaan senkin, että vuonna 1881, tämän ilmestyttyä suomeksi ensimmäisen kerran, suomentaja totesi kuinka teoksen ”rivien välistä saatamme lukea Juhana Ludviikki Runeberg’in sielua.” Mutta nyt, sata vuotta myöhemmin [1981], Fredrika Runeberg ei enää tarvitse runoilijapuolisonsa suositusta, hänen oma äänensä kuuluu nyt ehkä selvempänä kuin hänen elinaikanaan. Ja nyt, vielä myöhemmin, voinemme hyvin vain tuhahdella ajatukselle Juhana Ludviikista riveilläsi. Tiedämme jo, että sinä olit itsenäinen ja ansioitunut sanataitelija.

Muistatko tuon unen, jonka näin ennen elämäni tärkeintä päivää. Siitä syystä kai uni merkitsikin minulle niin paljon. Näin hämähäkin, joka kietoi verkkonsa yhä tiukempaan ja tiukempaan sydämeni ympärille siksi kunnes sydän kuvaamattomissa tuskissaan ei enää voinut sykkiä, vaan lopulta tukahtui.

Sinä kirjoitit historiallisen romaanin ja samalla monikerroksisen sanataideteoksen. Tarinan tapahtumien lähtöpaikkana ja keskuksena on Hatanpään kartano Tampereella, joskaan paikka ei – kuten romaanisi kehyskertojatar kertoo – tarinan tapahtuma-aikaan vielä kantanut tuota nimeä. Romaanisi taustalla on kaiketi ollut vanha tarina hämähäkkiä säikähtäneestä neidosta sekä eräs maalaus, jonka kerran satuit kohtaamaan. Asiaan perehtymättömänä en osaa sanoa, kuinka paljon tarinasi henkilöissä on totta ja kuinka paljon sepitettä, ja toistaiseksi olenkin lukenut sitä ennen kaikkea mahdollisina ihmiskohtaloina 1700-luvun alkupuolen Suomessa. Ja tuo hämähäkki, niin, se asettuu sinun tarinasi taiteelliseksi kehykseksi ja symboliksi, vaikka olisikin myös vanhasta tarinasta lainattu. Sellaistahan sanataide on, vanhoja aineksia uudelleen järjestelevää.

Sinä kirjoitit romaaniisi kolme naista: vahvan, jopa kovan Katarina-rouvan, herkän ja haavoittuvaisen Cecilian sekä sydämessään uskollisen Margaretan. Ja kyllä, vielä neljännenkin – Vapun, kansannaisen, jolla on sydämen viisautta ja kenties myös kyky nähdä tulevaan. Kirjoitit rouva Katarinan, joka astuu sisään levollisena ja korkeana kuten aina, vailla jälkeäkään mielenliikutuksesta. Joka sanoo, että tyttärellä ei saa olla muuta toivetta kuin äidillä on, siksi kunnes äiti vapaaehtoisesti luovuttaa valtansa puolisolle, jonka hän tyttärelleen valitsee ja että ikinä ei halpasyntyisestä tule Margareta Boijen puolisoa. Kirjoitit Cecilian, jonka kohtalon yllä tuntuu aina leijuvan hämähäkin kuvajainen ja joka lopulta huutaa: sydän parka, nyt olet kiedottu verkkoon, lepää hiljaa, siivet kasvavat, tämähän on vain kotelo, kohta lennät vapauteen. Margaretan, joka sanoo että hänelle kuulun, hänelle jään, mikään maallinen mahti ei voi meitä erottaa ja että sinun, sinun ikuisesti. Vapun, joka näkee näkyjään: Sieluni näkee kummallisia näkyjä kylmyydestä ja hädästä ja hävittävistä rosvoista, mutta myös höyhenvuoteista ja lämmöstä ja äidin silmistä. Kuka kantoi lapsen jäähaudasta, toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän ehkä voinut kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin, jos se olisi hänelle sallittu?

