Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja oli minulle äärettömän hieno lukukokemus jo kotiseutukaihon kehyksissä, mutta ennen kaikkea Kähkösen huikean kirjallisen taituruuden tähden. Kähkönen on ehdottomasti aikamme suurimpia kirjailijoita – niitä, joiden tarinoissa toteutuu niin muodon tasapaino kuin tarinan elävyys ja syvyys. Kähkönen saa historian hengittämään tavalla, joka ei ole pelkkää pikaisesti liikehtivää ilmavirtaa, vaan todellista historian sydämen sykettä, veren liikettä ja eletyn elämän tuntua. Olikin selvää, että halusin lukea myös hänen uutuutensa, sukeltaa taas tarinaan jonka saatoin odottaa olevan hieno, taitavasti rakennettu elämys – ja juuri sellainen se olikin: hieno ja voimakas lukukokemus, joka tuntuu tahtovan viipyillä mielessäni pitkään.

Kiitos kirjastolle!

Graniittimies (2014) on kertomus monesta elämästä, mutta keskiössä ovat Klara ja Ilja, jotka tarinan alkaessa hiihtävät kohti tulevaisuutta, suurten unelmien kaupunkia: he ovat vaihtaneet nimensä ja kielensä, koettaneet ottaa itselleen uuden minuuden jolla maailmaa rakentaa. On 1920-luku, ja Pietari, Petrograd, on lupauksia täynnä. Mutta pian myös kaupunki vaihtaa nimensä, siitä tulee Leningrad, ja samalla ehkä kuin toinen.

Unelmien kaupunki on myös kylmä ja karu, kaikkia hylkivä. Ja vaikka luulisi lähteneensä pakoon elämän tuskallista mitättömyyttä, kaikkea sen kipua ja nöyryytystä, kohti jotakin suurta ja valtavaa, kohtaa ehkä sittenkin aina vain saman: ihmisen vähäverisen kohtalon. Mikä onkaan elämän tarkoitus, mikä ihmisen? Onko ihminen tarkoitettu suuria kurkottelemaan vaiko vain omaa pientä elämäänsä elämään? Klara huomaa jo pian, että ”minulla oli yksi kumouksellisen yksilön kehitystaudeista: rakastin luonnostani pientä elämää ja vain teoreettisesti, jotenkin kuivasti kollektiivia ---”. Mutta Ilja kulkee aatteen teitä ja hänen kasvoilleen ilmaantuvat jo uurteet, ei hän ennätä elämään sitä pientä elämää, jota Klara sittenkin toivoo, ei tahtomaan lapsia ja pientä elämää joka ehkä sittenkin olisi niin suuri, ihmisen kokoinen.

 

Myös Klara saa itselleen kuitenkin toimen ja puuhan: hän hoitaa ja opettaa katulapsia, kokee työn tekemisen iloa. Kaupunki on silti raskas. Sen näkee äitikin, joka valokuvan saatuaan kirjoittaa tyttärelleen kovia ja ankaria sanoja: ”--- kauhistuin, kun näin kuvasi --- kasvot kuin vainotulla eläimellä, pelkät suuret silmät ei muuta, Jumalaa kiitän että et ole sentään lasta saanut sillä ethän pystyne omaakaan henkeäsi siellä elättämään.” Niinkö se on, Klara kertoo lääkärinkin sanoneen että ”sydämeni oli hiutunut ja harsuinen.” Mutta voiko se ollakaan muuta, kun huomaa että ”Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle, kollektiivin yksilön edelle.”

Ja lopulta Klara päätyy ottamaan itselleen kaksi kasvattilasta, vaikka Ilja sitä vastustaa. Vierelle tulevat Genja ja Dunja, poika ja tyttö, toinen hauras ja toinen raju. Ja miten vaikeaa onkaan etukäteen ”tietää, kumpiko luonteenlaatu osoittautuisi hankalammaksi kiinnittää takaisin ihmisten yhteyteen, pehmeä vaiko kova.” Tietääkö sitä edes jälkeenpäin? Millainen olisi elämä ollut, jos mieli olisi ollut toisenlainen, vahva hennon sijasta tai hento vahvan? 

