Lennä, lennä

Tässä se on, käsikirjoitus. Tulostettuna, niputettuna, nauhaan käärittynä. Eheänä ja kokonaisena, sellaisena että sen saattaa kenties jo lähettää. Ehkä uskallan kuori kerrallaan pakata sen matkaan, katsoa kuinka sen käy, mieleni lapsen.

Toisinaan mietin, mitä unelmalle tapahtuu, jos sen sanoo ääneen. Kutistuuko se, kasvaako, asettuuko kenties oikeisiin mittasuhteisiin. Luulen, että pelkään ensimmäistä, toivon toista, mutta luotan eniten kolmanteen.

On oikeastaan merkillistä, että kirjoittamisesta oli helpompaa puhua silloin, kun en oikeasti edes kirjoittanut. Kirjoittaminen oli unelma, toivekuva, jotakin mitä ajattelin tahtovani tehdä jos vain olisi aikaa, kykyä, uskallusta. Ääneen lausuttuna haave kirjoittamisesta – ja omasta kirjasta – oli silloinkin aito toive ja unelma, mutta sittenkin jotenkin etäällä, itsestäni irti. Luultavasti juuri siksi sitä oli helpompi käsitellä, heitellä ilmaan kuin kevyttä palloa, leikitellä.

Sitten, kun todella aloin kirjoittaa, siitä puhumisesta tulikin äkkiä vaikeaa, ikään kuin tunnustus jota en tahtonut antaa. Halusin puhua kirjoittamisestani vain hyvin harvojen henkilöiden kanssa ja pitää sen muuten kuin salaisuutena, jonakin jota vaalin hiljaa itsessäni. Tuntui, että jos kerron kirjoittavani, kerron jotakin liian henkilökohtaista. Että kirjoittaminen jotenkin pakenee, lakkaa olemasta omaani. Ehkä pelkäsin myös epäonnistumista ja siitä seuraavaa häpeää – sitä, etten onnistuisikaan, vaikka olin kertonut koettavani.

Kirjoittaminen on hyvin henkilökohtaista. Se on itsensä kanssa kinastelemista ja riemuitsemista, luottamusta ja epäluottamusta, turhautumista ja hurmiota. Se on itsensä koettelua, omien rajojen yli kurkottelevaa kilvoittelua. Pursuavaa onnea jokaisesta onnistuneesta lauseesta ja sietämätöntä tympääntymistä kaikesta mikä ei omia kriteerejä ylitä. Toivoa ja pelkoa. 

Nyt olen kertonut kirjoittamisestani myös täällä. Olen sanonut, että haaveenani on nähdä omatkin sanani kansiin käärittyinä. Ujostuttaako minua? Kyllä ja ei. Hieman kipuilen ja punastelen, mutta puhaltelen punaa poskiltani pois. Mieli riitelee syvyyksissään kyllä: toinen puoli kuiskuttelee häpeää ja toruu liian suurista sanoista, toinen taas kannustaa uskomaan unelmiinsa ja sanomaan ne myös ääneen, muistuttaa että ihmisyyden ydin on sittenkin juuri jakaminen.

Tämä käsikirjoitus on minun ensimmäiseni – ensimmäinen valmiiksi ehtinyt. Ja niin, minä tiedän: minulla ei ole vielä mitään kokemusta kaiken raadollisuudesta, jatkuvista hylkykirjeistä ja mielipahasta. Todennäköisyys siihen kaikkeen on tietenkin suuri: melkeinpä varma, jos katsoo vain julkaistaviksi hyväksyttyjen käsikirjoitusten määrää. Mutta sittenkin sinkoan kirjoitukseni maailmaa kohti, toivon sille onnellista matkaa. Ja muistutan itseäni, että joka tapauksessa kerään tästä kallisarvoisen kokemuksen, opin ehkä jotakin.

Tietenkin värisyttää, vapisuttaa. Mutta samalla tuntuu merkillisen vahvalta. Ja minä sanon käsikirjoitukselleni – tai ehkä itselleni: Lennä, lennä. Älä ole arka, uskalla olla rohkea. Muista, että onnistumisen mahdollisuus edellyttää kykyä hyväksyä epäonnistumisen riski. Luota siihen, että kaikki on mahdollista. Sillä kaikki on.

