Lukuviikon ajatuksia lapsista ja kirjoista

Kuka minä olisin ilman kirjoja? Ilman Annaa, Emiliaa, Iristä, Lottaa, Lauraa, Saaraa? Ilman satuja prinsessoista ja keijukaisista ja haltiattarista ja kaikista muista ihanista olennoista? Ilman iltahämärissä kuunneltuja tarinoita ja lukutaitoa ja lapsuuden kirjastoreissuja ja ensimmäisiä liian pitkiksi venyneitä lukuiltoja ja kaikkia rakkaita kirjoja, joita olen lukenut lapsena, nuorena, nyt? Niin, en ainakaan minä. Ehkä en näitä kirjoja lukematta kirjoittaisi. Ehkä en tekisi asioita joita teen. Ehkä en haaveilisi asioista joista haaveilen. Ehkä en etsisi askeleilleni sitä suuntaa jota etsin. Ehkä en ajattelisi niin kuin ajattelen. 

Leikki, jossa riisuisin itseni kirjallisista kerroksistani, tuntuu mahdottomalta: miten paljon olenkaan kirjallisuudelle velkaa, miten merkittävän osan minuuttani. Varmasti meillä kaikilla kirjanystävillä on omat minuuskirjamme, ne joiden kannet kantavat paitsi kirjojen omia tarinoita myös kertomuksia siitä kuinka meistä on tullut juuri niitä ihmisiä joita nyt olemme.

Lukeminen ja minuuden rakentuminen jatkuu tietenkin läpi elämän. Myös aikuisena tulee toisinaan kohdanneeksi kirjoja, jotka jättävät poikkeuksellisen suuren jäljen, ehkä muuttavat jotakin mielessä ja sydämessä. Juuri lapsuuden ja nuoruuden lukukokemukset ovat kuitenkin usein kaikkein voimakkaimpia ja merkittävimpiä – ne ovat erityisellä tavalla uusia, avaavia, liikahduttavia. Minuus on vasta nupullaan ja siksi niin valmis ottamaan vastaan, janoamaan samaistumisia joiden kautta määritellä omaa olemassaoloaan. Varhaiset lukukokemukset luovat pohjan sekä tulevalle lukijuudelle että osaltaan myös juuri sille elämänmittaiselle identiteettityölle, jota me ihmiset suhteessa itseemme ja maailmaan kaiken aikaa teemme. Se, että saamme lapsena ja nuorena kuunnella ja lukea kirjoja, on ihmiseksi kasvamisen ihanaa rikkautta.

Tällä viikolla 20.–26.4. vietetään jälleen Lukukeskuksen vuosittain järjestämää Lukuviikkoa, jonka tarkoituksena on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Viikkoa vietetään kouluissa, kirjastoissa ja – kyllä vain – myös blogistaniassa. Ompun ideoiman tempauksen innoittamana minäkin päätin sanoa muutaman sanasen lastenkirjallisuuden ja tämän tärkeän viikon kunniaksi. Lastenkirjallisuuden ja lapsille lukemisen puolesta on toki hyvä puhua joka viikko ja joka päivä, mutta myös erityinen teemaviikko on tässäkin tarpeen: parhaimmillaan se aloittaa ehkä jotakin uutta ja ainakin se palauttaa mieleen kuinka tärkeää lasten ja nuorten lukuharrastuksen edistäminen on.

Niin: kirjallisuus opettaa lapselle häntä itseään ja maailmaa joka häntä ympäröi. Se antaa sanoja, hahmoja, kehyksiä. Se ruokkii ja ravitsee, antaa kielelle rikkautta ja mielikuvitukselle tuulta. Se antaa ihmisyyksiä, olemuksia, olemassaolon tapoja.

 

Kirjallinen maailma avautuu lapselle ääneen lukemisen kautta. Joku isompi – vanhempi, isovanhempi, isompi sisarus tai joku muu läheinen – ottaa lapsen lähelleen ja lukee, avaa lapselle kirjan maailman. Jo hyvin pieni lapsi kuuntelee tarinaa ja keskittyy katsomaan ja koskettamaan kuvia, keräämään itseensä kirjan lumoa. Tutun äänen ja kuvan rinnakkaisuus on lapselle kiehtovaa, ja hetkestä voi nauttia vaikkei luettua vielä aivan ymmärtäisikään – tärkeää on itse hetki, kirja ja yhdessäolo. Toisinaan kirjaa tekee ehkä mieli myös maistaa: miltä maistuu kiiltävä kansi, miltä rapiseva kosketuskirja. Entä miltä tuntuu, kun kirjaa selaa. Kova kirja tuntuu erilaiselta kuin pehmeälehtinen. On ihanaa, kun sivu kääntyy, omien sormien liikkeestä.

Useimmat lapset uskoakseni pitävät kirjoista. Tarvitaan vain aikuisia, jotka lukevat. Jotka ehtivät. Jotka tahtovat. Jotka kuuntelevat – sillä kyllä, myös lapsen pitää saada valita. Pieni kuvakirja ei vie kauaa, ehkä vain muutaman minuutin, mutta se antaa lapselle tärkeän hetken. Kaksi kuvakirjaa antavat jo kaksi hetkeä. Ja loru mahtuu mihin vain, vaikka sinne missä vaatteet etsivät oikeaa paikkaa tai hammasharja pyydystää pikkuisia vilistäviä peikkoja tai niin, missä syli täyttyy ihanasta ja lämpimästä lapsenpehmeydestä. Vähitellen tulee sitten niidenkin kirjojen aika, joiden väliin laitetaan kirjanmerkki: tästä jatketaan. Yhteinen iltakirja rauhoittaa parhaimmillaan molemmat, sekä lapsen että aikuisen. Kirjahetket ovat juuri niitä hienoja pieniä tuokioita, joista kasvaa suuria.

Yhdessä lukeminen on jakamista, yhteistä askellusta tarinan maailmaan. Kaikki se, mitä tarinassa tapahtuu, koetaan yhdessä – seikkailut, salaisuudet, tunteet, oikeat ja väärät. Se on myös läheisyyttä, sitä että lapsi ja aikuinen saavat tuntea toisensa vierellään. Kehon ja mielen kokonaisvaltaista kohtaamista.

Hyvä lastenkirjallisuus on lempeän arkista, riemukkaan hassuttelevaa ja syvällisen viisasta – usein kaikkea samaan aikaan. Toisinaan se kertoo lapselle ihmisestä ja maailmasta kääntämällä kaiken myös ylösalaisin. Kielellä saa ja pitää leikkiä, kertoa hassuja tarinoita ja keksiä vaikka ikiomia uusia sanoja. Rallattaa ja riimitellä, sanoa hullutuksia. Maailman oppiminen on iloa, ja riemastunut nauru kirjan äärellä on naurujen aatelia. Toisaalta kirjan äärellä voi tuntea myös surua. Surun kohtaaminen voi tuntua raskaalta mutta joskus sekin on hyväksi: kirja näyttää turvallisesti myös sen kuinka maailmaan kuuluu surujakin ja antaa samalla mahdollisuuden keskustella. 

Tarinan äärellä hiljennytään, mutta sopivassa määrin lapsen on myös hyvä antaa keskeyttää ja kysyä. Joskus tulee sellaisia sanoja ja tilanteita, joita lapsi ei ymmärrä mutta jotka hän tahtoo oppia. Silloin kysyminen on paikallaan. Tarpeellisten kysymysten esittäminen on eri asia kuin jatkuva, rauhaton keskeyttäminen. Lasta saa ja tuleekin ohjata rauhalliseen kuuntelemiseen, mutta samalla on hyvä antaa tilaa myös niille tärkeille kysymyksille. Yksi kirjojen suurimpia rikkauksia onkin juuri se, että ne avaavat ovia keskustelulle. Aikuisen tehtävänä on myös se, keskustelu. Toisinaan tarvitaan myös toistoa. Loputtomat määrät saman kirjan toistamista kerta toisensa jälkeen – niin kauan, että lapsi on käsitellyt tarinan maailman. Joskus aikuista uuvuttaa, mutta kannattaa jaksaa. Jonakin päivänä lapsi on tarinan kanssa valmis ja on seuraavan tarinan aika.

