Minna Canth: Laulaja ja muita novelleja

Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä ihmisistä sinne pääsisivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattoman paljon parempia täälläkin. (Novellista Lapsenpiika, 1887.)

Niin – miltähän olisi tuntunut, jos olisi sattunut olemaan 1800-luvun loppupuolen herrasväkeä, niitä verrattoman paljon parempia ihmisiä, ja lukemaan piikaansa taas läksytettyään Keski-Suomea, jossa Minna Canth (1844–1897) kirjoitti näitä viiltäviä ajatuksiaan. Millaista olisi ollut herätä vastentahtoisesti huomaamaan, että omassa yltäkylläisyydessä ja ylemmyydessä on ehkä sittenkin jotakin vikaa. Että oli tullut ehkä hyvinkin perusteettomasti asettaneeksi itsensä alempiaan paremmaksi, luulotellut että yhteiskunnallinen asema ja varakkuus kohottavat ihmisen toisten yli. Tiedä häntä, mutta toivoisin toki, että minua olisi vähintään hävettänyt – että olisin ymmärtänyt lukemani merkityksen. Huomautettakoon kuitenkin, että yhtä lailla – tai paljon todennäköisemmin – olisin itse saattanut olla juuri se parjattu pikkupiika, jolla ei ehkä olisi ollut edes lukutaitoa rauhallisesta lukuhetkestä puhumattakaan.

WSOY 1998, antikvariaattilöytö.

Kannen kuva: Maria Wiik, Ullakkokamarissa. 1889.

Canth-matkani, jonka viime vuonna lukemani uusi elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014) ihanasti innoitti taas aloittamaan, on luonnollisesti erittäin kesken: kaikki nämä matkani poukkoilevat ja harhailevat, mutta juuri siinä on toisaalta myös niiden viehätys. Nyt tahdoin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi kuitenkin lukea pitkästä aikaa jotakin tältä suurelta realistiltamme, ja tämä kauniskantinen novellikokoelma Laulaja ja muita novelleja tuntui sopivan tähän hetkeen mitä parhaimmin. Kokoelma on koottu vuonna 1998 Anne Helttusen ja Tuula Uus-Halilan toimittamana, ja sen takakansi muistuttaa, että Canth kirjoitti näytelmiensä ohella myös lukuisia novelleja, joita ilmestyi sanoma- ja aikakauslehdissä koko hänen kirjailijanuransa ajan. Kokoelman novellit ovat vuosilta 1887–1895 ja ne ovat ilmestyneet mm. Uudessa Kuvalehdessä, Keski-Suomessa ja Valvojassa. Ja kyllä, niin kuin mielelleni taipuvaista on, se kurkottelee jälleen kohti kiehtovia kysymyksiä siitä, miltä aikalaislukijoista mahtoi näiden novellien äärellä tuntua. (Oi niin, toivoisinkin aikamatkailun mahdollisuutta ihan jo siitä (suuresta!) syystä, että pääsisin menneiden aikojen lukijoiden mieleen... Ajatella, jos olisi sellainen vempain joka aidosti mahdollistaisi maailman tarkastelemisen esim. 1800-luvun lopun ihmisen ajatuksista käsin – päästäisi mieleen! Vaan onhan sentään mielikuvitus. No niin, taas harhapolku. Pahoittelen.)

Koskettavin kokoelman kaikista hienoista novelleista on jo kirjoitukseni alkuun siteeraamani Lapsenpiika, joka kertoo kolmetoistavuotiaasta Emmi-piiasta. Emmin jalkoja kolottaa, ja hän miettii olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Pienen Lilli-vauvan äiti toruu ja moittii ja kääntää kylkeään, sillä pienet piiat ovat koneita vaikka rouvat eivät. Kun yliväsyneelle piikapololle sattuu vahinko, jossa ei onneksi käy hullummin, tuohtunut mamma päättää heti hankkia lapselleen paremman hoitajan. Kun Emmi sitten joutuu lähtemään ja saa seuraavan pestinsä huonoon paikkaan, hän toteaa vain:

Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.

Sellainen on kolmetoistavuotiaan lapsenpiian, Emmin, elämänkäsitys.

Toinen erityisen hieno novelli on Ompelija (1894), joka on monikerroksinen kertomus rakkauden oikullisuudesta ja petollisuudesta, naisen sinisilmäisyydestä ja vaihtoehdottomuudesta, ihmisten sydämettömästä itsekkyydestä ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Rakkaus on hurjaa, kyllä: Koko maailma ikäänkuin hävisi kauvas pois, syvällä sielunpohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi häntä [Ailia] rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja pyysi häntä omakseen. Ja sitten – sitten! Niin – sitten kun Ossin huulet koskettivat hänen huuliaan – taivaan herra! Veri syöksi semmoisella vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen paikkaan! Mutta entäs kun se taas toisena hetkenä kääntääkin katseensa pois: Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta. Niin, Martha sopii kyllä uuden rakkauden tieltä hylätä, vaikka tämä sanookin että sinä tulet pian isäksi. Mies, Ossi, on rauhassa saanut käyttää hyväkseen köyhän ompelijattaren rakkautta ennen astumistaan avioon, mutta ompelijatar, Martha, joutuu yksin kantamaan paitsi menetyn rakkauden tuskan myös kaiken häpeän: Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus. Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut! Kyllä: novellissa kaikuu painava varoituksen sana siveyden vaalimisen puolesta, mutta myös kiivas kritiikki ajan yhteiskunnallisia epäkohtia ja kaksinaismoralismia vastaan. On totta, että Martha oli hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä, mutta hänen erheensä ei suinkaan tee tyhjäksi sitä surullista vääryyttä, että hän lopulta laskeutuu Vedenemon pohjattomaan valtakuntaan, kun taas Ossi viettää pian kihlajaisia suloinen Aili-morsian rinnallaan, eikä Marthaa enää muisteta kuin salaperäisenä, kiehtovana tarinana naisesta jonka Vedenemo otti.