Myöhemmin isoksi kasvanut Dunja ajattelee: ”Äiti oli kuin leipomuksensa. Vaalea, tuoksuva, pehmeä. Miten semmoisena maailmassa pärjäsi?” Äiti, Klara, jolla oli halu pieneen elämään suuren sijasta, mutta jonka hento mieli joutui ottamaan vastaan maailman raskaan suuruuden. Onko kellareista selviytynyt tytär vahvempi kuin hauras äitinsä? Onko, vaikka onkin ”elämää säikähtänyt”? Dunja on yksinkertainen, mutta ehkä sittenkin voimakas, elämäntahtoinen, sisko joka ei anna kuolla. 

Graniittimies on tarinana valtavan täysi: sitä lukiessaan melkein pakahtuu, täyttyy ihmisen valtavalla pienuudella, tämän maailman merkillisillä mielenliikkeillä jotka jättävät ihmisen aina arvaamattomasti askeltaviin jalkoihinsa. Tästä voi lukea ja kysyä niin paljon.

Tämä on tarina siitä kuinka kaikki koettu kulkee mukana aina vaikka sen koettaisi taakseen jättää ja kuinka sydän siksi niin painaa. Siitä kuinka mitätön on pieni ihminen suuressa maailmassa, jolla tuntuu olevan kuin oma tahto. Mutta kenen tahtoa se on, maailman tahto? Pienet ihmiset jäävät isojen kiivaisiin jalkoihin, isot jonkun vielä itseään isomman ja kiivaamman.

Ja niin, tämä on myös – tai ennen kaikkea – tarina unelmien sortumisesta ja siitä kuinka unelmien takia tuhlattiin ehkä sittenkin jotakin tärkeämpää. 30-luvulla aikaisemman vuosikymmenen unelmista on jäljellä vain utopistinen hauraus ja pyhäinjäännöksiksi kuihtuneet toiveet. Onko se näin aina, ovatko suuret unelmat ja aatteet väistämättä utopioita? Kääntyvätkö ne lopulta aina itseään vastaan, joksikin muuksi kuin oli tarkoitus? Onko niin, että ”Meidän pitää vain rikkinäisen keskellä oppia elämään. --- Yrittämättäkään sitä eheäksi tehdä”? Niin, että ihmisen on parempi tyytyä siihen pieneen elämään, omaansa, antaa itsensä sille mitä lähellä on? Minkä arvoinen on aate? Onko se niin kallis, että se maksaa takaisin kaikki kuolleet ja kaikki kaduille kerääntyneet lapset? Ja minkälainen on maailma, jota jaksaa kannatella ehkä vain graniittimies, kivestä tehty?

Kähkösen kyky luoda tarinoittensa historiallinen miljöö on joka kerta yhtä huikea: hän tuo menneisyyden vierelle, rakentaa sanoillaan maailman, joka kantaa mennyttä pakottomasti, sellaisena kuin se on. Kähkösen henkilöt elävät aikaansa ja välittävät lukijalle sitä koskevat kokemuksensa – ovat aidosti siinä ajassa jossa he elävät. Kirjailija ei voi irrottautua oman aikansa kehyksistä, mutta parhaimmillaan hän voi kuitenkin häivyttää itsensä, antaa äänen sille ajalle josta kertoo. Ja Kähkönen on juurikin näin taidokas: hänen henkilönsä ovat omassa ajassaan kiinni, tarkkailevat sitä niissä kehyksissä jotka heillä on. Ja myös Kähkösen kieli on aina niin kaunista ja tasapainoista, sellaista ettei siinä ole mitään liikaa tai liian vähän. Hänen kerrontansa tekee henkilöistä ja historiasta aina yhtä eläviä, piirtää kaupungillekin kasvot.

Minä olen tämän luettuani voipunut ja mykistynyt. Tiedän, että tämä tarina ei tullut luetuksi kerralla, vaan se tulee vetämään minut puoleensa myös uudestaan. Kähkönen sanoo tässäkin niin paljon, että hänen sanoihinsa on palattava vielä.

Timo Nummisen suunnittelema kansi hämärine katuineen ja pysähdyttävine lapsenkasvoineen tuntuu sekin kiteyttävän teoksesta jotakin tuskallisen tarkkanäköistä ja totta. Sen, että ”Kuumeinen kaupunki ei jää yhtä ihmistä itkemään.”