 

Aikanaan lapsi oppii lukemaan myös itse, jokainen omaan tahtiinsa, ja lukemisesta tulee ehkä omalta tuntuva, mieleinen puuha. Silloinkin tärkeintä on ilo ja mahdollisuus, se että lapsi saa tunnustella ja tutustua, etsiä itselleen sopivaa tapaa olla kirjojen lukija ja ystävä. Se, että ei tarjota liian vaikeaa liian varhain eikä liian yksinkertaista silloin, kun lapsi kaipaa jo mutkikkaampaa. Tarkoituksenmukaisia ovat sopivasti mitoitetut uudet askeleet, jotka saavat hahmottua lapsen oman yksilöllisyyden mukaan. Lapset kehittyvät kaikessa omaan tahtiinsa, myös lukijoina. Rohkaisu, lapsen omanlaisen lukijuuden tukeminen ja lempeä kannustaminen eteenpäin ovat uskoakseni parhaita keinoja ylläpitää lukemisen iloa. Lukemisen tulee olla lapselle iloinen asia. Jotakin sellaista mistä nauttii niin että sitä tahtoo lisää.

Myös yhteisten lukuhetkien tärkeys säilyy vielä pitkään sen jälkeen, kun lapsi viihtyy kirjojen maailmoissa myös yksin. Jakamisen ja läheisyyden tarve ei pääty lukutaitoon. Eikä kaikista tietenkään tule lukutoukkia. Mutta lapsuudessa annettu malli antaa mahdollisuuden. Lapsi, joka on saanut astua tarinoiden taikaan, viihtyy siellä todennäköisemmin myös isona. Ovet, jotka kerran on avattu, on helppo avata yhä uudelleen. Yhteiset lukuhetket kantavat tulevaan ja valavat lapsiin rakkautta kirjallisuutta kohtaan. Toki elämässä voi tulla – ja tulee – sellaisiakin hetkiä, joina ei ole tarinoiden aika – joina on niin paljon muuta, ettei kirjojen syli houkuttele. Mutta kerran kylvetty rakkaus pysyy elinvoimaisena silloinkin, kun se lepää.

Lapsi tarvitsee ruokaa, lämpöä ja rakkautta. Ja tarinoita. Näillä eväillä pieni ihminen ponnistaa jo pitkälle. Isoksi ihmiseksi, jolla on sydän ja ymmärrystä, kykyä nähdä maailmassa sekä itsensä että toiset. Sellaiseksi, joka jonakin päivänä miettii ehkä sitäkin, mitkä kirjat tekivätkään hänestä juuri hänet.

 

Toivotan hyviä lukupäiviä sekä pienille että isoille lukijoille! 

Lopuksi kiitän vielä Omppua Lukuviikon esiinnostamisesta 

– osallistun kirjoituksellani siis blogimaailman lukuviikkotempaukseen,
joihin liittyvistä kirjoituksista hän kerää linkkejä tänne.

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna (1994)

On aika joulun alla, ehkä pari vuotta sitten. Kuljeskelen kirpputorilla vailla varsinaisia tarpeita niin kuin tapani toisinaan on, avoimena mahdollisille kohtaamisille. Eräässä pöydässä huomaan tutun keltaisen selkämyksen: oi, Anna, Hanna ja Johanna. Olen lukenut kirjan jo ainakin kahteen kertaan, mutta tässä on jotakin sellaista että uskon lukevani sen vielä ja vielä. Kirja maksaa pienen kolikon verran ja pian siitä tulee minun. Kotona kirja odottelee aikansa ennen kuin sen vuoro yllättäen eräänä kevätpäivänä tulee: se on noussut esille eräässä mielenkiintoisessa keskustelussa ja minä tunnen äkillistä halua lukea sen juuri nyt.

Kun edellisen kerran luin tätä Marianne Fredrikssonin (1927–2007) teosta, olin paljon nuorempi. Minulla ei ollut vielä lapsia eikä sitä kerroksellisuutta mitä äitiys mukanaan tuo. Kuitenkin pidin kirjasta suuresti, se puhutteli minua juuri siksi että se on sellainen kuin se on: sukupolviromaani kolmesta naisesta, isoäidistä, äidistä ja tyttärestä. Nyttemmin, äitiyden ja vuosien myötä, sukupolvien ketjusta ja kaikista niistä kertymistä joita kannamme mukanamme, on tullut minulle yhä tärkeämpi teema, jota usein pohdin.

Annan, Hannan ja Johannan keskiössä on keski-ikäinen Anna, jossa äidin elämän lähetessä loppuaan herää tarve etsiä sukupolvien kerroksia: sitä elämää, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat eläneet ja jota hänkin siksi mukanaan kantaa. Alkaa matka 1870-luvulla syntyneen isoäidin, Hannan, ja 1900-luvun alussa syntyneen äidin, Johannan, elämään ja mieleen. Kuka olikaan se ihminen, joka oli äiti? Kuka se, joka oli isoäiti?

Mitä minä oikeastaan tiedän?

Mitä ihminen voi tietää vanhemmistaan? Tai lapsistaan?

Äiti on jo kadottanut sanat eikä kysyä enää voi. Matka on siksi tehtävä toisin: on koetettava tavoittaa toinen ihminen omasta mielestään, etsiydyttävä lisäksi niihin lähteisiin joita ehkä on. Anna kurkistelee kirkonkirjoihin, kansatieteellisiin teoksiin ja vanhoihin lehtileikkeisiin. Lukee tarinoita ihmisistä, tavallisista ja poikkeuksellisista. Avaa kirstun, jossa on isoäidin jäämistö: papereita, perunkirjoja, testamenttikopioita, syntymä- ja kuolinilmoituksia, kirjeitä. Eikä matka näihin kerroksiin ole aina helppo, se on kipeitäkin muistoja ja oivalluksia ja samalla kertaa sekä yhteyksien tavoittamista että välttämätöntä rajantekoa itsen ja toisen välille.

Niin, on kolme naista, kolme naisen elämää. On muuttuva aika ja ajan ketju.
On maaseutu ja kaupunki, Taalainmaa, Göteborg ja Tukholma.

Hanna, isoäiti, on syntynyt aikaan, jossa kuukautisten alkaminen, naiseksi kasvamisen tärkeä kynnys, kohdataan toteamalla: Nyt sun täytyy käsittää, että tämä on vaarallista. Elä ikänä laske ketään miestä kahta kyynäränmittaa lähemmäs. Mutta mitä kun mies tuleekin väkisin? Kun kolmetoistavuotias tyttö synnyttää äpärän ja saa kantaakseen huoran leiman? Onko ihme, jos Hannan Jumala on epäoikeudenmukainen ja kova?

Hannalle käy kuitenkin myös hyvin. Hän saa miehen, joka antaa hänelle kodin myllärinvaimona ja ottaa omakseen myös hänen poikansa. Hannasta ei tule helppoa vaimoa, sillä hän on oman aikansa ja kaiken itsessään kantamansa vanki: Nainen, joka ei itke kuin ilosta. Nainen, joka ei tohdi katsoa peiliin. Nainen, joka ei anna miehensä nähdä itseään alasti kuin kerran ja silloinkin ehkä hieman vahingossa. Nainen, joka ajattelee että satujen kertominen ei tuo leipää pöytään. Nainen, josta ei ole olemaan uudenaikainen eikä päästämään irti. Nainen, joka on yksi sukupuuttoon kuolevan sukupolven viimeisistä edustajista ja joka kysyy:

Mihin sitä ihminen sitte uskoo, jos kaikki vanha onkin väärin?

Ehkä liian helppo ei ole myöskään John, Hannan mies. Hannan ja Johnin avioliittoa lukiessani tulin ajatelleeksi, kuinka toisenlainen se olisi voinut olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Tai jos aika olisi ollut. Mahdollisuudet onneen olisivat saattaneet olla suuret, mutta ehkä onni ei nyt ollutkaan se, jota edes lähdettiin tavoittelemaan. Ehkä onnea tärkeämpää oli se, ettei ollut juuri moittimistakaan.