Näiden kahden taidonnäytteen rinnalla kokoelmassa on myös viisi muuta naiseutta ja naisen elämää hienosti tutkivaa novellia. Niminovellissa Laulaja (1895) kerrotaan Kirstistä, jonka elämä on jäänyt kodin seinien ja maailmalla menestyvän kasvattiveljen varjoon, ja novellissa ”Vanha piika” (1891) äänen saa Saara, joka ei kelpuuttanut ketään ja jäi siksi ilman ja yksin. Novellin Epäluulo (1891) Elli on puolestaan esimerkki hysteriaan taipuvaisesta naisesta, jonka mieli ei järkytyksen äärellä pysy kasassa – niin: realismille ominaiseen tapaan Canth tutki mielenkiinnolla naisen psyykettä ja antoi henkilöidensä välillä ajautua äärimmäisiinkin tekoihin. Elli epäilee aviomiestään rikoksesta (syystäkö vai syyttä, sen saa lukija ratkaista) ja ajautuu tuskissaan epätoivoon, joka ajaa hänetkin kuolemaan. Kuolemat ovat dramaattisia ratkaisuja, ehkä liiallisiakin, mutta ne kuvaavat osuvasti järkyttyneiden naisten henkistä epätasapainoa ja kipeästi koettua vaihtoehdottomuutta.

Novelli Eräs Puijolla käynti (1891) ei ole samalla tavalla lohduton kuin moni muu kokoelman novelleista, vaikka siinäkin tunteet vyöryilevät ja kyyneleet virtaavat. Tämän novellin keskiössä on kysymyksiä siitä, miten tärkeää on mukautua yleiseen mielipiteeseen ja edelleen siitä, mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin? On pöyristyttävää, että kaksi nuorta tyttöä menee yksinään Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola. (Kerrottakoon varmuuden vuoksi, että Puijo on jotakin niin kamalaa kuin Kuopion näköalapaikka: sinne nämä kuohuttavat seitsemäntoistavuotiaat tytöt rohkenivat siis metsien läpi kulkea...) Tämä poikkeama "yleisestä mielipiteestä" aiheuttaa ilon ja innostuksen sijasta lopulta suunnatonta surua ja häpeää, vaikka tytöt on vain nähty (ehkä jopa ilman kenkiä mutta silti: vain nähty).

Erityisen onnellisia eivät nämä(kään) Canthin naiskohtalot siis juuri ole. Kaksi kokoelman novelleista päättyy siihen, että päähenkilö hukuttautuu, ja voineeko pitää kovin onnellisena myöskään morsianta, jonka sulhanen on juuri ajanut entisen rakastajattarensa epätoivoiseen tekoonsa? Morsian ei tätä toki tiedä, mutta ehkäpä juuri se tekeekin tilanteesta niin traagisen. On kuolemaa, yksinäisyyttä, osattomuutta. Häpeää, hyväksikäyttöä, lohduttomuutta. Niin: Canthin sanoja ansaitsevat ennen kaikkea onnettomat naiset ja ihmisten itsekäs kovasydämisyys. Ja kyllä, kuten kokoelman esipuheen kirjoittanut Leena Kirstinä sanoo: Canthia kiinnostaa tyttöys ja naiseus. Hän tutkii naisena olemisen muotoja, mahdollisuuksia ja rajoituksia. Nykylukija voi kysyä itseltään, mitä muutoksia on tapahtunut sadassa vuodessa. Omasta puolestani en voi kuin suositella lukemaan Canthia, ensimmäisen kerran tai yhä uudestaan, ja kysymään kaiken muun ohella myös, tai erityisesti, juuri tuota: mikä onkaan muuttunut ja mikä ei – ja miksi?

 

Kokoelman päättää – lohdullisesti – muita toiveikkaampi novelli Kodista pois (1893), josta Canth kirjoitti myöhemmin myös näytelmäversion (Kotoa pois, 1895). Novellin nuori Fanny on oikeastaan ainoa kokoelman nainen, jonka edessä tulevaisuus aukeaa avarana ja toiveikkaana. Fannyssa on ihailtavaa rohkeutta olla täyttämättä ympäristön odotuksia: hän ei tahdo vaimoksi vaan opettajaksi ja seuraa valitsemaansa tietä vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Fanny on eräänlainen nykynaiseuden airut – neito, joka valitsee itse. Novelli – ja kokoelma – päättyy Fannyn toiveikkaaseen suuntautumiseen kohti tulevaa:

Matka alkoi, huolet haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa 

kangasti eteen uusi, toivorikas tulevaisuus.