Ja niin, saman sanon kaikille kanssakirjoittajille! Arvelen, että meissä kirjaihmisissä riittää myös kirjoittajia. Muutaman sellaiseksi jo tiedänkin ja olen siitä iloinen. Sanojen voimaa siis! Iloa ja valoa! Uskoa ja luottamusta! Rohkeutta!

Ja vielä: tärkeintä on se, että on saanut kokea kirjoittamisen riemun. Voi olla, että minun sanoistani ei tule kirjaa, ei nyt tai koskaan. Mutta silti, olen onnellinen siitä että olen ne kirjoittanut. Jonakin hetkenä ehkä kipaisen syksyyn, kävelen postiin ja jätän sinne käärön. Odotan, mitä tuleva taas mukanaan tuo.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (2014)

Niina Hakalahden Sydänystävä (2014) oli sekin yksi kovasti odottamistani syksyn uutuuksista – niitä, jotka kiirehdin varaamaan kirjastosta ensi tilassa. Olen lukenut kaikki Hakalahden aikaisemmat romaanit – Hengenahdistuksen (2004), Uimataidon (2008) ja Aavasaksan (2010) – ja jokaisen kohdalla olen aidosti ihaillut hänen taitoaan kirjoittaa samaan aikaan sekä mukavan kepeästi että ihanan syvällisesti: Hakalahden ”kepeys” on sellaista sanojen vaivatonta soljuvuutta ja konstailemattomuutta, joka kuitenkin samalla kantaa mukanaan myös tarinan syvää ja ajatuksekasta täyteläisyyttä.

 

Kiitos kirjastolle!

Tämä teos, Sydänystävä, oli minulle kuitenkin yllättävän vaikea. Sen lukeminen eteni hyvin hitaasti, mutta tällä kertaa hitaus ei johtunut halusta viipyillä, vaan hankaluudesta asettua tarinan ja sen sanojen taajuudelle. Hakalahdelle uskollisena halusin kuitenkin lukea tämänkin hänen teoksensa loppuun, antaa tälle aikaani. Ajatella, mitä hän tahtoo sanoa. 

Sydänystävä on kertomus kahdesta naisesta, Minnasta ja Kaisasta, jotka ovat olleet sydänystäviä lapsesta asti. Naiset ovat kasvaneet toisiinsa kiinni, kulkeneet läpi elämänsä Kahden Tytön Kerhossa. Nyt he ovat molemmat äidinkielenopettajia ja vaimoja, ja heillä on yläasteikäiset pojat, joista toinen syntyi torstaina ja toinen sunnuntaina – Kaisan poika Eetu muutamaa päivää ennen Minnan Leeviä, vaikka lasketut ajat olivatkin toisinpäin. Myös mielipiteet ovat aina pyrkineet kulkemaan samaan tahtiin: lapsena ei tykätty kouluruuasta, ja aikuisina hiihdetään vain puusuksilla. ”Näin me, kaisajaminna, minnajakaisa, kaksi lapsuudenystävää ja äidinkielenopettajaa, sulkeuduimme omaan maailmaamme---” Yhteinen tahti kuitenkin rakoilee, koska Kaisa tuntuu aina ehtivän edelle.

Ja pinnan alla kuohuu, kaiketi molemmin puolin. Sydänystävyys ei olekaan vain onnea, vaan se on myös särkyä ja ahdistusta. Kateutta ja päsmäröintiä, halua mitätöidä toisen itseys tai varastaa se toiselta pois, itselle. Epärehellisyyttä, itsensä peittelemistä. Siis todella tuskallista ja raadollista, kuin ei ystävyyttä ensinkään. Miksi näin? Miksi ystävyys on tällaista? Siksikö, että ”ystävyydessä tärkeää on juuri intensiteetin säätely”, mutta juuri sen kohdalla on menty mönkään – intensiteetti on ollut aivan liian vahva, tukahduttava?