Hannan lapsista nuorin on poikien jälkeen kivuliaasti syntynyt Johanna – harvinaisen kaunis lapsi, pikku ressukka. Tyttären synnyttyä Hanna suree sitä, että lapsi on tyttö ja sitä kauheaa kohtaloa, joka kaikkea hameväkeä odotti. Ehkä Hannalla ei kerta kaikkiaan ole naisena olemisen iloa ja tyttären syntymä merkitsee hänelle siksi vain uutta kärsimyksentäyteistä elämää.

Pienestä Johannasta kasvaa isän tyttö. Aurinkoinen ja etevä lapsi, joka osaa katsoa sinivuokkoja ja perhosia ja josta myöhemmin tulee sosialisti ja sekä uskonnollinen ihminen että jumalankieltäjä. Läheinen tulee Johannalle myös Annasta, perheen kanssa asuvasta vanhasta lapsenpäästäjästä, joka opettaa hänelle naisten töitä ja kertoo tarinoita ja jonka mukaan hän aikanaan nimeää oman tyttärensä. Äidin osaksi jää vain antaa tytölle huutia ja opettaa hänet tottelemaan. Läheistä suhdetta ei äidin ja tyttären välille koskaan rakennu.

Elämä muuttuu, kun John kuolee. Johanna on kahdeksan ja hänen aikansa jakautuu kahdeksi: aikaan isän kanssa ja isän jälkeen. Mylly vaihtuu kaupunkiin, toiseen maailmaan. Paikkaan, jossa on juokseva vesi ja äidillä työpaikka ja tyttärellä kaupunkivaatteet. Se on myös maailma, jossa oma itse suhteessa toisiin on määriteltävä uudestaan: Hannalle se on paikka, jossa kukaan ei enää tiedä, että tämä ihminen tässä on Hanna Augustintytär Bråtenista, ja Johannalle paikka, jossa hän lukee ja puhuu väärin ja jossa hän lopulta päättää, että hänestä tulisi sivistynyt ja koulutettu ihminen, erilainen kuin alkukantainen äiti.

Niin Johannasta kasvaa kaupunkilainen, väistämättä toisenlainen kuin äidistä. Hänestä tulee röyhkeä ja uppiniskainen tytär, joka haukkui äitiään tyhmäksi ja sivistymättömäksi, pilkkasi hänen puhetapaansa ja huusi, että hänen pitäisi unohtaa taikauskoiset hömpötykset ja ruveta ajattelemaan. Ja alussa Hanna yritti puolustautua. Sanoilla. Mutta Johannalla oli paljon enemmän sanoja kuin hänellä ja paljon selkeämmät ajatukset. Sanoja, niin: Anna, Hanna ja Johanna on myös kertomus siitä, kun sanoja ei ole, ei tarpeeksi. Sekä tässä kohdassa että monessa muussa.

Kun Johannan kuukautiset alkavat, ei äidin evästys ole tämän omaa nuoruutta parempi. Hanna sanoo että nyt se vasta kurjuus alkoi ja että nyt tytär voitaisiin häpäistä milloin hyvänsä. Voi mikä askel kohti naiseutta, jälleen kerran. Mutta Johanna lukee myös Selma Lagerlöfiä ja oppii, että rakkaus oli mahtava voima, vastustamaton, tuskallisempi ja suloisempi kuin olin osannut kuvitellakaan. Niin alkaa haaveilu omasta prinssistä. Rakkauden kaipuu on kuitenkin samalla henkiinjäämisviettiä, pakkoa saada mies myös turvatun toimeentulon takia. Ja niin osuu kohdalle Arne.

Kun Johanna kertoo Arnesta äidille, äiti kysyy:

-          Tykkäätkös sinä siitä?

-          Kyllä minä luulen niin.

-          Ei se alussa niin tärkeetä ole. Jos se on hyvä mies niin kyllä siihen vuosien mittaan kiintyy.

Sellaista on Hannan realistinen romantiikka. Ja ei, ei Johannankaan avioliitosta turhan helppoa tule. Mutta on siinä hyvääkin. On talo ja puutarha ja turvallisuutta. Ja vaikka Arne on kimpaantuva, osaa hän vaikean paikan tullen olla myös ihmeen vakaa. Kaikkein raskainta on ehkä se, että kotirouva on kokonaan vailla omia tuloja: asemassa, jossa on helppoa ottaa kantaaksen marttyyrin viitta – tuntea itsensä piiaksi ja syyttää siitä toista.

Johannalle syntyy vain yksi tytär, Anna. Tämä tytär elää jälleen erilaisessa maailmassa kuin isoäiti ja äiti häntä ennen: hänen äidillään on tämä yksi ainoa lapsi ja loputtomasti aikaa sen palvomiseen, ja ympäröivässä maailmassa kansankoti kasvaa kohti hyvinvointia. Anna saa käydä koulua, sivistyä. Samalla sivistys antaa hänelle kuitenkin myös askeleen kohti porvarien maailmaa, irti vanhemmistaan ja juuristaan. Mutta ei Annankaan elämästä tule kivuton tai helppo. Onko siis niin, että meidän naisten olemuksessa jotain sellaista, jota emme halua nähdä emmekä tunnustaa? Entä kumpi onkaan onnellisempi: se, joka on sitä mieltä, että elämän kuuluukin tehdä kipeää, vai se, joka ajattelee, että elämästä pitäisi pystyä nauttimaan?

*****

Keskeisinä teemoina Annassa, Hannassa ja Johannassa ovat mm. naisten kasvavat odotukset rakkaudesta sekä muuttuva seksuaalisuus. Hanna, 1800-luvun loppupuolen maalaisneito, ei ehkä rakkautta osannut odottaakaan, mutta jo Johannan nuoruudessa rakkaus on noussut hallitsevaan asemaan myös tavallisen kansan keskuudessa. Johanna etsii jo sitä oikeaa, mutta hän ei silti ollut mitenkään romanttinen eikä sen takia myöskään läheskään niin vaativainen kuin seuraavien sukupolvien naiset. Annan sukupolvelle rakkaus oli sen sijaan jo tosiseikka, josta ei voinut neuvotella. Voi sitä raukkaa, johon se ei iskenyt. Heillä oli lisäksi toinenkin vaatimus: seksuaalinen täyttymys.

Ja niin, seksuaalisuus. Kun lapsena raiskattu Hanna pelkää naisen aviollisia velvollisuuksia, on äidistä sentään vähän lohduttamaan: Elä nyt noin pelästyneeltä näytä. Semmosta vaimoväen tarttee tehdä ja jonkin ajan päästä siihen tottuu. --- Pitää vaan pistää silmät kiinni ja olla vetelänä. Johannalle, Hannan tyttärelle, miehen kosketus ei ole vastenmielistä, mutta ei nautinnollistakaan. Hän ajattelee: Yksi omituinen piirre, joka oli omituinen minulle ja monille muille sukupolveni naisille, oli se ettei rakastumisella ollut mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Mutta Annan sukupolvi kaipaa jo suorastaan pakkomielteenomaisesti suurta intohimoa. Mielessään hän sanookin nyt isoäidilleen, että sinä Hanna et olisi ymmärtänyt sellaisesta rakkaudesta mitään. Sinun aikoinasi rakkaus ei ollut vielä tunkeutunut yläluokan piireistä maalaistupiin.

Niin muuttuu maailma, ja ehkä sittenkin myös ihminen, monella tavalla, vaikka toisinaan tuntuu että ihminen on ajasta aikaan pohjimmiltaan sama. Ehkä tämäkin samuus on niitä asioita, jotka ovat samaan aikaan sekä totta että harhaa.