 

Ja ah, hyvä niin: olkoon tulevaisuus ollut Fannylle suotuisa ja myötätuulinen. Minun on näistä suloisen lempeistä tunnelmista huolimatta kuitenkin palattava vielä hetkeksi Lapsenpiian armottomaan tarkkanäköisyyteen. Samaa tarkkanäköisyyttä on toki myös muissa kokoelman novelleissa, kuten myös novellissa Kodista pois, jossa Canth ilkikurisesti piikittelee mm. ihmisten ulkokultaisuutta ja pintapuolisuutta. Mutta tässä vielä pienen Emmin mietteitä ja kysymyksiä: 

– Kuule Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat?

– Etkö sinä tiedä? 

– En.

– Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamulla tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.

 

Niin: Miltä olisikaan tuntunut olla se herrasväen rouva, joka olisi tämän novellin vuonna 1887 lukenut. Mitä olisi tullut sanottua niille naapuruston hienoille rouville, jotka olisivat tulleet aamupäiväkahville. Miltä olisi tuntunut kuulua niihin yleviin rouviin, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Ja niin, kuinka se – erehtyminen – olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. Olisiko tullut yhteisvoimin suutahdettua tähän tympeään Canthiin, joka jälleen kerran oli järkyttänyt kunnon kansalaisen mielenrauhaa, ja unohdettua sen jälkeen koko kirjoitus, keskityttyä pikkurillin oikeaan asentoon ja notkuvan kahvipöydän antimiin.

Entä miltä tuntuu olla alkaneen 2000-luvun lukija, joka huomaa että vaikka moni asia on nykymaailmassa paremmin kuin toistasataa vuotta sitten, ovat ne tietyiltä osin yhä tuskallisen samankaltaisia. Eriarvoisuus ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Globaalissa mittakaavassa ihmisten eriarvoisuus on hirvittävää ja nykyään näyttää valitettavan todennäköiseltä, että myös omassa ”hyvinvointiyhteiskunnassamme” tapahtuu surullisia käänteitä, jotka johtavat yhteiskunnan yhä voimakkaampaan eriarvoistumiseen. Ehkä on niinkin, että olemme oman onnemme seppiä, mutta vain hyvinvoivassa yhteiskunnassa asuu hyvinvoivia ihmisiä, joilla on voimia takoa myös sitä onnea.

Tämä päivä, Minna Canthin päivä, ei suotta ole myös tasa-arvon päivä. Canth teki hienon ja tärkeän elämäntyön ohjatessaan aikansa ihmisiä huomaamaan yhteiskunnan kipeitä epäkohtia. Samalla, kun hänen teoksensa kantavat vahvasti omaa aikaansa, ne ovat monella tavalla myös murheellisen ajattomia: maailma ei ole tasa-arvoinen vieläkään, yli sata vuotta Canthin jälkeen. Minna Canthin kaltaisten rohkeiden kirjailijoiden tarve ei siis valitettavasti ole historiaa. Lepatelkoon hänen kunniakseen tänään kohotettu lippu ymmärrystä myös oman aikamme ihmisten mieliin ja innoittakoon hänen tuotantonsa yhä uusia kirjoittajia katsomaan elämää silmiin sielläkin, missä se ei näytä kauniilta. Maailma tarvitsee niitä, jotka uskaltavat kertoa.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

”On kaunis totta, tosi kaunist' on”

”On kaunis totta, tosi kaunist' on.”

Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.

John Keats

Tällaisena päivänä, jona kevät paistaa,

sydäntä ja sielua kihelmöi.

Tekee mieli ottaa tanssivia askeleita,

tuulettaa kasvoja valossa.

Ja muistaa, että vaikka

maailmassa on paljon pahaa ja väärää,

on ihmisen hyvä uskoa siihen,

että oikea lopulta voittaa.

Ehkä se, miten kaunis maailma on,

riippuu myös meistä itsestämme.

Olkaamme siis kauniita -

itsellemme ja toisillemme!

♥♥♥

 

Toivotan hyviä viikonlopun hetkiä,

kevätvaloa ja sanojen suloista lumoa!

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (2006)

Toisinaan, kun luen oikein hyvää kirjaa, tulen ajatelleeksi kuinka merkillisiä sanat ovat. Kuinka kiehtovaa on, että ne matkaavat kirjoittajalta lukijalle – kiteytyvät ensin kirjoittajansa mielensisäisten matkojen tiivistyminä ja tavoittavat aikanaan myös lukijan, joka nojatuolissaan istuen kerää ne itseensä, hengittää niitä teensä höyryssä, astelee askeleissa joita kirjoittaja on aiemmin ottanut. Ja niin: kuinka on mahdollista, että sanat ovat niin kauniita, niin pehmeitä ja niin suuria, sellaisia että ne sanovat

Rakkaus ei voi koskaan olla erehdys.

Ei, ei voi. Miten mikään niin kaunis voisikaan olla väärin?