Ja niin, naisten rinnalla kulkee miehiä, motiiveissaan vaihtelevia. Sellaisia, joille hänen säädyllään ei ole --- mitään arvoa ja jotka ajattelevat, että vähempikin riittää siellä missä rakkaus asuu. Sellaisia, jotka ovat sitä mieltä, että alhaisoa voi sietää, olkoot he työvälineenämme, saakoot leipänsä ja jotka eivät sydäntä tarvitse, sillä eihän suuressa maailmassa käytetä sydäntä, sydämellä ei siellä tee mitään. Sellaisia, joiden elämän koko pimeys on rakastaa saamatta vastarakkautta ja jotka ajattelevat, että koittaakohan kerran päivä, jolloin Suomen lapset omistavat isänmaan, vapaan, oman, maan, jonka puolesta elää ja kuolla. Kysyvät, että unelmat, unelmat, milloin toteudutte?

Sinä rakensit tarinasi ja henkilösi niin, että kaikessa kuuluu ihmisarvon ääni: ihmisten tasavertaisuus, sodanvastaisuus ja oikeus onneen ja rakkauteen. Niin, että puhdas rakkaus ja uskollinen sydän nousevat yli maisen rikkauden ja vallan. Niin, että nämä viisaan Vapun sanat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

Nuoret kukat, älkää antako minkään madon jäytää sydäntänne, ottakaa se pois, vaikka kappale sydäntä lähtisi mukana. Mato jäytää koko sydämen. Syvällä, syvällä sydämessä puhuu ääni, niin hiljaa, hiljaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin tulette tietämään, mitä edessänne on, ja voitte työntää tieltä niin paljon pahaa, jos teillä vain on rohkeutta.

Fredrika, minä olen sinun sanojesi jäljiltä hämmentyneen hurmioitunut. Olen täynnä ihailua ja kunnioitusta, melkein pakahduttavaa riemua siitä mihin sinä, 1800-luvun nainen, olet kyennyt. Sinä olet kirjoittanut Historiallisen Romaanin, joka yhä, tänäkin päivänä, sopii lajinsa taidokkaaksi edustajaksi. 

Ja kyllä, ajatus sinusta, harvat mahdolliset hetkensä kirjoittamiselle antaneesta naisesta, on innoittanut minua jo kauan: sinä osoitit, että ihminen, joka haluaa kirjoittaa, kirjoittaa kyllä. Aikaa sanoille löytyy, ehkä vain pienistä väsyneistä hetkistä joina ei jaksa enää mitään muuta, niin, ei edes ommella, ja hitaasti, kyllä, hitaasti näiden pienten hetkien sanoista syntyy ehkä jotakin kokonaista... 

Liian kauan kesti ennen kuin minä sinun sanoihisi tartuin, mutta nyt, niitä luettuani, tiedän että matkani jatkuu. Matkani sinun sanoihisi ja sinuun. Ja voi, niin, tämän saa sanoa itse kuningatar: Naisen ei ainakaan tule olla se, joka häiritsee avioliiton pyhyyttä, vaikka miehet meidän päivinämme eivät pidä niin tarkkaa lukua siitä. Olisihan sinulla, hyvä Fredrika, voinut olla helpompikin elämä.

Mutta tiedäthän, sinä elät yhä: innoitat muistollasi myös meitä uuden vuosituhannen naisia. 

Kiitos sinulle siitä – naisvoimasi ihanasta säteilystä!

PS. Erityismaininnan ansaitsee myös teoksesi suomentaja, Tyyni Tuulio. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar) käännettiin siis ensimmäisen kerran vuonna 1881, jolloin työstä vastasi Arvo Lempiranta (Liljestrand). Tuulio käänsi teoksesi uudelleen vuonna 1981, ollessaan melkein 90-vuotias. Todella, todella huikeaa. Naisvoimaa tässäkin, kerta kaikkiaan!