Mutta ehkä tärkeintä on sittenkin tämä: tarinat saavat hahmonsa vain, jos ne kerrotaan.

PS. Graniittimiehen ovat jo lukeneet myös ainakin Jaana, Jonna, Maija ja Amma.

***************

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaani, 334 s. Otava, 2014.

Erään käsikirjoituksen äärellä ja puheenvuoro lastenkirjallisuuden puolesta

Ah, Astrid - sinä ja kaikki kiehtovat sanasi!

Nyt, kun yksi käsikirjoitukseni on alkanut varovasti hapuillen lennähdellä kohti avaraa maailmaa (siellä se on, lapsiparka, turvatonna ja aivan yksin, enkä minä tiedä mitä se kohtaa, nauruako vain vaiko myös hitusen ymmärrystä), minä olen (osin ajatuksiani tasoitellakseni, osin valmiiksi saamisen tarpeesta, osin silkasta tekemisen ilosta) palannut erääseen toiseen viimeistelyä kaipaavaan käsikirjoitukseen. Tämä toinenkin on ollut tekeillä jo hyvän aikaa ja itse asiassa odotellut vuoroaan jo hyvinkin lähellä valmiin käsikirjoituksen hahmoa, mutta sen valmiiksi saattaminen on aina jotenkin keskeytynyt ja lykkääntynyt tuonnemmaksi. Pidän tästä tekstistäni kuitenkin kovasti: siinä viipyileminen on vierailemista ihanan lempeässä maailmassa, jossa on ripaus taikaa todentunnun seassa.

Kyseessä on jotakin lapsille kirjoitettua. Sellaista, että sitä on erityisen mukavaa kirjoittaa juuri syksyllä, kun ilmat viilenevät ja illat hämärtyvät. Ihanaa siis, että sille on aikaa juuri nyt. En tiedä, kuinka tässä lopulta käy: onko tämäkin käsikirjoitus todella jo koko lailla valmis, muutamia uusia sanoja ja pientä viimeistelyä vailla, vai osoittautuuko se sittenkin vielä äärettömän keskeneräiseksi. Tämä on aina niin ihmeen arvaamatonta: toisinaan luulee kirjoitustaan valmiimmaksi kuin se onkaan, toisinaan taas keskeneräisemmäksi. Ehkä olisi parempi olla olematta mitään mieltä ensinkään, antaa tekstin kypsyä vain, mutta kun sitä kuitenkin hetkittäin janoaa jonkinlaista sisäistä arviointia, hahmottelua, sen sellaista. Ei malttaisi odottaa, että kirjoitus kertoo kyllä, kunhan se on valmis. Mutta juuri niinhän se lopulta tekee – jonakin hetkenä sitä vain ymmärtää, että on aika päästää irti. Vaikka voi, vaikeaa sekin on, irti päästäminen. Aina voisi tehdä toisin vielä jotakin...

Lapsille on ihanaa, mutta samalla myös hyvin vaikeaa kirjoittaa. Sanat on aseteltava lapselle sopiviksi, mutta lasta ei kuitenkaan saa aliarvioida. On kirjoitettava lapselle, ihmiselle joka on sekä pieni että suuri. On sanottukin, että lapsille on vaikeampaa kirjoittaa kuin aikuisille. Lapsia ei voi petkuttaa eikä mielistellä, eivätkä hienotkaan kommervenkit auta jos teksti ei puhuttele. Pitäisi osata olla aito ja teeskentelemätön, mutkaton mutta sittenkin myös sopivan mutkikas, löytää oma sisäinen lapsi ja kuunnella sitä. Ja vielä: parhaassa lastenkirjassa on aina monia tasoja, niin lasta kuin aikuista puhuttelevia. Oivoi, ihanteeni ovat korkeat, mahdanko täyttää niitä koskaan. Alkoipa äkkiä tuntua voimattomalta.