Ja kyllä, merkillistä on sekin, kuinka kirjailijat joskus joutuvat odottamaan hetkeään, sitä että heidät löytää, niin kuin minä Haahtelan. Olen löytänyt hänen teoksensa vasta verraten myöhään: luin Naiset katsovat vastavaloon (2000) ehkä noin vuosi tai kaksi sitten ja Tähtikirkkaan, lumivalkean (2013) viime syksynä. Tämä, Perhoskerääjä (2006), on nyt kolmas teos jonka häneltä luin. Halusin tarkoituksella odottaa, antaa ajan kulua tuon ihanan tähtikirkkauden jälkeen, sillä minusta nämä teokset ansaitsevat ympärilleen tilaa ja avaruutta. Mutta nyt oli jälleen Haahtelan aika, ja niin minä luin tämän seuraavan teoksen, tarinan perhoskerääjästä ja paljosta muusta, ja sain kerätä siitä nämäkin sanat:

Yksinäisyys on tila rakkauden ja tyhjyyden välissä.

Niin: sen melkein kuulee, yksinäisyyden.

Hetkittäin mietin sitäkin, miksi olen löytänyt Haahtelan sanojen luo vasta nyt, vaikka häneltä on ilmestynyt kirjoja jo vuodesta 1999 – yli viisitoista vuotta. Missä minä olen ollut, kun en hänen kirjojensa äärellä? Ehkä se ei kuitenkaan ole tärkeää. Minä olen hidas ja viiveinen, mutta tärkeää on ehkä sittenkin vain tämä hetki, nyt. Se, että myöhemminkin ehtii. Ja niin, sekin että

Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.

Sillä vaikka se ei – eikö? – ehkä liitykään juuri tähän lukemisen ja kirjoittamisen hetkeen, se liittyy kuitenkin tähän kirjaan ja kaikkeen siihen mitä se antaa. Näihin väristyksiin ja mielessä leijaileviin ajatuksiin, kirjoittaviin sormenpäihin jotka niitä koettavat sanoiksi purkaa. Sormenpäät, niin. Ja tämä hetki, kyllä. Jälki, joka joskus jää. Joskus, nyt, hetki hetkeltä. Ehkä ihmisen elämä on tiivistyvää hengitystä ja ehkä jäljet jäävät juuri siitä. Voi, harhailen... Mutta sehän johtuu vain tästä, kirjasta jonka olen lukenut. Kyllä, hienoin kirja on juuri sellainen, joka puhaltaa ajatuksille tuulta.

Perhoskerääjän sivuilla havisevat Henri, Anna, Eeva ja kertoja, mies jolla ei ole nimeä. Tai on, mutta sitä ei kerrota. Siksikö, että hänen elämänsä lepattaa tuulessa niin kuin meidän kaikkien? En tiedä, mutta miehen nimettömyys on kiehtovaa ja jotenkin ehkä myös välttämätöntä. Ehkä mietin hänelle nimeä mielessäni tai sitten en. Ehkä hänen tehtävänsä onkin olla ennen kaikkea se joka kertoo toisista, ihminen joka kerää ja kerii toisten tarinoita mutta samalla myös omaansa.

Teoksen tarina alkaa, kun kertoja saa kuulla saaneensa perinnön mieheltä nimeltä Henri Ruzicka. Hän ei muista miestä koskaan tavanneensa ja epäilee, että kyseessä on virhe, erehdys. Niin ei kuitenkaan ole, vaan mies on todella halunnut jättää omaisuutensa juuri hänelle: Henri Ruzickan talo, tontti ja pankkitilillä oleva rahasumma kuuluvat nyt hänelle. Ja niin, perhoset.

Kun tämä kaikki tapahtuu, on kevät vuonna 1991 – vuosikymmenten taitteessa jossa jotakin oli juuri muuttunut, kirjoittunut jälleen palanen eurooppalaista historiaa. Ja tuon kevään takana on kauan, vuosikymmeniä: Henri Ruzicka on kuollessaan ollut jo vanha mies ja hauras, melkein läpikuultava on myös Anna. Mies itse – kertoja – on vähän yli kolmenkymmenen ja ehkä suunnilleen samanikäinen on myös Eeva. Eeva, joka on mutta josta ei paljoa kerrota. Ehkä se johtuu siitä, että hän sai hienon työtilaisuuden ja lähti. Tai ehkä kysymys oli yksinkertaisesti vain ajasta, en tiennyt.

Niin. Tuo kevät ja sen mukanaan tuoma perintö aloittavat kertojan elämässä matkan, joka vie hänet paitsi Eurooppaan – Saksaan, Garda-järvelle ja Kreetalle – myös menneisyyteen ja ihmisen ja olemassaolon syvyyksiin. Kysymyksiin siitä, mistä ihmisen elämäntarina rakentuu ja onko näillä

tarinoilla lainkaan loppuja,

vaiko ainoastaan lukemattomia uusia aloituksia?

Sitä ihmisen elämä on: tarinaa. Tarinaa, joka jää ehkä aina avoimeksi, selittämättä. Ja onko niinkin kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää. Niin, että jäämme silti ikuisesti tietämättömiksi siitä toisesta. Itsestämme ja toisistamme.