Kaiken kaikkiaan Anna, Hanna ja Johanna on viisas teos, jossa on syviä havaintoja elämästä. Se herättää lukijassaan monia tärkeitä kysymyksiä: Synnymmekö sellaisiksi kuin olemme vai tekevätkö aika ja elämä meistä sellaisia kuin olemme? Mitä merkitsee olla hyvä äiti? Entä hyvä tytär? Ja tytär kantaa äitiään mukanaan, mutta entä poika? Entä millaista on, kun omat lapset tekevät äidistään pilaa koko hänen elämänsä ajan? Ja niin, miten monella tavalla me kannammekaan mukanamme kaikkea, joka on tapahtunut paljon ennen meitä ja miten paljon siirrämme eteenpäin, tahallaan tai tahtomattamme? Ja toisaalta: millaiseksi oma aikamme, muuttuva maailma ympärillämme, meidät tekee? Ja niin, myös ripaus elämän merkillistä kiertokulkua, sielujen liikettä, sopii tähän teokseen paremmin kuin hyvin ja antaa oman kiehtovan kysymyksensä.

Ja vielä: Anna, Hanna ja Johanna on hieno kertomus kolmesta naisesta ajan ketjussa, kolmesta yksilöllisestä elämästä. Samalla se on kuitenkin myös laajempi kuvaus siitä suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka maailmassamme on 1800-1900-lukujen taitteesta alkaen tapahtunut. Tietyt kuilut äitien ja tyttärien välillä ovat näissä murroksissa olleet ehkä väistämättömiä, maailman muuttumisen halkaisemia railoja. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut vielä Annan jälkeen? Niin, tämä ei ehkä enää kuulu teokseen, mutta ajatus lennähtää mieleen väistämättä: maailma ei ole edelleenkään valmis. Ehkä tärkeintä on kuitenkin huomio siitä, että

vain hirviöt selviytyvät elämästä syyllistymättä.

Kiitos Marianne Fredrikssonin hengelle siellä jossakin,
kirjasi oli minulle elämys jälleen kerran.

Keskeneräisiä ajatuksia kirjallisuuksista

Prologi:

Neljän- tai viidentoista ikäinen yläastetyttö istuu äidinkielentunnilla ja lukee Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Hän pitää itseään taiteellisena kirjallisuusihmisenä, koska viihtyy kirjojen äärellä ja ainakin jollakin tasolla haaveilee myös kirjailijan urasta. Seitsemän veljeksen lukeminen on kuitenkin jotenkin vaikeaa. Saattaa olla, että häntä välillä naurattaa (että kirja on jossakin kohdassa hauska). Ehkä hän myös orastavasti ymmärtää teoksen kirjallisuushistoriallisen arvon (opettaja on luultavasti kertonut, että kyseessä on Ensimmäinen Suomenkielinen Romaani). Mutta melko varmasti hän lukisi mieluummin Angelikaa: Angelikalla on ihanat hiukset ja hepenet ja hänelle tapahtuu kaikenlaista jännittävää, koska hän on kaunis. Veljekset sen sijaan ovat vähän sellaisia juntturoita ja joutuvat pöljyyksissään kivelle härkälaumaa pakoon (onkohan se juuri se kohta, jossa naurattaa?). Siitä omasta romaanista tulee kuitenkin aikanaan Ehdottoman Vakavasti Otettava (eikö Angelika ole?). Joku Todella Traaginen. Tai ehkä siitä tulee sellainen kuin Tuulen viemää.

Blogimaailmassamme on viime aikoina kukoistanut ihanan runsas ja raikas keskustelu, jossa on tutkiskeltu ja tuuleteltu viihde- ja korkeakirjallisuuden sekä lukuromaanin käsitteitä ja poikettu myös monenlaisille kiehtoville sivupoluille. Keskustelun käynnisti Leena Lumi, ja sitä ovat jatkaneet Marjatta, Omppu ja Kaisa Reetta, joiden kaikkien blogeissa aihe on virittänyt rikasta keskustelua. Syy siihen, että tämä paljon pyöritelty aihe kimmahti nyt myös kamariini, on siinä että Kaisa Reetta niin kauniisti pyysi minuakin tästä kirjoittamaan. Epäröin alkuun tarttua aiheeseen, koska 1) en usko, että osaan sanoa tästä mitään erityisen uutta ja koska 2) kaikki mitä tästä sanon, tuntuu myös menevän jotenkin väärin – olen loputtomassa solmussa. Päätin kuitenkin kuitata epäröintini toteamalla että 1) toisinaan myös toistava pyörittely on tarpeen ja että 2) ajattelun keskeneräisyys on ikuisuustila, josta on mahdotonta kasvaa pois.

Kukkia kirjallisuudelle!

Aihetta toisten blogeissa kommentoidessani päädyin vähitellen huomaamaan, että näiden(kin) käsitteiden pyörittely haastaa minut melkoiseen semanttiseen koitokseen. Ylipäätään koen sanojen merkitykset toisinaan hämmentäviksi likiarvoiksi, joiden sisältö on riippuvaista kulloisestakin käyttäjästään ja lisäksi käyttäjänsä kulloisestakin puhetuulesta. Erilaisissa keskusteluissa on myös erilaisia aaltopituuksia ja sanat saattavat saada hyvinkin erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin sivumerkityksiä. Kaikessa tässä tuiverruksessa kielenkäyttäjien käsitteet sitten kohtaavat tai eivät kohtaa. Lisäksi toiset sanat ovat toisille selvästi toisia latautuneempia, mihin vaikuttaa mm. käyttäjän ”viattomuus” vs. ”turmeltuneisuus” suhteessa käytettäviin sanoihin. Se, missä yhteyksissä ja millä tavoin sanoja on tottunut käyttämään, kulkee niissä luonnollisesti mukana – samoin kuin kaikki ne kerrokset, joita ne ovat matkan varrella ympärilleen kerineet.

Minä esimerkiksi sanon rakastavani kirjallisuutta. Yksi hihkaisee oitis samanmielisyytensä, toinen ajattelee että käytän rakastaa-sanaa väärin ja mahtipontisesti. Mutta rakastaminen on kaikesta konstikkuudestaan huolimatta tässä yhteydessä melko mutkaton ja huoleton sana. Toisin on viihteen ja korkeakirjallisuuden laita, eikä lukuromaanikaan taida olla helpoimmasta päästä. Näiden kohdalla astutaan keitokseen, joka kuplii erilaisia sivumerkityksiä ja mahdollisia arvo(ttamis)latauksia. Liikumme näistä(kin) käsitteistä puhuessamme hyvin mielenkiintoisella ja hankalallakin semanttisella kentällä, jossa merkitysten yhteisyys on vain osittaista.

Minulle viihde- ja korkeakirjallisuus ovat ennen kaikkea käsitteellisiä työvälineitä puhua erilaisista kirjallisuuksista ja niiden erilaisista funktioista. Periaatteessa nämä työvälineet ovat myös jokseenkin vailla arvolatausta, mutta tunnustan silti, että niihin liittyy myös henkilökohtainen ja hetkisidonnainen arvoasetelma, joka perustuu siihen, mitä erilaisista kirjallisuuksista ja niiden tehtävistä ja merkityksistä kulloinkin ajattelen sekä yleisesti että yksityisesti. Mielipiteeni ja näkemykseni näiden käsitteiden sisällöistä ja sisältöjen arvosta ovat siis jossain määrin myös vaihdelleet ja kyllä, ne vaihtelevat yhä. En ole ajatuksineni ollenkaan valmis.

Niin. Toisaalta olen sitä vahvasti mieltä, että se ”parempi” kirjallisuus, jota paremman termin puuttuessa kutsumme toisinaan korkeakirjallisuudeksi, on sanataiteellisesti ja siksi muutenkin kirjallisuutena arvokkaampaa kuin se ns. viihde, joka tuotetaan lähinnä huvittelua (juu, huono sana mutta saa kelvata) varten vailla aitoja taiteellisia tavoitteita. Toisaalta tuhahtelen tuolle elitistille, joka minussa mokomia näkemyksiä esittää ja tähdennän hänelle sitä, että erilaisten kirjallisuuksien arvostaminen on kirjallisuuden laaja-alaisuuden ja sen erilaisten funktioiden arvostamista. Muistuttelen hänelle myös sitä, että arvottaessaan kirjallisuutta tällä tavoin hän unohtaa ne merkitykset, joita viihdekirjallisuudella on erilaisina elämänhetkinä ollut myös hänelle itselleen. Missä se raja sitä paitsi loppujen lopuksi menee? Missä on se kohta, jossa viihde alkaa ja korkea loppuu? Lukeeko tuo elitisti itse sitä paitsi ensinkään mitään oikeasti korkeaa (vaikka luonnollisesti hän pitää lukuvalintojaan vähintään laadukkaina) vai tärkeileekö hän vain?