Kyllä, tämäkin teos on syvä: se sisältää runsaasti tärkeitä ajatuksia ja elämän kipupisteitä. Hakalahti on kirjoittanut Sydänystäväänsä paitsi ystävyyttä, myös parisuhdetta, vanhemmuutta ja vanhenevan äidin tyttärenä olemista – juuri sitä aikuisen naisen vaateliasta elämää, joka välillä on aivan liian ruuhkaista ja rosoista. Minnalla ei tosiaankaan ole helppoa: sydänystävä on vaiva ja vastus, mies melkeinpä samaten, poikakin vähän hankala. Ja niin, äitikin dementoituu. Tarinaan mahtuu jälleen myös hienoja oivalluksia ja kiteytyksiä, viisaita havaintoja naisen elämästä. Kuten vaikkapa tämä: ”Miten vähän sitä tiesikään toisten ihmisten taakoista.” Omat taakat niskassaan on toisinaan (vai usein?) vaikea nähdä myös ne toisten hartioita painavat lastit.

Mutkattomaan kerrontaan kietaistuja syviä ajatuksia siis jälleen kerran, juuri sitä mistä olen Hakalahden teoksissa aina niin pitänyt. Miksi tämä lukukokemus sitten oli tällainen, hankala ja vähän vastahankainen? En oikein tiedä. Lukiessani mietin, mitä on tapahtunut: Olenko minä muuttunut vai kirjoittaja? Vai molemmat? En osaa sanoa, onko Hakalahden kerronta tässä jotenkin toisenlaista kuin hänen aikaisemmissa teoksissaan – niiden lukemisesta on jo liiaksi aikaa, että voisin niitä tässä hetkessä tällä tavoin verraten tarkastella.

Saattaa olla, että hetki tämän lukemiseen oli vain väärä. Olen lukenut viime aikoina toisenlaisia kirjoja, enimmäkseen vanhoja ja/tai lyyrisiä. Arkinen mutkattomuus ei puhutellut juuri nyt, ei vaikka se olikin monien hyvien ajatusten täyteistä. Tällaistakin lukeminen toisinaan on: hieman vääriä hetkiä. Olen silti iloinen tästä teoksesta. En olisi lukenut tätä loppuun, ellei tämä olisi ollut minulle lukemisen arvoinen.

En myöskään sano, etten pitänyt tästä – ei sekään olisi totta. Lukeminen oli vain juuri nyt jotenkin vaivalloista: en värähdellyt samaan tahtiin Hakalahden sanojen kanssa. Mutta niin, eiväthän sydänystävätkään aina toisiaan ymmärrä, kuinka sitten kirjoittajat ja lukijat. Aina ei kohdata, mutta onneksi asioita voi puida ja pyöritellä. Sitä paitsi: lukukokemus voi olla hyvinkin antoisa myös silloin, kun se ei ole silkkaa hurmiota. Niin ehkä nytkin.

Luulen, että pulmakohtani oli tässä ennen kaikkea se, etten löytänyt teoksesta ketään, johon olisin todella voinut samaistua tai jonka roolia olisin voinut lukiessani leikisti esittää. En osannut samaistua Minnaan enkä Kaisaan, en edes sivuhenkilöihin. Tunsin olevani eksyksissä, haparoivani turhaan kohti jotakuta, jonka asemaan saisin itseni asettaa. Kärjistykset tuntuivat liian vahvoilta, ja vaikka niissä varmasti onkin vahvojen totuuksien perusta, ne tekivät henkilöistä minulle jotenkin etäisiä. Minnan elämässä oli kurjuutta jo liiaksikin, ja Kaisa oli kerta kaikkiaan kamala. Olen onnellinen, että minulla on sydänystäviä, joiden kanssa ei ole aivan näin vaikeaa, eipä ehkä vaikeaa ollenkaan. Hei vain teille rakkaat, jos satutte olemaan lukuetäisyydellä <3

Suosikkihahmoni kaiken keskellä oli ehkä itseään etsivä murrosikäinen Leevi. Hänessä oli nuoruuden tuskaa ja ristiriitaa, ja sellaisena myös jotakin hyvin totta ja aitoa. Ranteeseen tatuoidussa rauhanmerkissä ja anarkistiasenteessa on jotakin aika söpöä. Ikisuosikkini Hakalahden henkilöistä on silti edelleen Aavasaksan pieneen elämäänsä tyytyväinen Seppo.