Ja mitä merkitystä ihmisillä on toisilleen, sillä että he kohtaavat? Voiko ihminen tuntea sen, jonka kanssa hän elää? Entä sen, jonka kanssa oma aika on kulkenut rinta rinnan vain hetken? Sen, jota hän ei ole ehkä koskaan tavannut? Voiko toisen tarinasta saada kiinni? Vai onko niin, että meillä kaikilla on aina myös toinen elämä, josta toiset eivät tiedä mitään? Niin, että ihmiset pysyvät toisilleen aina vieraina, tavoittamattomina? Niinkin, että emme tiedä kokonaan ehkä edes omaakaan tarinaamme?

Ja mikä merkitys onkaan sattumalla, sillä että toinen osuu kohdalle, juuri tietyllä hetkellä? Perustuuko ihmisten kohtaaminen sattumaan vai kohtalon tarkoituksiin? Niin, tämä on loputtoman kiehtova kysymys, johon ei kai koskaan voi antaa kuin mahdollisia vastauksia. Ehkä ihmiset kuitenkin toisinaan saattavat olla toistensa suojelusenkeleitä, puhaltaa perhosen siipiin elämää ja myötätuulta. Mutta onko Anna oikeassa:

Mutta kummallisiin sattumiin hän ei uskonut, pikemminkin sattumiin, jotka kirjoittivat itse itsensä, tai siihen, että asiat tulivat tietyllä hetkellä todennäköisiksi. Ja jos uskoi niin, Anna sanoi, sattumien tapahtumista oli mahdollista edesauttaa lisäämällä tapahtumien todennäköisyyttä, ja siihen oli tunnetusti monia keinoja.

En tiedä. Ajattelen sitä kauan, sattumaa ja todennäköisyyksiä ja kohtaloakin. Sitä, ovatko ne kaikki lopulta yksi ja sama. Mieleni kerää kysymyksiä, hapuilee niiden kautta vastauksia kohti. Kyllä: rakastan kirjoja, jotka antavat kysymyksiä. Ne ovat ehkä tärkeämpiä kuin vastaukset, koska vastauksetkin ovat lopulta aina keskeneräisiä ja niiden totuus korkeintaan mahdollista. Kysymykset tunnustavat tietämättömyytensä, sen että ne voi esittää kerta toisensa jälkeen yhtä tärkeinä ja olennaisina. Juuri siksi ne ovat niin elinvoimaisia, ikuisia ja loputtomia ja pitävät vireänä myös ihmisen joka niitä kysyy. Niin, ehkä ihminen on kysyjäksi luotu, etsijäksi. Kysymään sitäkin

--- mikä oikeastaan oli todellista? Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, oliko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuntuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva ---

**********

Yksi hienoimpia elementtejä Haahtelan teoksissa on niiden tunnelma, jota hienovireiset yksityiskohdat kantavat. Se, kuinka pöydällä oli epämääräinen kasa avattuja kirjoja, joiden sivut olivat alkaneet hitaasti peittyä pölyyn ja kun tuulenpuuska oli mennyt ohitse, tuolin karmille jääneen villatakin hiha heilui hiljaa. Kuinka iltapäivän valossa kaikki näytti hauraalta. Kuinka teelehdet tuoksuivat ja kupin reunassa oli särö.

Toinen on se, kuinka hän saa pieniin kirjoihinsa mahtumaan niin suuria. Tämäkin kevyt kirjanen kantaa itsessään niin paljon, perhosenkeveän ihmiselämän valtavaa painoa. Ja niin, taustalla on aika, se josta tulee historiaa ja jonka töytäisyissä ihminen aina elää.

Pidän suuresti myös siitä, kuinka Haahtela kerii tarinaansa, annostelee sitä lukijalleen pikkuhiljaa. Ja siitä, että tarinan säikeet saavat osin jäädä kiertymättä – että lukija saa seurata niitä omassa mielessään, kasvattaa tarinan sellaiseksi kuin hänen mielensä sen hahmottaa. Ehkä meidän tarinamme ovatkin aina juuri sellaisia: aukkoisia ja tulkintojen varaisia. Se, mitä kykenemme tavoittamaan toisesta ihmisestä (tai edes itsestämme), on ehkä aina vain hento raapaisu, ja kokonainen eletty elämä kutistuukin lopulta ehkä vain muutamaan yksityiskohtaan. Ja kuitenkin, kuitenkin, se on niin suuri.

Niin. Haahtelan sanoissa on ihanaa, ilmavaa tiheyttä. Arkiset liikahdukset ja yksityiskohdat kannattelevat suuria ajatuksia, ja tämä kiehtova yhtälö näyttää elämän juuri sellaisena kuin se on: samaan aikaan niin tavanomaisena ja niin ihmeellisenä. Juuri arki kätkee itseensä syvyyksiä, ne pienet teot ja sattumukset joista elämä koostuu.

**********

Kyllä, Haahtela on niitä nykykirjailijoita, joiden kertojanääni puhuttelee minua erityisen paljon. Se on ääni, johon voi kietoutua kuin pehmeään peittoon – peittoon, joka kätkee sisäänsä suuria ihmisyyden syvyyksiä. Rohkenen sanoa näin, vaikka matkani hänenkin tuotantoonsa onkin vasta niin aluillaan.