Tähän hankalarajaiseen välimaastoon on aseteltu mm. lukuromaanin käsitettä. Minulle tämä käsite ei ole koskaan ollut erityisen merkittävä, enkä ole sitä oikein oppinut käyttämään, vaikka luulenkin ymmärtäväni mitä se suunnilleen tarkoittaa: kepeähkölukuista kirjallista teosta, johon on upotettu jokunen tarinallinen ja/tai temaattinen syvyys, mikä tekee siitä sisällöllisesti viihdettä painavampaa mutta pitää sen edelleen nimenomaan mutkattomana ja pikemmin tarinavetoisena kuin (sana)taiteellisesti merkittävänä. Olen kohdannut käsitteen aikanaan juuri tässä merkityksessä ja muistan yhä, kuinka tunsin hetkellistä riemua sanasta joka ratkaisisi yhden kirjallisuuksista puhumisen ongelmakohdan. En kuitenkaan voi mitään sille, että lukuromaani on minusta jotenkin keinotekoinen ja hullunkurinen käsite: eikös kaikkia romaaneita nimenomaan lueta? Toki ymmärrän, että tässä on kyse ennen kaikkea jonkinlaisesta helpohkosta luettavuudesta, mutta  rutisen silti. En suuresti, mutta hitusen. Loppujen lopuksi koko sana on minulle kuitenkin melko yhdentekevä, enkä lähde sitä tässä enempää tutkimaan, ”täyttämään” tai arvottamaan. Vaan kenpä tietää, ehkäpä joskus opin itsekin tätä käsitettä sujuvasti käyttämään. Nyt tuntuu, että olen tarpeeksi solmussa jo viihteen ja erityisesti korkeakirjallisuuden kanssa.

Niin, nämäkin käsitteet, viihde ja korkeakirjallisuus, ovat ongelmallisia, mutta käytän niitä toisinaan silti – siksi, että toinen on olevinaan nimi lähinnä ajanvietefunktioita omaavalle kirjallisuudelle ja toinen taas sille kirjallisuudelle, jonka funktiot ovat ns. syvemmät ja monipuolisemmat. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän minua kuitenkin tympii. Viihteestä tuntuu tulevan jotenkin poissuljettu kategoria, jotakin joka ei ole korkeaa, ja korkeasta taas jotakin ylivoimaisesti parempaa ja hienompaa, ja hankalinta on, että tämä on samaan aikaan sekä oikein että väärin.

Mitä nämä merkilliset käsitteet sitten sisältävät? Minulle korkeakirjallisuus merkitsee kaiketi yleiskäsitettä ajatuksia aktivoivalle ja monikerroksiselle kirjallisuudelle, joka avautuu pintamerkityksiään laajemmalle ja syvemmälle. Tällaisessa kirjallisuudessa on selkeästi sanataiteellisia rikkauksia, kuten kielen, rakenteiden ja sisältöjen syvyyttä. Kaikki korkeakirjallisuudeksi ymmärtämäni kirjallisuus ei kuitenkaan ole välttämättä ”vaikeaa” (ehkä jo siitä syystä, että haluan itsekin kokea lukevani ennen kaikkea korkeakirjallisuutta!), vaikka usein siihen tuntuu tällainenkin sivuvivahde liittyvän. Luultavasti käytän käsitettä omalta osaltani melko hämärästi ja hivenen huolimattomastikin. Mielenkiintoista muuten on, että Yrjö Hosiaisluoman 1071-sivuinen Kirjallisuuden sanakirja (2003) ei sisällä mokomaa hakusanaa ollenkaan. Tämä kertoo minusta jotakin melko tärkeää: sellaista ”lajia” kuin korkeakirjallisuus ei ole olemassakaan. Koko sana on semanttisesti epäselvä ja vaikeasti määriteltävä ja ehkä lopulta jopa epäolennainen. Mainittakoon, että myöskään lukuromaania sanakirja ei mainitse.

Viihdekirjallisuus rinnakkaiskäsitteineen (mm. kioskikirjallisuus, harlekiiniromanssi ja naistenromaani (!)*) sanakirjassa sen sijaan on ja sen määritelmä kuuluu koko lailla sellaisena kuin olen itsekin sen tahtonut ymmärtää: ”Lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettu helppolukuinen, enimmäkseen kaavamainen ja pinnallinen kaunokirjallisuus; populaarikirjallisuus; ajanvietekirjallisuus. --- Viihdekirjallisuutta tuotetaan yleensä teollisesti suurina painoksina ja jokseenkin yksinomaisesti kaupallisin tavoittein. Kliseiset juonikaavat ja henkilöhahmot ovat ominaisia esim. rakkausviihteelle.” Viihdekirjallisuus voidaan siis ymmärtää yhdeksi kirjallisuuden alalajiksi (joka edelleen sisältää mm. seikkailuromaaneja, romanttisia rakkausromaaneja, dekkareita ja tieteiskirjallisuutta), kun taas korkeakirjallisuus on ehkä lopulta melko tyhjä käsite – kaikista siihen latautuneista merkityksistä huolimatta. Viihdekirjallisuusmääritelmän lopussa lukee kuitenkin vielä tämä: ”Tiukka rajanveto matalan ja korkean välillä on kuitenkin vaikeaa, ja esim. kulttuurintutkimuksen piirissä sitä ei edes haluta tehdä.” Ihmekös siis, että mekin olemme näiden rajanvetojen äärellä hieman hämmentyneitä? Ainakin minä. Näennäisesti helppoa, mutta sittenkin niin tuskastuttavan vaikeaa. Toki ”tyylipuhtaimman” viihteen aina tunnistaa, mutta mitä sitten kun siirrytään tästä ääripäästä pois? Kuka päättää korkean kehykset?

Vielä mutkikkaammaksi menee, jos otamme mukaan populaarikirjallisuuden (tai populaarikulttuurin) käsitteen. Em. sanakirjasiteeraus rinnastaa viihdekirjallisuuden myös populaarikirjallisuuteen, mutta ainakin minulle nämä käsitteet ovat jossain määrin erisisältöisiä: etenkin populaarikulttuuri on hyvin avararajainen määre, jonka kehyksiin mahtuu hyvin monenlaisia kulttuuri-ilmiöitä. Sellaisiakin, jotka ovat oikeastaan melko korkeita.

Välinäytös:

Kaksikymmentä täyttänyt Suomen kirjallisuuden sivuaineopiskelija lukee suomalaisia ja ulkomaisiakin klassikoita. On kirjoja, joihin hän rakastuu, ja kirjoja, joiden äärellä hän kokee hämmennystä (nämä korkeat kirjat ovat toisinaan niin raskaita: on kurjuutta ja niin paljon kaikkea ikävää). Myös se Seitsemän veljestä tulee luettua uudestaan. Nyt hän pitää siitä. (Pitääkö? Onko asian ytimessä ollenkaan ”pitäminen”? Ehkä on ennemminkin niin, että hän saa siitä jotakin. Että se aktivoi ajattelua. Että hän osaa jotenkin asettaa sen 1800-luvun maisemiin ja iloitsee tästä orastavasta kyvystään.) Puolenkymmentä vuotta myöhemmin hän ahmii hillittömästi Kaari Utriota: hänellä on valtava historiallisen viihteen jano. Hän lukee Utrion keskiaikaromaaneita niin paljon, että hänelle tulee ähky (olisi saattanut olla hyvä pysyä kohtuudessa). Sitten tulee ehkä taas muutamien klassikoiden ja niiden ”parempien” kirjojen vuoro. Ja sitten, kolmenkymmenen tietämissä, hänellä on kaksi pientä lasta: hän on onnellinen mutta myös väsynyt äiti. Hän on lukenut läjäpäin Kaksplussia ja vielä läjäpäisemmin kuvakirjoja, mutta kaipaa jo Oikeita Aikuisten Kirjoja. Hän lukee ahnaasti Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita ja viihtyy. On ihanaa heittää jalat sohvan selkänojalle ja lukea historian siipien havisuttamaa Tarinaa.