********************

Niina Hakalahti: Sydänystävä. Romaani, 224 s. Karisto 2014.

Syksyn syleilyä

Valkea kukkaharso on kypsynyt syksyn punaisiksi suudelmiksi –

mikä ihana syvyys syksyssä onkaan!

Syksy on minulle vuodenajoista rakkain. Jaksan viipyillä sen runollisuudessa vuosi toisensa jälkeen, ihastua taas saapuvaan hämärään ja tunnustella sitä suloista tuoksua, jonka hiipivä lupaus kirpeydestä tuulessa kuljettaa. 

Tänä syksynä sateet vaihtuivat pian taas melkein kesäksi. Kirpeyttä ei vielä ole. On ollut niin lämmintä, että minun syysmieleni on ollut hämmentynyt, kaivannut sitä raikkautta joka tähän hetkeen oikeasti kuuluu. Mieleni ajastus on jo aikaa sitten kulkenut oikeaan syksyyn, siihen jossa on hämärää ja viileää. Aurinko lämmittää yhä niin kuin kesällä, mutta minun sisälläni on jo syksyn suloinen hyssy. Ehkä sisäinen maailma elää omaa tahtiaan ympäröivästä maailmasta piittaamatta, tunnelmoi omissa tunnelmissaan.

Ehkä niinkin, mutta maailma on sittenkin tässä, ympärillä, ja hyvä niin. Täyteläinen maailma, joka runsaudessaan välillä väsyttää, mutta on sentään elämäntuntua täynnä. Alkanut syksy on todellakin ollut täyteläinen. Se on tuonut mukanaan kaikenlaista uutta ja avartavaa, niin kuin syksyyn aina niin hyvin sopii – syksy on uusia alkuja ja mahdollisuuksia täynnä. Siksikin se on niin kiehtova: käpertymisen ja avartumisen suloinen syleily.

Mutta voi, tarinoita olen ehtinyt lukea aivan liian vähän. Enkä niistä vähistäkään lukemistani ole oikein ennättänyt kirjoittaa. Tahtoisin kyllä tarttua kirjaan toisensa jälkeen – lukea ne ja ajatella. Kaikki kiehtovat uutuudet kuiskuttelevat kutsuen kertomuksiaan kohti, ja ihanat klassikot vaikertavat saamansa huomion vähäisyyttä, mutta ei, en tahdo enkä voi lukea niitä kiireellä, tuosta vain, nopsasti silmät ristissä elämys ahmaisten. Olen huomannut, että jos luen liian pikaisesti ja väsynein ajatuksin, liian paljon menee hukkaan. Siksi en tahdo lukea niin. Kirjoittaja ansaitsee kirjalleen aikaa.

Luen siis hitaasti, kiirehtimättä, tarinan kerrallaan. Kirjoitan tarinan kerrallaan. Elän hetken kerrallaan. Vaikka niitä kaikkia onkin ehkä kesken useampia yhtä aikaa, hetkiä ja tarinoita. Elämä rönsyilee, niin myös luettavat ja kirjoitettavat kertomukset. Mutta nyt, tässä, hengitän juuri tätä hetkeä, aamun lempeää sumua.

Astrid Lindgren : Saariston lapset (1965)

-          Nikkarila, sanoi Malin. – Millaisen puusepän luulet täällä asuneen?

-          Nuoren, iloisen puusepän, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti tänne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa ja nikkaroi hänelle juuri sellaiset kaapit, tuolit, pöydät ja sohvatkin kuin toinen toivoi, ja suuteli häntä niin että läjähti ja sanoi, että tämän talon nimi on Nikkarila ja tämä on meidän kotimme maan päällä...

Malin katsoi isään.

-          Tiedätkö tuon kaiken vai keksitkö sen omasta päästäsi?

Melker hymyili hieman ujona.