Ja niin, me ihmiset olemme hauraudessamme ehkä merkillisiäkin:

Minä ajattelin, että joskus vähäpätöinenkin asia voi riittää,

mutta tuskin perhonen voi kannatella kokonaista elämää.

Mutta mitä jos se onkin juuri niin: että meillä kaikilla on omat hentosiipiset perhosemme, joiden varassa annamme elämämme lentää. Tai ehkä perhosen siipien herkkä kauneus ei sittenkään niin vähäpätöistä olekaan. Ehkäpä se on sittenkin kaikkein suurinta.

Joskus tuntuu, että on mahdotonta kirjoittaa kaikkea sitä mitä kirja antaa ilman että kirjoittaa kokonaisen toisen kirjan. Niin nytkin. Tämä jatkaa leijailuaan mielessäni, perhosten siipien värähtelynä. Mieleeni jää kysymyksiä, keveitä ja painavia. Miksi siitä ei voinut puhua aiemmin? Siitä, tai monesta muusta? Siksikö, että tuntuu turvallisemmalta unohtaa? Ja niin, miksi ihminen pitää itsensä itseltään ja toiselta kiinni? Entä mitä tapahtuu, kun vuodet kuluvat? Miten pitkä onkaan matka niiden välillä? Ja mitä kaikkea ihminen itseensä kerää?

Minä luin tämän teoksen jo kahdesti, enkä ole vielä valmis. Ja kaipaan niin myös Tähtikirkasta, lumivalkeaa. Olen lainannut Haahtelan teoksia toistaiseksi kirjastosta, mutta tämäkin on teos, joka pitäisi saada avata juuri silloin kun tuuli tulee ja kuunnella, kuinka se tarttuu perhosen hauraisiin siipiin. Huomata, kuinka tarina, kirjan ja elämän, värähdys värähdykseltä kutoo lentonsa reittejä ja kuinka, niin –

--- kun yrittää löytää yksinkertaisen vastauksen, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi, yksi kysymys muuttuu kahdeksi, kaksi kysymystä jakaantuu neljäksi, eikä pian enää muista mistä oikeastaan oli alunperin lähtenyt.

Jonakin päivänä, ehkä jo pian mutta ei liian kiireesti, on vuorossa seuraava Haahtelan teos. Mikä ihana, ihana ajatus. Ehkä saan lisää sanoja, jotka piirtävät näitä pehmeärajaisia vaikutelmia, päästävät valonsäteet läpi.

***************

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. 189 s. Otava 2006.

(PS. On hyvä muistaa, että ihminen tarvitsee hetkiä joina
päivänaikaiset velvoitteet ja paino ovat poissa, 
ja niiden tilalla on kummallinen keveys.)

Ruusuja naisille!

”Tuntevatkohan kaikki naiset niin syvästi tämän tragiikan, kuin minä olen sen tänä syksynä tuntenut,

 sen puolinaisuuden, joka on seuraus alituisesta ajatusten jaosta.”

Näin kirjoitti Aino Kallas sisarelleen Helmi Krohnille –
tasapainoilu äitiyden ja luovien voimien välillä ei aina ollut helppoa.

Eikä se olekaan. Toisaalta Kirsi Kunnas sanoo, että

”se joka antaa myös saa, ja toivon, että sen, 
minkä olen naisena ja äitinä antanut, voin kirjailijana käyttää hyödykseni.”

 Ja niin totta on varmasti sekin, aina – 
 ajatus antamisen ja saamisen vastavuoroisuudesta.

♥♥♥

Naiseuden voima on siinä, että nainen on aina monta.

Että naisesta riittää – rakastetulle, lapsille ja omille kutsumuksille. Läheisille ja itselle.
Tasapainoilua se on, mutta ehkä hyvä ja kokonainen elämä
perustuukin aina juuri siihen, tasapainoon ja sen etsimiseen.

Kyllä: joskus omaa riittävyyttä on vaikea muistaa,
antaa itselleen anteeksi harhailevia ajatuksia, 

puolikasta läsnäoloa, jo toisaalle kiirehtivää henkeä.

Sitä, että kirjat ja kirjoitukset kutsuvat. Ne toiset, omat maailmat.

Ja kuitenkin: nainen ei ole kokonainen ilman koko itseään, ja
juuri kokonaisena hänestä riittää enemmän. 


Ehkä hetkeen tarttumista saa harjoitella läpi elämän ja opetella muistamaan myös sen,
että lempeys itseä kohtaan on aina ravitsevampaa kuin ankaruus.


Ja niin, onhan naiseus elämän lähde:
ilman naisia ei mitään olisi.
Mikä voima, mikä lähde, mikä rikkaus!

♥♥♥

Olkoon naistenpäivä siis kaikkina maailman päivinä.
Huomenna, mutta myös tänään ja aina.

(Ja kyllä, myös miesten, koska me tarvitsemme toisemme.)

Ruusuja meille kaikille ihanille naisille!

 

♥♥♥

Alun kirjesitaatti on lainattu teoksesta Maarit Leskelä-Kärki ym. (toim.) 2009: 
Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta.

Kirsi Kunnaksen sitaatti on teoksesta Leenä Kirstinä 2014:
Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa.