Miten näistä kirjallisen kulttuurin erilaisista sisällöistä sitten pitäisi puhua? Voisiko viihteen ja korkeakirjallisuuden hankalista ja jotenkin ikävän rajoittuneista käsitteistä luopua? Minä en tiedä. Tuntuu, että tämänkaltaisia käsitteitä tarvitaan juuri keskustelemisen välineinä, mutta on tuskastuttavan hankalaa, kun käsitteet ovat niin mutkikkaita ja vaikeasti määriteltäviä. Niihin tuntuu väkisinkin sisältyvän myös tiettyä arvolatautunutta rajantekoa, vaikka sitä ei haluaisikaan tehdä: ”korkea” viittaa väistämättä jonnekin korkelle, ylemmäs, parempaan. Onko se sitten väärin? Saako tällainen arvoasetelma olla, tahallinen tai tahaton? Vai kuuluuko valveutuneen nykyihmisen ajatella avarasti niin, että että kaikki on samanarvoista? Että jokainen ihmisen luomus omaa itseisarvon ihan niin kuin ihmisen elämä ja arvottajien puuhastelu on nirsoilevaa tärkeilyä?

Itse ajattelen jotenkin niin, että sen ns. korkeakirjallisuuden korkeus perustuu ennen kaikkea taiteellisiin arvoihin. Hankalasti askellettavalla maaperällä ollaan edelleen, mutta ainakin minut tämä ajatus vapauttaa mm. niistä vaikeuksista, jotka liittyvät yksinomaan funktioiden tai esim. kirjailijoiden työn arvottamiseen. En pidä esim. kirjallisuuden ”ajanvietekäyttöä”, lepäämistä tai eskapismia sinänsä tyhjänpäiväisinä funktioina tai vähättele viihdekirjailijoiden työpanosta, vaan keskityn teoksen taiteellisiin ominaisuuksiin. Ja juuri näiden ominaisuuksien punnitseminen on minusta perusteltua ja perustelee myös kirjallisuuden jakamisen useiksi erilaisiksi kirjallisuuksiksi.

Minusta tuntuu kaiken tämän pyörittelyn jälkeen myös siltä, että voisin korvata korkeakirjallisuuden käsitteen sanataiteella (ja niin olen joissakin yhteyksissä ehkä toisinaan jo tehnytkin). Olen kerännyt tämän sanan luultavasti kirjoittamisen puolelta, mutta minusta se sopisi myös kirjallisuuskeskusteluun. Onhan kirjoittamisen lopputuote parhaimmillaan juuri taidetta, siis sanataideteos, ja keskeistä on myös kokemus taiteen äärellä olemisesta. Sanataide on myös sisällöllisesti avararajaisempi käsite kuin korkeakirjallisuus, vaikka toki myös taiteen käsitteessä on samankaltaisia ongelmia kuin ”korkeassa”. Missä menee taiteen raja? Niin, ehkäpä jokaisen yksilöllisen kokijan yksilöllisessä mielessä ja sydämessä.

Ajattelen tämän niinkin, että kaikki omista lempikirjailijoistani eivät välttämättä kirjoita varsinaisesti korkeaa kirjallisuutta (eivätkö?), mutta sanataidetta he kirjoittavat. Ja kyllä, hyvä sanataide on myös korkeaa siinä mielessä, että se kohottaa ajatuksia, antaa niiden lennähdellä. Taide vetoaa kokijassaan sekä älyyn että tunteisiin ja puhuttelee ihmisessä myös eettisiä ja moraalisia tasoja: se on kokonaisvaltainen esteettinen elämys, joka tuntuu sielussa ja sydämessä (niin, esteettinen vaikka ei aina välttämättä kaunis). Toisaalta myös se ns. viihde kyllä toisinaan koskettaa ja herättää ihan oikeita ajatuksiakin. Parhaimmillaan se on siis hyvin lähellä taiteellista elämystä. Hiljattain kyynelehdin uuden Cinderella-elokuvan näytöksessä ja puhuin jälkeenpäin hienosta taiteellisesta elämyksestä, vaikka mieleni kiukutteli väliin rahahuttua.

Mihin siis päädyn? Entistä mutkikkaampaan solmuun. Tarvitaanko rajanvetoa ja arvottamista? Tarvitaan ja ei tarvita. Olen monta ja siksi myös montaa mieltä: on mahdotonta valita yhtä (oikeaa) mielipidettä. Vetäydyn siis lohduttelemaan itseäni sillä, että ehkäpä juuri sisäinen erimielisyys on kehittymiskelpoisen ajattelun äiti ja että keskenään ristiriitaisetkaan näkemykset eivät aina merkitse moninaamaisuutta vaan ainoastaan sitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia.

Epilogi:

Kolmekymmentäkahdeksanvuotias lukijatar varaa kirjaston varastosta pölyisiä, hauraita kirjoja. Juuri nyt lukemista suuntaa kiinnostus kirjallisuushistoriaan ja entisaikojen kirjailijoiden askeleihin. Myös uusissa kirjoissa on kuitenkin paljon houkuttelevaa, niissä hyvissä (tahallisen epämääräisen attribuutit ovat toisinaan riemastuttavia). Kirjallisuuden lukemisesta on tullut jonkinlainen sopuisa sekoitus happea, haasteita ja hurmosta. Se on samaan aikaan tutkivaa opinhalua ja tunteellista hekumointia. Halua hengittää, ajatella ja hurmioitua. Saattaa olla, että kirjojen kategorisoiminen korkean ja matalan akseleille ei omassa lukemistossa olekaan erityisen olennaista, vaikka se ns. viihdekirjallisuus tuntuu juuri nyt liian tyhjältä. Lukeminen kehystyy ehkä aivan toisenlaisilla määreillä ja merkityksillä. Ja niin, sen Seitsemän veljestä voisi muuten lukea taas uudestaan, tunnustella miltä se tällä elämän hetkellä tuntuu.

PS. Tänään on sopivasti Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä. Ehkäpä näin kirjakielemme esi-isän kunniaksi voimme keskittyä iloitsemaan ennen kaikkea siitä, että meillä on kieli jolla myös lukea ja kirjoittaa – monenlaista.

 ********************

*Pakko marmattaa, että tässä kohtaa tunnen syvää suuttumusta: aina yhtä pyörryttävä Tuulen viemää määritellään sanakirjassa naistenromaaniksi. Ja naistenromaanihan on siis laji, joka on ”naisille suunnattu romanttinen, enimmäkseen kliseinen ja taiteelliselta tasoltaan vaatimaton kirjallisuuden muoto”. Grrr. Minulle Tuulen viemää on kylläkin kokonaisvaltainen taide-elämys. Polveni tärisevät, sydämeni sykkii ja ajatukseni riemuitsevat. Silläkin uhalla, että olen täysi höntti. Ehkä kaikki rajanvedot todella ovat yksinomaan yksilöllisiä ja perustuvat mitä mielivaltaisimpiin näkemyksiin?