Toisinaan kuulee puhuttavan, että lastenkirjailijoita ei juuri arvosteta. Että he eivät kirjoita ”oikeaa” kirjallisuutta, vaan jotakin heppoista ja höppöistä hattaraa. Ajatellaan ehkä, että riittää kun kirjoittaa Tenavan ja Taaperon touhuamaan tai pari kouluikäistä käymään vähän koulua ja siinä se. Vaan ei, ei se ole ollenkaan siinä. Monet lastenkirjat ovat paitsi lastenkirjoja, myös suurta ja monitasoista sanataidetta. Ja "yksinkertaisimmissakin" lastenkirjoissa on parhaimmillaan onnistuttu tavoittamaan jotakin hyvin aitoa, niin että ne ihan arkisimmatkin puuhat näyttäytyvät juuri sellaisina kuin ne lapselle ovat. Aitouden tavoittaminen ei välttämättä ole ollenkaan helppoa, vaikka tulos näyttäisi hyvin yksinkertaiselta. On kirjoja, jotka pinnalta katsoen ehkä näyttävät juurikin Tenavan ja Taaperon touhuilta, mutta niissäkin on parhaimmillaan onnistuttu tavoittamaan tietty ydin ja asioiden oikea laita – juuri se taso, jolla lapsi kirjassa kohdataan. Ja entä kuvat! Ihanimmissa lastenkirjoissa kuvat ja teksti muodostavat eheän kokonaisuuden, esteettisen elämyksen vailla vertaa. Toisinaan harmittelenkin sitä, ettei minulla ole kuvataiteilijan lahjoja... Mikä onni olisi sekä kirjoittaa että kuvittaa. Vaan ei auta, on tyydyttävä sanoihin. Vaan onneksi on sentään ne, jotakin jonka varassa räpiköidä.

Lapset tarvitsevat tasokasta kirjallisuutta. Uskon siihen, että jos lapsena saa sydämeensä satujen ja tarinoiden lumon, on aikuisenakin avoin yhä uusille kirjallisille elämyksille. Itse olen tästä elävä esimerkki, joten voin vedota myös kokemukseen. Ja otaksun, että niin voi moni muukin! Tarinat maailmoineen ovat aina vetäneet minua puoleensa, eikä tälle vetovoimalle – onneksi! – näy loppua. Tietenkään kaikista ei tule lukutoukkia, vaikka lapsena saisikin kokea tarinoiden lumovoimaa, ja ehkäpä hyväkin niin. Maailma tarvitsee monenlaisia ihmisiä, niitäkin jotka puuhailevat mieluummin muuta kuin lukevat loputtomasti kirjoja. Mutta todellakin myös meitä, jotka rakastamme ja arvostamme kirjallisuutta ja jaamme kirjallisuuden ilosanomaa myös eteenpäin lapsillemme.

Minä olen jo iso (ainakin melkein), mutta rakastan edelleen myös hyvää lastenkirjallisuutta. Astrid Lindgren on suosikkini, samoin Elsa Beskow. Kristiina Louhen Aino-kirjat ja Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linneat. Topeliuksen Adalmiinan helmi ja Vattumato. Tammen kultaiset! Mauri Kunnaksen Koiramäet! Lucy Cousinsin Maisa-hiiri! Minttu! Se pikkuinen suloinen siili Lena Anderssonin kuvakirjoissa. Entä ihanan anarkistinen Mimmi Lehmä! Viiru ja Pesonenkin ovat aika metkoja! Ja tyttökirjat ovat tietenkin kokonaan oma lukunsa. Sekä klassikoissa että nykykirjoissa riittää arvostusta ansaitsevia opuksia. Ja ei, tämän huudahtelevan luettelon ei ollut tarkoitus olla tyhjentävä, vaan ainoastaan johdatteleva... Ja niin: totisesti minulla on edelleen lukematta valtavasti myös kaikkea ihanaa ja houkuttelevaa lastenkirjallisuutta. Onneksi hyvistä lastenkirjoista ei koskaan kasva yli! Voin loputtomiin lukea sekä vanhoja rakkauksiani että uusia houkutuksia myös tällä saralla!

Ja voi, olen huudahteluni jälkeen edelleen aika voipunut. Tuskinpa yllän niin korkealle kuin kurkottelen: ihanteeni ovat siellä Astridin tasolla, ja sinne on kyllä matkaa. Toisaalta ihanteet antavat myös voimaa. Todellakin: miten voimaton ihminen olisikaan ilman ihanteita. Ei niihin ehkä heti yllä, ei ehkä ikinä, mutta ovat ne sentään ihania olemassa. Ainakin saa ihailla sitä hienoutta siellä korkeuksissa...