L. Onerva: Sekasointuja (1904)

Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,

yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;

sill’ on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma,

sill’ on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.

Sill’ on lehti verinen ja purppurainen huuli,

sill’ on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli.

Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi,

elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!

Minulla on se sellainen, Hannu Mäkelän toimittama Liekkisydän (2010) – kuudenkymmenen vuoden verran L. Onervan (1882–1972) hienoja runoja. Kirja on aarteeni, mutta voi, se on aivan liian runsas. Toki se on ”vain” valikoima, mutta silti: kuusikymmentä vuotta, miten valtavan paljon elämää ja sanottuja sanoja! Luen sitä hiljakseen, alusta ja sieltä täältä. En ole päässyt loppuun enkä vielä pitkään aikaan pääse, matka on pitkä (ei vain runojen vaan myös elämän tähden!) enkä tahdo kiirehtiä. Tuntuuko, että sydän liekehtii liikaa. Ja niin: kiire ja runot, mikä mahdoton, mahdoton yhtälö. Niinpä viivyn yhä nuoruudessa, menneen vuosisadan ensimmäisissä vuosissa...

Tämä teos on

”Senssuurin hyväksymä 14 p:nä lokakuuta 1904,

Helsingissä.”

Kiitos kirjastolle jälleen yhdestä aarteesta!

Ja sitäpaitsi: tahdon lukea näitä Onervan runokokoelmia myös kokonaisuudessaan ja yksitellen. Niin, jälleen yksi matka – näitä riittää, aloitettuja ja aloittamattomia ja omissa askeleissaan alati palailevia... Mutta oi, onhan ihanaa niin. Onerva-matkallani on nyt Sekasointujen (1904), ensimmäisen runokokoelman, aika. Ja voi, paljon on yhä lukematta niin kuin minulla aina, mutta oikeastaan tunne on vain suloinen: onhan niin paljon kokematonta, kohtaamattomia sanoja...Tämäkin matka saa kestää kauan.

Kun tunnettani hyväilet,

niin teet sa väärin, väärin,

vaan tee se sentään, tee se vaan,

oi vie minut hourihin unten maan,

ne hetket kerään ma purppuraan

ja kultakuoriin käärin – – –

Kyllä, Onerva on niitä kirjailijoita, joiden tekstejä lukiessani kohtaan suurinta sydänväreilyä, suurinta ravistusta, suurinta paloa ja poltetta. Hän on yksi sydänkirjailijoistani, rakkaimmista. Voiko tunteakaan muuta kuin väristystä, kun kaiku keinahtelee ja sointi soutaa. Voiko:

Keinutan kaikua, souatan sointia,

tuuditan tunteeni lasta.

Puolet sen sielua omaani on,

puolet on taivahasta.

-----

Tuskin: onhan puolet sen sielua omaani ja niin, puolet taivahasta... Myöhemmin runossa hopeinen kieli soittaa herkkiä laulujaan ja jollei muuta ole, niin onhan nämä laulut... Mutta oi, on! On koko liekehtivä elämä! On, Onerva!

Oi elämä, nostata huulillein

ilovirtojen hehkuva juoma

ja loihtios sieluni sisimpään

uus’ Edeni riemujen luoma!

Mua hurmaos onnesi sävelin

yli äärien uhkuavaisin!

Elon nautinnon hurjihin loimoihin

koko henkeni upottaisin.

Oi elämä, heitä mun herkuksein

nyt onnesi ihanin hurma:

se kaikki sun antisi entinen

oli tuska ja sielun ja turma!

Join pohjahan kärsimyspikarin

tulikielin kirveltäväisin:

nyt antaos maljake riemujen,

oi, senki mä tyhjentäisin!

-----

Ja oi, on naiseus! Kaikki sen voima, jos siihen uskaltaa tarttua:

Te naiset, te naiset, te näyttelijät,

te petätte, peitätte yhä,

te lainaatte lapselta katsehen

ja ilmehen tekopyhän.

Te petätte itsenne, petätte muut,

kun sidotte silmät, tukitte suut

ja käytte kuin nunnien kuvat,

kuin enkelit tusinataiturin

palapiirtehin säveän säädyllisin,

näin täyttäen luulot ja luvat. – –

-----

Niin: kenen asettama vankila kaavojen mukainen naiseus on? Se naiseus, joka ei ehkä ole naiseutta ensinkään? Se, jossa nainen ei saa olla oma luonnollinen ja voimakas itsensä? Ja voima, niin, sehän on myös – tai ennen kaikkea – herkkyyttä. Sitä, että saa kuunnella itseään. Tarttua niihin mahdollisuuksiin, joita on. Onerva tarttui taiteilijaansa, luoviin voimiinsa. Mutta voi Onervani, oliko sittenkin niin että

Ei onnea luotu minulle,

se luotiin muita vasten,

se luotiin perhojen iloita

ja leikkiä nukkelasten!

