sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)



On kesä, tämä ja toinen. Sininen, kirkas taivas ja pehmeitä aaltoja tekevä tuuli. Minä katselen kimaltelevaa Tuusulanjärveä ja kiireettömyys kutittaa poskipäitä – kiireettömyys, tai se, kuinka ajan kerrokset kiertyvät kehäksi ja aika lakkaa ehkä olemasta sellaista kuin se on. Kulta-aika on tässä, nyt, tuulessa joka puhaltaa hiuksia kasvoiltani pois ja vedessä joka välkkyy, kielojen ja pihlajien ihanissa valkeissa kukissa ja talon hiljaisessa kamarissa, jossa hengetär ehkä aivan hetki sitten on nukkunut...




Kiitos kirjastolle!



Menen Aholaan. Ehkä suren, että Jussi ja Venny lapsineen ovat lähteneet kesäksi pois, olisi ollut kiehtovaa tavata heidät. Kentis ihmettelenkin, miksi kukaan jättää tällaisen paikan kesäksi, mutta niin – ehkä se toinen paikka on vielä ihanampi. Tiedän, että Brofeldtit asuvat täällä vuokralla: he eivät maallisesta omaisuudesta piittaa, heille riittää se että saa tehdä sitä mikä on tärkeää (taidetta!). Sieluni vapaudenhaluinen siipi tuntee suloista sisaruutta, iloa ja yhteenkuuluvuutta sen hellivän ajatuksen äärellä, että omaisuus ei ole maailmassa tärkeintä. Ja kyllä, ihailen Jussia, mutta ehkä sittenkin vielä enemmän minua sykähdyttää nyt Venny – ajatus perheensä keskellä työskentelevästä taiteilijattaresta, joka valitsi ja sai molemmat, sekä luovan työn että perheen. Ajattelen taas, että se on mahdollista: olla kokonainen. Että se oli sitä jo silloin – niille, jotka uskalsivat.

Kuusikon läpi kulkiessani kuulen kuinka ne puhuvat, puut. Kun saavun Ainolaan, äänet jäävät taakse ja vastassa on valtava, mykistävä hiljaisuus ennen kuin äkkiä kuulen säveliä – Janneko soittaa, etsii sointujen sopusointua. Katselen puutarhaa ja näen häivähdyksen helmaa, oi, sen täytyy olla itse ihana Aino... Ja nyt, kuljeskellessani, huomaan taas myös ne toisen, omistamishaluisen minäni hurmaantuneet huudahdukset, jotka lakkaamatta riitelevät boheemiminäni vapaudenkaipuun kanssa: Oi, olisipa tämä puutarha minun! Tämä keittiö! Tämä kamari! Kellarin ovella myös hengetärminäni herää, tietenkin, se joka tahtoisi laittaa pitsihattupurnukoita vieri viereen talvea vastaan mutta taipuu yleensä tyytymään haaveiluun, suloisiin tahtoihin joista ei aina tarvitse tulla totta. Ja kyllä, minä ajattelen Ainoa, ihanaa kaunista Ainoa, ja hänen kukkiaan, hänen hennon vartensa kantamaa vahvuutta, ihmisen unelmia ja uskoa itseensä ja siihen mitä tekee, aikoja jotka ovat erilaisia ja ihmisiä niissä.

Suvirannan huvilassa pysähdyn taas ajattelemaan myös ylempien säätyjen kansaan nähden erilaista asemaa. Kai tämä on väistämätönkin, tämä ajatus: eivät nämä ihmiset olleet köyhien torppien lapsia. Ei säätyläistenkään elämä kai toisaalta ole aina ollut taloudellisesti helppoa, on saattanut olla velkaa ja vähävaraisuuttakin, mutta silti: se, että ihmisten mahdollisuudet perustuvat syntyperän sanelemaan eriarvoisuuteen, on väärin. En kuitenkaan voi tuntea kuin riemua siitä, että nämä taiteilijat ovat eläneet, jättäneet meille muistonsa. Muistelen myös Elisabethin lapsilleen kirjoittamia kirjeitä, niitä joita olen hiljakseen lukenut, ja sitä kuinka paljon niissäkin lasketaan rahoja, koetetaan saada ne riittämään. Toisinaan säätyläisillä on ollut myös unelmia paremmasta maailmasta: Eeron veljestä Arvidista tuli tolstoilainen, joka ajatteli ettei kukaan saa elää toisen työllä, ja hänen rinnallaan myös Elisabeth-äiti laittoi kätensä multaan. Eero ei tolstoilaisuutta tosin tainnut hyväksyä. Minä mietin miksi ei ja ajattelen, että tahdon tietää siitä(kin) enemmän.