Ja niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut tämän tarinan lähinnä itseni ja omien lasteni iloksi. Mutta iloisiksi tarkoitetut sanat kohtaisivat kenties mielellään myös muita lukijoita, eivät jäisi yksinäisyyttään murehtimaan. Me kuulostelemme toisiamme, minä ja sanat, mietimme mitä teemme. Ja tässä kuulostelun lomassa minä myös luen yhä lisää lumoavaa lastenkirjallisuutta, ennen kaikkea lapsilleni mutta samalla myös itselleni (ja joskus, kyllä vain, myös pelkästään itselleni). Lukuvuorossa on jälleen – kas vain! – ihanaa Astridia!

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat (2014)

Oi niitä aikoja, kun pikkuinen nöpöläinen nukkua näpötti vaunuissaan, ensin ensimmäinen ja sitten toinenkin... Ja istua töpötti rattaissaan maailmaa ihmettelemässä, katseli ja osoitteli. Nyt niistä hetkistä on vierähtänyt jo tovi jos toinenkin ja hyväkin niin – lapset kasvavat, ja niin sen kuuluu mennäkin. Silti on toisinaan mukavaa vähän kaihostella ja muistella menneitä, piipahdella aiheissa, jotka liittyvät juuri noihin suloisiin vauva- ja taaperoaikoihin...

Kiitos kirjastolle!

Hanna Forssellin Lastenvaunut rullaavat (2014) on erinomaisen antoisa katsaus lastenvaunujen ja samalla laajemminkin lapsiperheen ja yhteiskunnan historiaan. On mielenkiintoista – ja niin totta! – kuinka nämäkin ennen kaikkea lasten kuljettamiseen tarkoitetut menopelit heijastelevat hyvin laaja-alaisia arvo- ja asenneilmastoja, elämäntapoja ja vanhemmuus- ja sukupuolikäsityksiä. Lastenvaunut ovatkin ”mitä kiinnostavin kulkuneuvo, jonka kautta avautuu erilaisia näkökulmia arjen ja elämäntavan muutoksiin.”

Forssell kertoo, että lastenvaunut olivat vielä sata vuotta sitten ylellisyysesine, jollaiset saattoivat hankkia vain harvat. Niitä oli toki ilmestynyt Suomenkin katukuvaan jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta etenkin maaseudulla vaunut pysyivät harvinaisuutena pitkälle 1900-luvun puoliväliin asti. Meille niin tuttu ja tähdellinen kapistus oli siis vielä verraten vähän aikaa sitten monelle saavuttamaton unelma. Forssell sivuaakin teoksessaan myös sitä, kuinka lastenvaunujen historia on myös yhteiskunnallisen kahtiajakautumisen historiaa: vaunuissa pötköttelivät alkuun vain etuoikeutettujen perheiden pienokaiset, kun taas vähempiosaiset saivat tyytyä olemaan ilman. Köyhät lapset olivat toisaalta vapaampia, vailla vaunujen ja lastenhuoneiden kahleita. 

Ihania! Mitkä ottaisit?

Mielenkiintoista on sekin, että myös lastenvaunut – tottakai! – kytkeytyvät siihen laajaan muutokseen, joka länsimaisessa yhteiskunnassa 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen tapahtui. Teollistuminen ja kaupungistuminen toivat mukanaan uudenlaisen elämäntavan ja kulutuskulttuurin, joka ydinperheen arvostamisen myötä ulottui myös lapsiin. Lapsille alettiin hankkia juuri heitä varten suunniteltuja tavaroita ja kapistuksia: leikkikaluja, vaatteita ja tarvikkeita, vähitellen myös vaunuja. 

Myönnetään: ei näillä ehkä reippaille vaunulenkeille olisi lähdetty,

mutta silti... Niin kauniit!