-          Hm... niin... minä keksin sen. Mutta olisi ollut mukavampaa, jos olisit kysynyt, runoilinko sen.

Kesä ei tunnu tänä vuonna tahtovan väistyä. Aurinko paistaa yhä merkillisen lämpimästi, on melkein kuin kesä vieläkin. Minun mieleni on kuitenkin jo hyvän aikaa tunnelmoinut syksyn kirpeänkuulaita ja hämärtyviä hetkiä – niin se aina tekee, kallistuu kohti syksyä heti elokuulta, etsii syksyn avartavaa tuoksua. Syksyn hiljalleen hiipivässä hämärässä on kuitenkin hyvä muistella myös kesää ja kaikkia sen lämpimiä muistoja – myös niitä ihania tarinoita, joiden maailmoissa kesä osaltaan kulki. Yksi yhteisistä kesäkirjoistamme oli Astrid Lindgrenin (1907-2002) ikihurmaava Saariston lapset (1965).

Astrid Lindgrenin kirjat ovat juuri sellaista erinomaista lastenkirjallisuutta, jolla on sanottavaa sekä lapselle että aikuiselle. Lindgren on lapsilukijaansa kunnioittava ja arvostava kirjoittaja, joka ei pidä lasta liian pienenä, vaan juuri oikeankokoisena: hän kirjoittaa ihmiselle, joka on pienempi kuin suuri, mutta sittenkin hyvin viisas, ajattelevainen ja tarkkaavainen. Ja lapsilukijan rinnalla saa aikuinenkin nauttia syvällisistä, taidokkaasti rakennetuista tarinoista, joilla on aina jotakin tärkeää kerrottavaa myös hänelle itselleen.

Lindgrenin tuotannosta tekee hämmästyttävän ennen kaikkea se, että se on niin runsas ja monipuolinen ja että kaikessa hänen kirjoittamassaan on erilaisuudestaan huolimatta aina – poikkeuksetta! – tietty ansioitunut taso; näin ainakin kaikissa niissä teoksissa, joita itse olen tähän mennessä tullut häneltä lukeneeksi. Lindgren kirjoittaa yhtä hienosti niin lapsen arjesta kuin fantasiamaailmoista ja lennättää tarinoita tavalla, jonka edessä ei kerta kaikkiaan voi olla ihastumatta kerta toisensa jälkeen.

Saariston lapset edustaa Lindgrenin tuotannon nauravampaa puolta: siinä eletään kesää saaristossa, lapsiperheen sattuma- ja tunnerikasta elämää. Kaupunkilaiskirjailija Melker Melkersson tuo perheensä – ihanan isosisko Malinin sekä veljekset Johanin, Niklaksen ja pikku Pellen Saltkråkanin Nikkarilaan kesää viettämään. Vanhan talon katto vuotaa, eikä uunikaan oikein vedä (ainakaan jos ei peltiä avaa!) ja niin, kaikenlaista sattumusta sitä kaupunkilaisille sattuu ja tapahtuu. Mutta elämä on yhtä kaikki kesää ja ihanuutta – elämänmakuista. Omaa väriään tarinaan tuovat myös Saltkråkanin ympärivuotiset asukkaat ja muut saaristossa vierailevat kesävieraat. Ovat Pampula ja Laivuri ja Stina ja tietysti Teddy ja Freddy ja lisäksi kaikki ne mokomat turjakkeet, jotka rohkenevat liehitellä perheen ikiomaa Malinia. Ja ehkä jopa yksi ihan oikea sammakkoprinssi!

Ja ei, ei elämä sentään aina ole vain ja ainoastaan ihanaa – Lindgren on liian rehellinen ja hyvä kirjailija kirjoittaakseen elämän täysin säröttömäksi. Elämään mahtuu aina myös surua, ja Lindgren osaa niin huikean hienosti kertoa myös sen. Enimmäkseen Saltkråkanissa on kuitenkin juuri sitä ihanaa kesän valoa ja hyvä niin.