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet (2011)

Kahdeksantoistavuotias lukiotyttö kirjoittaa äidinkielen aineessaan mummolan laiturista, auringosta ja kesätuulesta. Aine on niin pateettinen, että sitä ei kahdenkymmenen vuoden etäisyydeltä melkein kykene lukemaan: on huudahduksia ja hekumointia, hyvin voimakkaita sanoja yksi toisensa jälkeen (saattaa olla, että kaikki asiat eivät muutu, mutta ei siitä sen enempää). Kaiken patetian takaa kurkistaa kuitenkin myös syviä ajatuksia ja katharttista kokemusta korkeampien voimien syleilyssä (kiitos opettajalle, joka on keskittynyt näkemään ennen kaikkea tämän). Ja mikä tärkeintä, siinä on maisema, johon asettuminen herättää tytössä rukouksen kaltaista hurmosta. Kun nainen, joka kantaa mukanaan tuota tyttöä ja kaikkea sitä miksi on sen myötä kasvanut, nyt lukee Hannu-Pekka Björkmania, on sydänväreily vahvaa ja ihanasti hellivää. Björkman kirjoittaa:

Mutta on olemassa myös rukouksellinen tapa katsoa maisemaa. Rukous voi auttaa meitä kohtaamaan maisemassa Jumalan kasvot. Pääsemme yhteyteen kaiken olevaisen kanssa. On selvää, että tuo maisema palaa kiinni sieluuumme ikiajoiksi.

Tytöllä, joka kirjoitti hetkestään laiturilla, oli Jumalalle toinen nimi. Hänen Jumalansa oli nainen. Mutta nimet ovat vain nimiä, ihmisen toivontäyteisiä pyrkimyksiä. Se, mikä on niiden takana, on jotakin suurempaa – sekä jotakin käsittämätöntä että jotakin mitä ihminen on ehkä läpi olemassaolonsa koettanut itselleen sittenkin selittää.

Kadonneet askeleet ovat askeleita ajassa, taiteessa ja maisemissa – mielen ja sielun askeleita, jotka johtavat syvälle ihmisyyden ja jumaluuden äärelle. Ja niin kuin hyvä kirjallisuus aina, nämäkin askeleet kutsuvat mukaansa myös lukijan: Björkmanin sanoissa kulkiessaan lukija lähtee matkalle, joka vie hänet paitsi kirjan sivuille piirtyneisiin kuviin ja maisemiin myös niihin, joissa hän itse on ajassa kulkenut.

Teos alkaa:

Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, 

menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda.

Niin minäkin luulen: että juuri mahdollisuus ylittää ajan rajat on ihmisen henkisen olemassaolon ehto ja edellytys – sekä yksilönä että lajina. Ihminen tarvitsee yhteyden ihmiskunnan henkiseen muistiin ja itseensä ja ymmärryksen siitä, että taide on myös hengellisen transformaation väline, läpinäkyvin säikein punottu side ihmisen ja Jumalan välillä.

Kyllä, juuri tämä, Kadonneet askeleet, on täydellinen pääsiäiskirja. Samalla se on kuitenkin täydellinen kirja mihin tahansa hetkeen, jona kaipaa jotakin sielua syvästi koskettavaa ja tietää omaavansa myös riittävästi hiljaista aikaa: sen askeleet ovat verkkaisia, pysähteleviä ja syvälle suuntaavia ja tahtovat, että niissä kuljetaan niiden tahtiin. Näissä askeleissa ei pidä kiirehtiä – ehkä siksi, etteivät ne katoa enempää. Kärsimys ja sen jälkeen koittava valo ansaitsevat aikaa ja hiljentymistä. Niin, nämä askeleet ovat vastapainoa juuri sille nykymaailman kiireiselle pinnallisuudelle, josta Björkman kirjoittaa:

Ihmisen tarve kokea itsensä täydellisen vapaaksi on luonut uudenlaisen ajattelutavan ja ihmistyypin. Tällainen kelluva ihminen, homo fluctuaris, on joko tahtoen tai tahtomattaan irti kaikesta klassisesta sivistyksestä sekä uskonnosta ja sen merkityksistä. Hän kelluu tiedon valtameressä tyytyväisenä, ajelehtien sattumanvaraisesti tuulten mukana. Hänen tietoisuuttaan hallitsevat populaarikulttuurin sisällöt ja arvot, erilaiset kaupalliset vertaisryhmät ja niin sanottu nopea tieto, joka päivittyy lähinnä internetistä ja lehtien sivuilta.

Kaikki mikä lipuu silmien editse on keskenään samanarvoista.

Ehkä toisinaan pelkään juuri sitä, että alan kellua. Ehkä juuri siksi pidän kirjallisuudesta kiinni rakastuneen itsepintaisella intohimolla. Ehkä ajattelen, että se – ja sen vuosisatainen historia – on se voima, joka antaa minun liikkua myös syvyyssuunnassa, nähdä edes kajastuksia siitä mikä ihminen ajan virrassa on. Ja ehkä olen oikeilla jäljillä, kulkemassa lohdullista valoa kohti.

Mutta Björkman, niin – hän katselee myös tauluja. On 1500-luvun alku ja hän astuu Mathias Grünewaldin askeleissa kohti Isenheimin kylää, jossa sijaitsevan luostarin kirkkoon tämän on määrä maalata alttaritaulu. Tässä kirkossa käy paljon ihmisiä, jotka ovat ”pyhään tuleen sairastuneita”: sairaat kärsivät kivusta, rakkuloista, poltteesta ja puistatuksista, kuolioista, raajojen kutistumisesta ja irtoamisesta. Grünewald kokee, että hänen on maalattava näille kirkkovieraille kärsimyksen koko kuva. Ja niin hän tekee. Tekee, koska haluaa vahvistaa kärsivän uskoa: hän maalaa ristiinnaulitsemisen koko kammottavan julmuuden ja sitä seuraavan kuoleman. Mutta hän maalaa myös pelastuksen: kun alttaritaulu on kiinni, se näyttää kärsimyksen, mutta kun se juhlapäivinä avataan keskiasentoonsa, kärsimyksen takaa paljastuu koko Jumalan pelastussuunnitelma ja elämän ihme – syntymä ja ylösnousemus. Eikä siinäkään kaikki. Alttaritaululla on vielä kolmaskin asento, jossa se on kokonaan auki, ja kun se kerran vuodessa asetetaan näin, katsojat näkevät vielä jotakin muuta – mm. kysymyksen siitä, missä olit, hyvä Jeesus, missä olit.

Björkmanin matkaa tähän huikeaan taideteokseen on mahdotonta tiivistää tähän – se on koettava itse, otettava askeleet hänen vierellään. Minä sanon vain, että koin tätä matkaa lukiessani hurmoksellista hämmennystä siitä, miten syvästi taideteosta voi lukea ja kokea. Maailma, jonka löysin, on minulle aivan uusi: kuvataiteen huikea, kerroksellinen, merkitystentäyteinen maailma. Niin – minä ihailen kyllä myös kuvataiteiden vuosisataista historiaa, mutta myönnän, etteivät maalaukset ole koskaan auenneet minulle likimainkaan näin. Olen katsonut taideteoksia ja nauttinut niistä, mutta minun katseeni on ollut aivan liian kevyt. Nyt huomaan ihmetteleväni, mitä kaikkea myös maalaus voikaan kantaa ja kertoa. Kysyväni, voiko tällaisen taiteen äärellä tuntea muuta kuin ihanaa, ihmeellistä nöyryyttä ja toivoa, että maailma mahdollistaa aidon, oikean taiteen tekemisen myös tänään ja tulevaisuudessa – kaikissa sen kiehtovissa lajeissa. Sillä

Taiteen tehtävä on kuohkeuttaa sielujamme ja

auttaa meitä kantamaan ristejämme.

Ja se on arvo, jonka suuruus ei ole aivan vähäinen.

 Ei, se on ihmisen elämän ja olemassaolon kokoinen.

Grünewaldin monikerroksisen teoksen jälkeen Björkman matkaa maisemiin ja niin – minäkin pysähdyn miettimään mitä jääkään mieleemme niistä tuhansista maisemista, joita elämämme aikana katselemme ja sitä kuinka joskus vaelluksillamme tapahtuu, että maisema tai jokin maisemassa todella pysäyttää meidät.

Sitäkin, kuinka

koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä

ja kuinka joskus tuntuu myös siltä

aivan kuin aika tekisi virheen.