Lastenvaunut rullaavat on hyvin kiintoisa matka pärekopista ja maitokärryistä 1900-luvun alun ihanuuksiin ja edelleen 2000-luvun hypersupervarusteltuihin vaunuihin. Vaunut ovat kokeneet monta muodonmuutosta ja ovat tänä päivänä varmastikin ”turvallisemmat ja käytännöllisemmät kuin koskaan historiansa aikana”. Mutta eivät kylläkään ollenkaan niin kauniit kuin sadan vuoden takaiset edeltäjänsä! Ja tuntuupa toisaalta siltäkin, että vaunuissa on jo jotakin liikaakin... Kiinnostavaa on sekin, että vaunuja valitaan tänä päivänä hyvin monenlaisin perustein. Forssellkin huomattaa, että on myös niitä, jotka vannovat mieluiten kierrätyshenkisen retroilun nimeen ja valitsevat lapselleen vanhat kunnon sukupolvivaunut – sekä niitä, joiden mielestä vaunuja ei tarvita ollenkaan, vaan kantoliina tai -reppu riittää.

Esimerkiksi tällaiset olivat valikoimissa vuonna 1971. 

Muodissa myös nyt!

Vaunuista onkin tullut yksi ulkoinen statusmerkki, tapa "korostaa omaa tyyliä, elintasoa ja aatetta". Nykyihmisellä on valinnanmahdollisuuksien runsaus, ja tavat toteuttaa myös vanhemmuutta ovat perheen olosuhteista ja asenteista riippuen hyvin moninaiset. Yksi valitsee markkinoiden kalleimmat ja komeimmat vaunut, toinen mahdollisimman halvat, kolmas periaatteesta vain ja ainoastaan kierrätetyt, neljäs ei ehkä huoli vaunuja ensinkään. Pääosassa pitäisi kuitenkin edelleen olla sen statuksista ja vanhempiensa identiteeteistä täysin piittaamattoman pienokaisen turvallisen köröttelyn. Samaa mieltä taitaa olla myös Forssell, joka teoksensa lopulla toteaa: ”Lastenvaunuissa on tärkeintä se, mitä niiden sisältä löytyy.”

Takakansiteksti lupaa, että ”Lastenvaunut rullaavat on nostalginen ja viihdyttävä teos lastenvaunuista ja elämästä niiden ympärillä”, ja niin se todella onkin. Tätä kirjaa huomaa lukevansa koko ajan vähän hymyillen: valloittavat kuvat ja kiintoisa teksti hykerryttävät ja ihastuttavat sivu toisensa jälkeen. Historian kautta nykypäivään matkatessaan se osoittaa myös, että vaikka maailma ja vaunut muuttuvat, lapset eivät ehkä niinkään. Vauvat ovat ajasta aikaan yhtä ihania ja suloisia – ja kaipaavat ennen kaikkea rakkautta ja hellää hoivaa.

********************

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat. 140 s. SKS 2014.

Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen (1848)

Alexandre Dumas nuoremman (1824–1895) iki-ihana Kamelianainen (1848) on niitä teoksia, joihin aika ajoin tunne tarvetta palata. Ehkä minua vetävät puoleensa jo kirjan kauniit, syvänpunaiset kannet, mutta ennen kaikkea minulle kuiskii sen iäti kiehtova kertomus kauniin kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen surullisesta rakkaudesta. Ah, Armand ja Marguerite!

Oma kirjani, 

Otavan painos vuodelta 1971.

Muistan yhä ensikohtaamiseni Kamelianaisen kanssa: se oli Kuopion pääkirjastossa, jonakin lukiolaisminäni monista kirjastoretkistä. Melkeinpä tavoitan myös sen tunteen, jonka tämän käsittämättömän kaunista nimeä kantavan teoksen kohtaaminen herätti: se oli väreilevää odotusta, herännyttä romantiikan nälkää ja janoa. En voinut – enkä voi – sellaisen nimen kutsua vastustaa.

Onko teos siis romanttinen? Voi, on! Se on niin kaunis, ihana, surullinen, kyynelehtivä, kerta kaikkiaan lumoava jokaisella kerralla jona sen luen. Tarina on jo niin tuttu, ettei se enää yllätä, mutta yhä se koskettaa, kerta toisensa jälkeen. Virittelee ajatuksia rakkaudesta, johdattelee pohtimaan sen syvyyksiä.