Samaistuin lukiessani melko lailla isä Melkeriin, ja Melker on teoksen henkilöistä myös ehdoton suosikkini. Lapsena pidin varmasti enemmän ihanasta Malinista, mutta nyt Melker vei kyllä voiton. Hän on hurmaavan epäkäytännöllinen, kirjallisissa maailmoissaan liihotteleva syvien tunteiden mies. Iloitsee kun on iloitsemisen aika ja suree kun on suremisen aika ja kyllä vain, tympääntyy kun kirjoittamista häiritään. Ja voi, saa todellakin hermokohtauksen kun pelkää lastensa puolesta – ylivireä mielikuvitus ei totisesti aina ole hyväksi. Niinpä niin – Lindgrenillä on aivan erinomainen kyky kiteyttää jotakin hyvin keskeistä paitsi lapsista myös meistä aikuisista. (Ja taisipa joku eräänä lukuhetkenä sanoakin kerrassaan näin: ihan kuin äiti! Kyllä lapset aina totuuden tunnistavat!)

Tämä on hieno kirja! Ja todellakin erinomainen kirja kesälukemiseksi, koska tässäkin on suloinen suvi. Mutta sopii tottakai myös syksyyn, talveen, kevääseen – juuri siihen hetkeen jona kaipaa kesäaaltojen lauluja ja auringon lempeitä säteitä. 

Ja niin, tosiaan, ehkäpä vielä selviää myös se, kuinka ihmeellinen on runoilemisen voima. Kenpä siis asuikaan Nikkarilassa joskus muinoin –  asuiko kenties iloinen puuseppä, joka meni naimisiin tuhat yhdeksänsataa kahdeksan ja muutti sinne nuoren, suloisen vaimonsa kanssa...

Aino Suonio (Kallas): Lauluja ja ballaadeja (1897)

Kiitos kirjastolle! Tämä on aarre <3

Miten huikealta tuntuukaan pidellä kädessään kirjaa, joka oikeasti on yli sata vuotta vanha – tämä kappale Aino Kallaksen esikoisrunokokoelmaa Lauluja ja ballaadeja on todellakin painettu vuonna 1897, ja liekö tästä uusintapainoksia koskaan otettukaan. Miten hienoa ja arvokasta onkaan, että kirjasto pitää kätköissään myös tällaisia ihanuuksia! Tässä kohtaa on todellakin annettava tunnustus myös tärkeää säilytystehtävää toteuttavalle kirjastolaitoksellemme. Toivokaamme, että sama jatkuu hamaan tulevaan.

Olen lueskellut tätä suloista teosta aika ajoin, ja nyt oli jälleen palattava sen pariin – teoksen lempeässä viattomuudessa on jotakin ihanaa ja hellivää, mieltä pehmeästi silittelevää. Runossa Runotyttö ”soma keijunen sisähän sipsuttaa” ja sanoo:

”Voi, salli mun istua polvellen,

Sadut kauniit korvahas kuiskailen.”

Niin – ehkäpä runokeijunen todellakin istui Aino Krohnin polvella, kun hän kirjoitti nämä suloiset nuoruudenrunonsa, jotka sitten julkaisi isänsä runoilijanimellä Suonio.

Monet kokoelman runoista kertovat – arvatenkin – nuoresta rakkaudesta, toiveesta saada antaa sydämensä kokonaan. Mikäpä askarruttaisikaan nuoren neidon mieltä enemmän kuin juuri rakkaus. Runossa Sydän poika pyytää tytön sydämestä ”pikku sopukkaa”, ja tyttö vastaa:

”Voi, sä poika vallaton,

Turha pyyntös on!

Sydäntäin en toki ryhdy

Sinun tähtes pirstomaan. –

Mut jos tahdot kokonaan,

Ota vaan!”

Mut jos tahdot kokonaan, ota vaan! Voi, eikös vain tässä olekin jokaisen nuoren tytön suloisin ajatus – saada antaa koko sydämensä, itsensä.

Runot ovat ah-niin-ihanan romanttisia: on ruusuja ja linnoja sekä kukkasiin ja niiden umpuihin vertautuvia ruusuposkisia neitoja. Runossa Nuor' Astri metsästä ratsastava ”mies uljas” sanoo:

”Yks kukka suokaa – ma rukoilen,

Olette ruusunen itsekin,

Sen poimisin kyllä, jos tohtisin.