Björkman pohtii lapsuuden maisemia, niitä jotka elävät meissä hienosyisinä kerrostumina ja upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Muistatko omasi, tavoitatko? Minä olen siellä, mummolan sinivetisessä järvessä, sen pinnalla kimmeltävässä auringossa ja jalkapohjan alla tuntuvissa kivissä. Ja Björkman, hän on lakeuksilla:

Mutta nyt minua kummastuttaa tuo pieni poika lakeuden laidalla. Varpaat lämpimässä mullassa. Mitä hän mietti? Mitä hän odotti? Tekisi mieli kumartua pojan puoleen. Katsoa silmiin ja puhutella. Kertoisin, että hänessä elää ikuinen kaipuu: lapsuudessa vanhuuteen, vanhuudessa lapsuuteen. Ja että tuo kaipaus kasvaisi, kunnes se muuttuisi tuoksi maisemaksi.

Ehkä ihmisen elämä on juuri sitä, lakkaamatonta kaipuuta. Ikävää, joka ei voi loppua. Tarinoita, joita mieleen kertyneet maisemat kantavat ja joita toivoo vielä saavansa löytää.

Ja niin, kun etenen kohtaan, jossa Björkman viivähtää hetkisen aisteissa, siinä kuinka ne ovat parhaimmillaan ovia kauneuteen ja valoon, mutta kuinka niitä on suojeltava, sillä niiden avulla me myös turmellumme ja tuhoudumme, minun täytyy taas ajatella omia ajatuksiani. Sitä kuinka myös minusta aistit ovat juuri sitä – ovia kauneuteen ja valoon. Mutta kyllä, ehkä ymmärrän myös tämän:

Ja kun aistimme ovat turtuneet lopullisesti, alamme halveksia herkkyyttä ja pitää itseämme sen tähden älykkäinä. Tämä on tyypillinen ilmiö ajallemme, joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa Jumalaan – epä-älyllisenä. Valitettavasti herkkyyden halveksunta on levinnyt lähes kaikkiin kulttuurimme muotoihin. Vain harvat kertovat maisemaan kätketystä Jumalasta. Valosta ja tuulen henkäyksistä. Puista ja sateesta. Ani harvat haluavat. Vielä harvemmat uskovat.

Ja voi, haluaisin jälleen lukea niin paljon: sanojen nälkä on loputon. Björkman puhuu teoksessaan mm. Dostojevskista, T. S. Eliotista ja Antti Hyrystä jonka havainnot luonnosta ja ihmisestä ovat puhtaita ja tarkkoja ja jonka maisemat ovat kaikki Jumalan kamareita. Päätän kuitenkin hengittää rauhallisesti pitkiä, hitaita ilmavirtoja. Ajatella, että minä en koskaan ehdi kaikkeen mutta se ei haittaa, koska kaikki se taide jonka äärelle ennätän, kantaa aina mukanaan myös itseään enemmän: ihmiskunnan yhteistä muistia, vuosisataista ja -tuhantista kokemusta ihmisenä olemisesta. Minä, pieni ihminen, olen vain yksi kokeva olento ajan ihmeellisessä virrassa ja kerään itseeni sen pisaroita omaan hiljaiseen tahtiini. Se riittää.

 

Ja lopuksi, niin, lopuksi on unelma valosta. Se, että

On parempi mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa. Muistijälkemme sisältävät menneitten sivistystasojen jäänteitä ja ajattomia epäpersoonallisia aineksia, joihin pääsemme käsiksi ainoastaan uskonnon, taiteen ja luonnon kautta. Näin käy siksi, että tietoisuus, joka on usein luovan ajattelun este, rakoilee ainoastaan mainittujen henkisten elementtien vaikutuspiirissä. Noista halkeamista virtaa sisäämme valo, joka kantaa ihmisyytemme historiaa, mutta ennen kaikkea tuo valo tuo mukanaan armon ja on itsessään sen ilmentymä.

On myös huomautus siitä, että ihmisen tehtävä on oivaltaa olevansa myös traaginen olento, jota ei ole luotu ainoastaan onneen. Ja niin – juuri siksi taiteen tehtävänä on kantaa myös surua ja kärsimystä: Björkman kertoo Andrei Tarkovskyn sanoneen, että taide valmistaa meitä myös kuolemaan. Minä pysähdyn myös tämän ajatuksen äärelle ja ymmärrän äkkiä ehkä paljon, aiempaa kirkkaammin.

Ja kun Björkman kirjoittaa vielä tämän:

Tiedän, että taiteessa elävä valo on vain heijastusta Jumalan valosta, ja välillä se on ainoa toivoni.

minä ajattelen, että niin se on –

että taiteen kohtaaminen on juuri sitä, sekä valoa että toivoa.


Toivotan tämän teoksen myötä toiseen pääsiäispäivään
ja kaikkiin sitä seuraaviin päiviin
paljon hyvää ja kaunista.

********************

Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen. 176 s. Kirjapaja 2011.

********************

Kirja, jonka luin, on kirjaston. Oma kirjani on vasta matkalla luokseni, sillä olin hieman liian hidas. Halusin kuitenkin lukea tämän juuri nyt, pääsiäisen päivinä, ja olen onnellinen siitä että saatoin niin tehdä. Kiitos kirjastolle! Onni on sekin, että näinä hiljaisina hetkinä myös tämän lukukokemuksen purkamiselle oli aikaa: tunsin valtavaa tarvetta etsiä teoksen herättämiä ajatuksia kirjoittamalla. Ajatukseni eivät kuitenkaan ole likimainkaan valmiita. Eivät ne koskaan ole.

PS. Kadonneissa askeleissa on hiljattain kulkenut myös ihana Kaisa Reetta, ja viime pääsiäisenä niissä matkasi Björkman-hengettäremme Sara. Näinä päivänä näissä askeleissa on astellut myös ihana Lumiomenan kaimani, joka hiljattain luki myös Björkmanin Välähdyksiä peilissä. Blogimaailmassa puhaltavat ihanat Björkman-tuulet ♥

Lankalauantain tunnelmia

Tänään on lankalauantai, päivä kärsimyksen ja ilon välissä.

Eilen luin lehdestä jutun pitkäperjantain piinasta 

ja pysähdyin jälleen kerran miettimään ihmisen julmuutta.

Pääsiäinen on kuitenkin ennen kaikkea ilon juhla, 

joka kantaa ajatusta myös ihmisen elämän rajahetkestä:

ehkä meidänkään elämämme ei pääty kuolemaan.

Me, tämän päivän ihmiset, ajattelemme näitä asioita 

ehkä kukin omalla tavallamme. 

Minullakin on oma pyrkimykseni hahmottaa ihmisen elämää 

ajan ja ajattomuuden, rakkauden ja vihan, 

korkeampien voimien ja armahtavien ajatusten kämmenellä.

Niin: pääsiäinen on luonnollinen hetki hiljentyä pohtimaan myös kaikkea tällaista.

♥♥♥

Omiin pääsiäispyhiini kuuluvat näiden pohdiskeluhetkien ohella mm. 

lahjaksi saatu kevätsuloinen kukka,

hurmaavan herkulliset suklaamunat,

lasten askartelemat ihanat tiput

ja – tietenkin – hyvät kirjat, 

jotka arvatenkin saavat pohtimaan lisää.

♥♥♥

Ihanan rönsyilevässä lukupinossani keikkuvat keskeneräisinä ainakin

noin kolmatta kertaa lukuvuoroon päässyt

romaani, jossa on sopivasti keltapaperiset kannet,

kaksi kirjoittamista eri tavoin ja eri näkökulmista käsittelevää kirjaa

sekä yksi erityisen täydellinen pääsiäiskirja, 

joka vastaa myös tiettyyn pyhyyden kaipuuseen.

Saattaa olla, että ehdin ennen arkea myös erään kovasti houkuttelevan

uutuuskäännöksen äärelle ja saan miettiä, oliko rakkaus ehkä totta...

Ellen, niin sen vuoro on joka tapauksessa pian.

Samoin kuin erään tietokirjan, joka kenties on rakkautta tulvillaan.

♥♥♥

Toivotan hyvää tekeviä pääsiäispäiviä –

sopivasti pysähtymistä, pohdiskelua ja puhdasta iloa!