perjantai 29. elokuuta 2014

Helmi Kekkonen: Suojaton (2014)



--- ehkä näin minä hengähdän, ehkä näin minusta tulee näkyvä.
Ehkä tänä iltana se menee juuri niin.




Helmi Kekkosen Suojaton (2014) on niitä syksyn uutuuksia, joita odotin. Olen aiemmin lukenut myös Kekkosen teoksen Valinta (2011), josta muistan erityisesti kielen: tarinastakin utuilee mielessäni jotakin, mutta vahvempana muistan teoksen kauniin kerronnan. Juuri kiehtovan kielen vuoksi tahdoin pian saada luettavakseni myös hänen uutuutensa – tahdoin, vaikka tarinassa tuntuikin kuiskaavan kipeys, jota en ehkä jaksaisi, tahtoisi.

Niin, olen niitä lukijoita, jotka viipyilevät mielellään kauniissa kielessä, sanoissa jotka soljuvat toistensa lomaan kuin helmet. Helmi Kekkosen sanat ovatkin juuri kuin helmiä: ihania ja kuin itseään täydempiä. (Ja mikä nimikin hänellä on! Helmi!) Ehkäpä tämän teoksen tarinakin on kuin helmi, eri tavalla vain: sanat löytävät toisensa ja kietoutuvat yhteen, saavat toisensa, mutta tarinan helmi on arka, kallisarvoinen elämä, ihminen joka kimmeltää yksinäisyydessään, yhä pimeässä, odottaa että joku tulisi ja katsoisi, näkisi. Antaisi hyväilevän katseen.

Ja niin, olen myös niitä, jotka toisinaan surevat tarinoiden loputonta surullisuutta, kipeyttä. Myös Suojattoman tarina on kipeä, ehkä liiankin. Mutta kaunis kieli käärii sen sentään syliinsä, pitelee hellästi. Siksi sen saattaa sittenkin lukea.

Ihminen tarvitsee itselleen tarinan, toisten tarinoiden jatkumossa. Äiti synnyttää tyttären, tämä taas tyttären ja tämä... Niin elämä jatkaa kulkuaan, kerää itselleen yhä uusia tarinoita. Ja kaikki aiemmin kertynyt kulkee aina mukana. Suojaton kantaa sivuillaan kahta tarinaa ja kuiskauksia useammastakin: Isa on erilaisuuttaan ja kehittyvää naiseuttaan kipuileva tytär, Hannele itseään ja vanhemmuuttaan kipuileva äiti, Seela mummi joka kuoli, Isabel isoäiti jota karhu on kauan sitten kavahtanut.

Tyttären ja äidin elämät kytkeytyvät tietenkin toisiinsa – ne ovat erillisiä, mutta vaikuttavat toinen toiseensa. Ja taustalla ovat myös äidit ennen Hannelea, jo kuolleet Seela ja vahva, melkein taianhohtoinen Isabel. Se, mitä äiti tekee tai jättää tekemättä, näkyy myös tyttäressä. Sekä elämä että kuolema, kaikki. Ja tyttäressäänkö äiti näkee kaiken kivun, jota itsekin kantaa: Oman epätäydellisyytensä, riittämättömyytensä. Sen, ettei voi suojella kaikelta, vaikka kuinka tahtoisi.

Toisinaan, öisin, Hannele tunsi väsymystä jonka lävitse hän ei voinut nukkua. Hän makasi huolen alla ja havahtui siihen että puristi peiton reunaa molemmin käsin. Hän halusi olla painostamatta, halusi antaa Isalle tilaa, lakata kyselemästä. Hän halusi suhtautua tyttöön yhtä rauhallisesti kuin Tomas, ottaa päivän kerrallaan. Mutta hän halusi myös ymmärtää. Ravistella Isaa hartioista ja pyytää puhumaan, käskeä. Hän halusi halata ja sanoa että minä teen mitä tahansa jos vain kerrot mitä ajattelet, juuri nyt.

Jos vain kerrot mitä ajattelet, juuri nyt. Jos olisi sanoja, joilla kertoa. Jos olisi tahtoa, jolla sanoa. Jos olisi keinoja. Voiko ihminen itsensä toiselle kertoa, vaikka sanoja olisikin? Jos ei olisikaan vain hiljaisuutta?