Ah neitinen!”

Mitä ihanaa, romanttista nuoruudenunelmaa! Enkä voi – en mitenkään! – olla ajattelematta myös nuorta ja kaunista Aino-neitoa itseään – neitoa, joka hänkin oli hyvinkin kuin ruusu.

Runojen maailma on nuorta elämäntuntua ja suloisia unelmia tulvillaan, vaikka ajoittain niissä viivähtääkin myös surumielisyyttä ja pelkoa siitä, että tulevassa haaveet sittenkin sortuvat. Ja hyvä niin – ei nuoren mielen pidäkään liiaksi pelätä elämän kolhuja ja katoavaisuutta, vaan elää, viipyillä ihanissa haaveissaan. Kuten runossa Elämä on ihana sanotaan:

”Kuinkapa voiskaan nuorna

Muistella kuolemaa?

Lempeä sydän sykkii,

Eloa aaltoaa.”

Lauluja ja ballaadeja jakautuu kaikkiaan kolmeen osaan, joista ensimmäinen kantaa kokoelman nimeä ja sisältää kolmisenkymmentä, pääosin loppusointuista runoa. Toinen osa koostuu historiallisesta ballaadisarjasta Edvi ja Elgiiva ja kolmas yhteensä puolestakymmenestä käännöksestä W. Rydbergiltä, Z. Topeliukselta ja H. Heinelta. Näistä kenties juuri Edvi ja Elgiiva enteilee selkeimmin myös tulevaa, 1920-luvun komeita historiallisia kronikoita (ja suunnilleen näin olen muistaakseni jostakin myös lukenut, joten huomio ei ole yksinomaan omani). Paitsi historiallisen tarinan kehyksiä, tämäkin ballaadisarja kantaa myös ajatusta rakastavan naisen surullisesta kohtalosta: miehinen valta tuhoaa aina naisen rakkauden mahdollisuuden. Vaan kuitenkin rakkaus myös kantaa:

”Edvi, vaikk’ uhrina lemmen

Varahin sorrunkin,

Lemmen voima se kestää

Ajoista aikoihin.”

Ja vielä lainaus 19-vuotiaan Aino Krohnin päiväkirjasta – ensimmäinen joulukuuta 1897 hän kirjoitti: ”Runovihkoni on ilmestynyt. ’Sangen sievä ulkoasultaan’ kuten siitä Suomettaressa mainittiin. Miltäkö se tuntuu? Niin, kun sen osaisi sanoa! Olin niin paljon edeltäpäin sitä ja sen ilmestymistä kuvaillut, että nyt, kun se todella on tapahtunut, otan koko asian hyvin tyynesti. Kritiikkiä en lainkaan pelkää – en ainakaan julkista – enemmän kenties yksityistä.” Pian kritiikkiäkin tuli: runoja luettiin lähinnä sievän tyttösen sepitelminä, mikä tietysti suretti ja suututtikin nuorta kirjailijatarta. Onneksi hänellä oli kuitenkin myös uskallusta luottaa mahdollisuuksiinsa, siihen että voisi kehittyä. (Kallas 1954: 30-32.)

Minusta näiden runojen kieli on hyvin kaunista, ehkä hivenen lapsekasta mutta silti – tai juuri siksi! – myös niin suloista. Voi toki olla, etteivät runot ole kirjallisesti erityisen korkeatasoisia, en tiedä enkä välitä, sillä nuoren tytön suloisina sepitelminäkin nämä sulostuttavat lukijansa mietteitä. Ja niin – kyllä nämä kiistattomasti ovat myös osa keskeistä kirjallisuushistoriaamme, onhan kyseessä erään merkittävän kirjailijattaremme esikoisteos, suuren lahjakkuuden ensisävelet. Ihana pieni kirjanen!

KIRJALLISUUSLÄHDE:

Kallas, Aino 1954: Päiväkirja vuosilta 1897–1906. Viides painos. Otava.