Päätän taas kääntää kasvoni tuuleen, jatkaa matkaa. Astun kohti Halosenniemeä ja pysähdyn hyväksi aikaa katsomaan taloa etäältä ennen kuin menen lähemmäksi ja kosketan seinien hirsiä, hitaasti kasvanutta puuta jollaista ”ei tämän päivän lannoitusmetsistä enää saa”. Tunnustelen ajatuksia vastakulttuurista ja vaihtoehtoisuudesta ja tartun taas kiinni toiveikkaiseen optimismiin, siihen kuinka ihmisessä yhä on mahdollisuus ymmärtää ja nähdä. Ajattelen sitäkin, kuinka ilmiö yleensäkin herättää tarpeen vastailmiölle ja toivon, että se todella pätee juuri siellä missä vastailmiöitä kaivataan – että ihmiset ymmärtävät useita tärkeitä asioita ennen kuin on liian myöhäistä. Myös Suvirannassa heränneet ajatukset palaavat taas, ne jotka ovat niin totta: että oli aika, jolloin syntyperä todella saneli ihmisen mahdollisuudet valita. Pekka Halonen oli kulta-ajan poikkeus, talonsa menettäneen maalaissuvun poika. Hänellä ei ollut varoja, oli vain lahjoja. Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin. Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei muutu.

Huomaan, että matkani kesäisen järven kauniissa maisemissa saa ajatukseni karkailemaan. Lepuutan silmiäni maisemien ja talojen kauneudessa, mutta tunnen myös monenlaista hämmennystä. Etsin kai myös itseäni, koetan tavoittaa sitä jostakin piian esiliinan ja isäntäväen lukunurkkausten välimaastosta. Eksyn, jälleen kerran, ajattelemaan monenlaisia kysymyksiä maailmasta ja koen etsivää levottomuutta. Tiedän, missä olen, mutta en sittenkään. Ehkä päätän, että kirjoitan näistä kaikista karkailevista ajatuksista joskus myöhemmin jotakin kokonaista, lähden tutkimusmatkalle kohti loputtomia kysymyksiä. Nyt silitän vielä hirsiä, kerään sormenpäihini niiden tunnun. Palaan hetkeksi myös talon asukkaisiin ja pysähdyn ajattelemaan Maijaa, sitä kuinka tahtoisin tietää enemmän myös hänestä: naisesta, jolla hänelläkin oli perhe ja kukoistava puutarha mutta myös oma ura – hän teki käännöstöitä ja opetti pianonsoittoa. Sitäkin kyllä ajattelen, että myös hänellä oli palvelusväkeä, joka antoi arkielämään väljyyttä, vapautti aikaa.

Matkan jatkuessa alan olla hieman hajamielinen, ehkä siksi että ajatuksia on jo niin paljon. Piipahdan kuitenkin myös Syvärannassa, Erkkolassa, Onnelassa, Iloniemessä, Villa Kokkosessa, huviloissa, kirkossakin. Tunnustelen hetken aikaa Uuno Kailaan, Eino Leinon ja Maria Jotunin henkeä – hekin ovat olleet täällä. Samoin täällä ovat kuljeskelleet myös E. N. Setälä ja Lauri Kettunen, kielimiehet joiden nimet muistan vuosien takaa. Entä Martta Wendelin! Oi, ne ihanat pieniruutuiset mökinikkunat ja tähtisilmälapset kerta toisensa jälkeen ikuistanut taiteilijatar! Niin, sitä hän minulle hän on, taiteilijatar, vaikka hän ehkä tekikin ennen kaikkea ”kuvituksia”: minulle hänen kuvansa ovat sielua hellivää taidetta, ikkunoita kauneuteen. Täällä hänkin asui.

Aleksis Kiven kuolinmökissä, tai siinä fiktiossa joksi se on rakennettu, minä olen jo aivan hiljaa. Minun ajatukseni ovat äänettömiä, sumuisia kuin katoava aika. Ajattelen sitä kuinka mennyt katoaa sumujen verhoon eikä kuitenkaan, sillä jotakin siitä sittenkin aina jää: utuisia kuvia, jotka ehkä ovat totta, ehkä tulevien aikojen tarinoita. Ehkä myös kulta-aika on tarina, jossa on jotakin totta ja loput myöhempien aikojen kertomuksia ja merkityksiä.