Pienenä Isa puhuu liian hyvin, liian selkeitä lauseita ja vahvoja sanoja, mutta sitten sanat katoavat. Hän on erilainen, kummallinen, mykkä. Mutta ”--- Isan sisällä on maailma, kokonainen, hänen omansa. Sanoista ja lauseista vapaa.” Ihmisen ymmärrys itsestään, oman olemassaolon tuntu, on kuitenkin loputtoman riippuvainen toisesta. Mutta onko helmi toisen kämmenelle sittenkin aina liian hauras? Onko itseään mahdollista antaa ilman että myös sattuu, ilman vääriä tahtoja, vääriä kosketuksia? Ilman turhia toiveita?

Ja onko niin, että ”---olemme onnellisia jos vain haluamme olla”? Onko parempi odottaa vai olla odottamatta? Lähteä vai jättää lähtemättä? Ehkä nämäkin ovat kysymyksiä, jotka ovat ikuisesti vastausta vailla. 

Kekkonen on taitava kirjoittaja. Viekoittelee lukijaansa, yllättääkin. Antaa kysymyksiä. Eikä kerro kaikkea.

Suojattomasta ovat kirjoittaneet myös Suketus sekä Lumiomenan Katja: saavuin myös itse lukemaan kirjoituksenne juuri nyt  – tämän teoksen halusin lukea ja ajatella vailla ennakkoajatuksia.


********************

Helmi Kekkonen: Suojaton. Romaani, 160 s. Siltala 2014.

6 kommenttia:

  1. Tätä kirjaa odotan kirjastosta, ja kovasti odotankin. Tarina vaikuttaa siitä kirjoitettujen tekstien perusteella niin hyvältä. Oi, jospa odotukseni pian palkitaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Jonna! Tämä on hyvä kirja - ajatuksekas ja kauniisti kirjoitettu. Mielenkiinnolla odottelen, minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herättelee. Toivottavasti lukukokemus on sinullekin antoisa!

      Poista
  2. Minulle tämä oli ensimmäinen tästä kirjasta lukemani bloggaus ja hienon bloggauksen olet kirjoittanutkin. Lukiessani kitjoitusta tuli ajatuksia moneen suuntaan, joten uskon, kun sanot, että tämä on hieno teos.

    Kieli, kieli symbolisena järjestelmänä, kielen lait, kielen kommunikatiivisuus - jo nämä ovat asioita, jotka kiinnostavat ja kaikki muu kuvaamasi hyvä siihen päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Omppu! Kyllä, minusta tämä on antoisa teos - pidän Kekkosen kauniista kerronnasta ja siitä, kuinka hän tässä jättää asioita auki, ei kerro lukijalle kaikkea liian suoraan. Ja tämä tosiaan herätteli ajatuksia myös kielestä ja sen kommunikatiivisuudesta - siitä, kuinka kerromme itseämme juuri sen varassa, mutta voimmeko silti kertoa kokonaan edes sillä. Kirjat, jotka antavat ajatusten liidellä, ovat antoisia! Kooltaan pieneen kirjaan mahtuu tässäkin paljon.

      Poista
  3. Tämä tosiaan viekoittelee ja samalla surettaa ja pelottaakin. Itselleni heräsi tätä lukiessa ajatus sen kertoman tarinan yhteydestä reaalimaailmaan: Isa ei ole välttämättä ollenkaan harvinainen tapaus, eikä ainakaan mahdoton. Heitä on. Toivoisin voivani huomata hälytysmerkit opettajan työssäni. Tällaiset kirjat saavat aistit valppaiksi. Se on hyvä, vaikka raa'alta tuntuukin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Suketus! Ja voi, niin: teoksen tarina on kipeä, surullinen, tuskallinenkin. Isa ei varmasti ole mahdoton eikä harvinainenkaan nuori neito. Tällaiset tarinat, jotka näyttävät myös maailman kamaluuden ja - kuten hienosti sanot - saavat aistit valppaiksi, tekevät lukiessa kipeääkin. Helppo ja lempeä kirja tämä ei ole, vaikka onkin kaunis.

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!