Kamelianainen on kaikessa surullisessa romanttisuudessaan hyvin realistinen romaani: se jäljentää aikansa ilmapiiriä, rakkauskäsityksiä ja ihmistä ympäröivän todellisuuden asettamia ehtoja. Dumas kirjoittaa hyvin kauniisti, romaaninsa ihanan nimen kerronnallaan lunastaen, mutta hän kirjoittaa myös hyvin todenmukaisesti, todellisuutta todellisuutena näyttäen. Lukija todella tuntee lukevansa rakkauskertomusta, joka ainakin olisi voinut olla myös tosi. Tarinan todenmukaisuus on tietenkin kokonaan toinen kysymys, mutta mainittakoon kuitenkin, että Kamelianainen on niitä teoksia, joiden kohdalla tulee väistämättä pohtineeksi myös faktan ja fiktion loputtoman kiehtovaa rajankäyntiä. Näin siksi, että lukijalle tarjoillaan toden kehyksiä sekä kertojan itsensä että Jules Janinin (1804–1874) kirjoittaman esipuheen taholta. Tarinoita janoava lukija saattaa siis hyvinkin ryhtyä lukemaan kertomuksesta kahta tarinaa: fiktiivistä ja todellista.

 Niin kauniit kuvat!

Tärkeintä on kuitenkin elämys. Ja oi, elämys tämä onkin! Romanttinen, surullinen elämys! Ja tulvillaan rikasta pohdintaa rakkaudesta ja ihmisten moraalikäsityksistä. Minulle tämä onkin ennen kaikkea puheenvuoro rakkauden ja inhimillisyyden puolesta, ja juuri siksi tähän aina palaan. Teos näyttää, että oikea rakkaus on aitoa ja puhdasta, rahalla ja materialla mittaamatonta, vaikka maailma ei aina rakkauden puolella olekaan.

Oman kehon myyminen on tarjonnut Margueritelle aineellista ylellisyyttä, mutta hänenkin sielunsa kaipaa jo jotakin todellisempaa, aidompaa – puhdasta sielujen rakkautta ja miestä ”joka olisi enemmän sydämeni kuin ruumiini rakastaja”. Armand kuitenkin huomaa, että kurtisaanin rakkaus on haastavampaa voittaa kuin koskemattoman neidon: tarkoin vartioitu neitonen on aina valmiimpi antamaan itsensä kuin liikaa kokenut kurtisaani. Lopulta Marguerite silti antaa koko hauraan rakastavan sydämensä, mutta voi, kurtisaanin ja köyhän nuorukaisen rakkaus ei ole maailman karuissa kehyksissä helppoa.

Ja niin, Marguerite on kurtisaani, mutta silti myös jotenkin puhdas ja kuulas, jopa neitseellinen. Tällaisena hän on myös eroottisen madonnan kuvajainen, mutta Dumas käyttää tätä kuvaa tavalla, joka ei alista naista vaan päinvastoin puhuu naisen puolesta. Onkin selvää, että Kamelianaisen kertoja on naisen puolella. Hän tähdentää useammassakin kohdassa tahtovansa jakaa myötätuntoaan myös kurtisaaneja kohtaan ja sanoo mm. näin: ”Älkää halveksiko naista vaikka hän ei olisikaan äiti, sisar, tytär tai puoliso.” Hän viittaa myös Raamatun Magdalenaan, jolle Jeesus sanoi ”sinulle annetaan paljon anteeksi, koska olet rakastanut paljon” ja kysyy ”minkä vuoksi me olisimme ankarampia kuin Kristus?” Myös naisella, joka on antanut kehonsa rahasta, on aitoa rakkautta tunteva sydän ja puhdas, herkkä sielu.

Kurtisaanien asiakkaat, rakastajat, ovat niitä jotka alistavat naisen omalle turhamaisuudelleen. Marguerite sanoo: ”Meillä on itsekkäitä rakastajia, jotka tuhlaavat omaisuutensa ei suinkaan meihin, niin kuin he väittävät, vaan omaan turhamaisuuteensa. ---- Me emme kuulu itsellemme. Emme ole enää olentoja, olemme esineitä.” Niin: esineitä, jotka myötäilevät omistajiensa mielialoja ja ovat omia tunteita vailla.