Jos en sitä itse ma särkisikään,

sen särkevät multa toiset:

nuo sääntöjen säveät seuraajat,

nuo homeisten lakien loiset ---

Ei, mitä minä teen! Mitä taas! Sekoitanko kirjoittajan ja runojen puhujan, vaikka tieteilijä minussa aina niin väittää sitä vastaan... Mutta tunteilija, niin, sillä on kai omat itsepintaiset ajatuksensa, ja joskus ne kinastelevat, nämä kaksi. Ehkä kina kuitenkin tekee keskustelusta rikkaan? Ehkä molempien on hyväkin saada puheenvuoronsa? Ehkä tiede ja sydän eivät sittenkään ole niin etäällä toisistaan – ei, onhan niin että se joka tieteilee, tieteilee rakkaudesta.

Mitä siitä jos ihmiset herjaavat

ja siveyssaarnurit soimaa:

ne kertovat notkeaa nöyryyttä

ja kieltäymyksen voimaa. –

Sun pitäiskö, henkeni, taipua,

kun käskevi kääpiökansa!

Ei, käy kuni valtias kruunattu,

mi nauttivi uhmastansa! – – –

Mutta ei, ei – kyllä runossa kirjoittajan minälle tapahtuu jotakin. Se kasvaa. Siitä tulee runon minä joka erkanee kirjoittajan minästä, niin, joku kokonaan toinen vaikka siinä yhä onkin myös jotakin samaa. Ei saa sekoittaa, eikö. Runous on henkilökohtaista, on, mutta samalla runojen puhujat irtoavat kirjoittajistaan. Onervan runoissa puhuu se joka hänessä kirjoittaa, se joka ehkä on nimeltään kirjoittava minä, se jolla saa olla kirjoittajaa vahvempi ääni... Se, joka saattaa sanoa suuria asioita. Runous on voimaa, on! Ja sittenkin: pohjalla on tunne, josta kaikki kasvaa. Syntyy kudelmia, vyyhtejä, henkilökohtaisen ja yleisen suhteita, ääniä joita ei ehkä ole tarpeenkaan kokonaan selittää. Miksi me niin rakastamme selittämistä? Minäkin rakastan: kysymistä, mahdollisia vastauksia. Mutta: mahdollisia, ei ainoita oikeita. Ajatusten lentoa ja rikkautta! Keskustelua! Runouden runsaita kerroksia! Oi runous – mikä kiehtova, merkillinen vyyhti!

Voi niin, miten voisinkaan kiteyttää kaikki kuusikymmentä vuotta, kun jo yhden kokoelman runsaus on niin vaikeaa tiivistää (etenkin kun ajatukseni jälleen karkaavat...). Tästäkin jää uupumaan paljon, niin monia ajatuksia ja teemoja. Niin kuin se, kuinka sielussa soi alakulo, soi kielet hämärät kummat, tai se, kuinka Onerva kirjoittaa äidin järkkyneestä mielestä, peloista ja kaipuusta, siitä kuinka sentään äitiä kaihoan kun talvi peitteheks’ lunta ja hellin häntä mä muistelen kuin kaukaista kauno-unta (henkilökohtaistako, voi niin!) tai se, kuinka nuori runoilijatar puhuu kuolemalle:

Oi terve, lempeä tuonetar!

Sun tiedän jo tulevan kohta:

jo laulusi ilmassa leijailee

ja valkeat vaattehes hohtaa – –

Tuonetar ei toki tullut kohta, hän viipyi matkallaan kauan ja hyvä niin (sekoitan, jälleen). Mutta näemmehän: Voimaa, kaihoa, rakkautta, rohkeutta. Elämän rajoja. Niin paljon mahtuu pieneen hauraaseen kirjaan. Minä keräilin tästä runsaudesta kenties jotakin siitä, mikä on erityisen tärkeää juuri minulle, yhdelle lukijalle. Koko runsaus on – tietenkin – koettava itse.

Mun päässäni huimaa hurjasti

joka kerta kun muistan sua

kuin elämäni tulehen syttyä vois

tai kokonaan seisahtua – –

Sinä sairahan ainoa ajatus,

sinä tunteeni liekki kuuma;

koko maailma sun tähtesi unhottuu

ja arvotonta on kaikki muu

paits’ silmies’ salainen huuma. –

Oi niin, sekasoinnut... Te kurittomat, kaavoihin ja odotuksiin kangistumattomat, itsetietoisen ylpeinä värähtelevät sävelet. Oi kaksikymmentäkaksivuotias rohkea neito rohkeine sanoineen, oi uuden vapautta janoavan naisen ääni. Oi aika, oi virta, oi tämä palava polttava ihana naiseus. Ja se, että

Ei aina se ole kirkas,

joka päivältä näyttää

ja kerskuen katsehet sietää:

ei aina se ole hyvä,

joka säännöt täyttää

ja kulkee keskellä tietä. –

Ei, ei ole. Ja ellei kukaan eksy tien reunamille, jää paljon näkemättä: pientareilla ne kukat kasvavat.

Te luulette, että mun henkeni

valeviisauteenne viihtyy:

mitä enemmän minua kiusaatte,

sitä enemmän mieleni kiihtyy ----

Ja kyllä, se kiihtyi. Onerva kirjoitti. Kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti. Ja minä, niin, minä luen hänen sanojaan, sanan ja kirjan kerrallaan – sekä ensimmäisen kerran että yhä uudestaan...

Tuliruusujen hehkua!