Mielenkiintoinen ja alati kiehtova on myös kysymys rakkauden eri tasoista, kehosta ja sielusta. Onko kehon koskemattomuus myös sielun koskemattomuutta ja toisinpäin? Jos antaa toisen, antaako toisenkin? Rakastavatko naiset kahdella tavalla, ”joko sydämellä tai aisteilla”? Vai sittenkin molemmilla? Onko tosi rakkaus sitä, joka antaa toiselle molemmat, niin kehon kuin sielun? Entä jos maailma tekee itsensä antamisen mahdottomaksi?

Ja kyllä, Kamelianainen on kertomus myös kaiken katoavaisuudesta – kaiken, paitsi oikean rakkauden. Materia on vain materiaa, niin myös ihmisen keho joka kerran kukoistettuaan kuihtuu ja kuolee. Mutta rakastetun muisto ei koskaan häviä. Ihana kirja, vaikka niin surullinen!

Limerikki!

Omppu pyöräytti minulle Opuscolon Limerikki-haasteen.

Haaste on seuraavanlainen, ohjeet napattu Opuscolosta: 


L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

**********

(blogger kiukuttelee fonttikokojen kanssa, ärsyttävää...)


**********

Oivoi, ajattelin, ja aloin sanailla... Tässä tulos, elämäni ensimmäinen limerikki!

 Kanttila Minna Canthin aikaisena.

Kuva Wikimedia Commonsista.
Alkuperäinen lähde: http://www.minnansalonki.fi/items/show/884,
kuvaaja Victor Barsokevitsch, 1902.



**********

Ah, Kuopio, sanoo Aho,

ei ole kaupunki laho,

ei niin yhtään kireä,

vaan hyvin, hyvin vireä.

Niin tuumaako toinenkin taho?

Ah, Kuopio, vastaa Minna,

minulta palaa pinna,

talo on jo romu,

päällä nyt vain tomu,

vaikk' ennen oli linna.

Kuopio, taas virkkaa Jussi,

on kaupunki kuin lorupussi,

siellä kukoistaa taide,

löytyy oikea raide,

siis anna mulle tussi.

Kuopiossa aiheet parit,

Hannat, Sylvit, Salakarit,

talossani sanailin,

maailmata manailin,

vaan nyt on muut jo mittarit.

Se on kyllä aivan totta,

täytyis siellä päättää jotta

muistoasi vaalitaan,

rahaa jostain haalitaan

tai pannaan päähän potta.

**********

Oi, Kuopio, kaupunki hyvä,

on muisto susta syvä,

kasvoin, vartuin,

oppiin tartuin,

ja nyt - tässä sulle jyvä:

Siis kuule Kuopio tätä,

olet kaupunki läpimätä,

jos et korjaa Kanttilaa,

käännä vaikka panttilaa,

vaan ei, älä toimetta jätä.

Sillä armas Kuopioinen, 

täytyy olla tuuma toinen,

ei väheksyä tätä saa,

arvokasta turmeltaa,

mikä on kaupunki moinen.

Nyt katsos, me kulturellit,

kaikki viisaat einot ja ellit,

huudamme jo yhtä suuta:

täytyyhän nyt ilman muuta

pelastaa armaat tarinasellit.

Kun menneisyyttä arvostaa,

tulevakin kukoistaa,

taas syntyy siitä uutta

sanojen ihanuutta,

siis kuulkaa: kunnostakaa!

**********

Mjoo, myönnetään: tiivistäminen ei ole koskaan ollut vahvuuteni, ja myös runon taiteellisesta arvosta voi olla monta mieltä, mutta tärkeintä on ajatus, eikös juu :)
<3 Lämmöllä kahden suuren kirjailijan muistoa kunnioittaen <3

Ja nyt, hyvät kirjallisuuden ystävät, seuraa haasteen hyväntuulinen eteenpäin lennättäminen! Varmastikaan en ole tavoittanut haasteen kaikkia kulkuväyliä enkä varmaksi tiedä, ketkä kaikki haasteen ovat jo saaneet, mutta mutta...

Haastan vuorostani:

Ainon blogista sheferijm
Jaanan blogista Täällä toisen tähden alla

Lukumadon Klassikkojen lumoista sekä

Marian Sinisen linnan kirjastosta

Antoisia runoiluhetkiä!

Kiitos Opuscololle haasteen virittämisestä

ja Ompulle sen tuuppaamisesta - 

olipa hauskaa :)