Matkani Tuusulanjärvellä johtaa lopulta kulta-ajasta modernismiin ja edelleen nykyaikaan. Minusta tuntuu, että minä en kuitenkaan heti ehdi mukaan, minä jään sinne vielä, kulta-ajan tarinaan. Ja kyllä: toivon, että jonakin päivänä alkaa uusi kulta-aika, sellainen joka vielä entistä vahvemmin yhdistää kaiken, mikä ihmisessä on hyvää ja kaunista. Ehkä ajattelen niinkin, että jos pysähdyn ja hengitän  tätä vienoa kesäistä tuulta, kulta-aika saattaa todella olla myös juuri nyt.


**********


Niin: Jos kaipaat kulta-ajan kauneutta, hetkiä joissa taide, luonto ja koti kietoutuvat syleilemään toisiaan, sanoja jotka kenties saavat miettimään myös erilaisten aikojen yhteyksiä toisiinsa ja ajattelemaan ajatuksia jotka ehkä myös itsepintaisesti karkailevat, tavoittelevat mieleen tilaa jossa hyvä ja kaunis on mahdollista siitäkin huolimatta että myös idylleissä on ehkä aina säröjä – niin, jos tahdot matkata sinne missä vaihtoehtoista elämäntapaa kaipaavat taiteilijat pakenivat kiivasta nykymaailmaa jo yli sata vuotta sitten, niin tässä: avaa Tuusulanjärven taiteilijaelämää ja mene. Minä palaan sieltä hiljaa mutta niin kuin aina tällaisilla matkoilla, myös tällä kertaa jotakin minusta ehkä myös jää. Ja ei, en sittenkään vaihtaisi omaa aikaani pois, mutta niin mielelläni lainaisin menneestä kaiken kauniin.


Kiitos Tuusulanjärvi ja Juhanit Salokannel ja Seppovaara!

 
**********


Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää.
159 s. Otava 2005.


**********

Tällä piirtyy ruksi kirjankansibingon ruutuun maisema.


6 kommenttia:

  1. Katja, ihana kirjoitus, jossa sain kulkea mukanasi Tuusulanjärven taiteilijapiireissä.

    " Järnefeltit olivat aatelissukua, Aho papin poika, Sibelius lääkärin. Tällaisia ajatellessani tulen väistämättä miettineeksi sitäkin, mitkä olisivat olleet omat mahdollisuuteni sata vuotta sitten. Tai mitkä yksilön mahdollisuudet tulevat olemaan joskus tulevaisuudessa, jos maailman suunta ei muutu." Näin tämä menee, mutta toisaalta ei rahallakaan lahjaton pärjää loputtomasti, joskin kaikki on tietysti helpompaa. Mieti Aleksis Kiveä. Tai Kaarlo Sarkiaa. Minua aina järkyttää heidän kohtalonsa ja se, miten Aleksis näki lapsena ja nuorena niin paljon nälkää. Eikö todellinen lahjakkuus lyö aina itsensä läpi vaikka harmaan kiven! Lahjaton voi mennä eteenpäin vähän aikaa rahan ja koulutuksen voimalla, mutta etenkin kulttuurissa aito lahjakkuus punnitaan. Ei kansa usko loputtomasti satuun keisarin uusista vaatteista. Hoviväki huutaa: Katsokaa keisarin uusia vaatteita, vaikka keisari kulkee alasti. Jos hoetaan, että joku lahjaton kirjailija tai kuvataiteilija on erinomainen, vaikkei olekaan, niin aika toden näyttää.

    Kiinnostava kirja, kiinnostava kirjoitus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos kommentistasi! Lukumatka Tuusulanjärvellä oli ihana ja ajatuksia lennättelevä... Taidan viipyillä maisemissa ja niiden herättämissä mietteissä vielä pitkään.

      En minäkään usko siihen, että pelkällä rahalla pärjää. Kammoan rahan valtaa ja sen sokaisemia silmiä. Kuitenkin raha on aina auttanut, samoin perheen asema, ja minusta se on asia joka on hyvä huomata ja tunnistaa. Olen ikinonnellinen siitä, että esim. juuri nämä Tuusulanjärven taiteilijat ovat voineet ja saaneet tehdä taidettaan - Aho on yksi ikilemppareitani ja esim. Järnefeltien perhe kiehtoo lahjakkuudessaan minua todella paljon. Surullisempaa on ajatella, kuinka moni lahjakkuus on jäänyt piiloon, kun mahdollisuuksia lahjojen toteuttamiseen ei ole ollut. Totta on toisaalta sekin, että lahjakkuus yhdistettynä sitkeyteen ja sisäiseen paloon (ja ehkä hieman myös hyvään onneen) on se kaikkein suurin ja tärkein voimavara. Lahjakkuus ylipäätään on kyllä myös aika mielenkiintoinen kysymys.

      Tämä oli tosiaan kiinnostava, monia mietteitä herättelevä kirja, joka tarjosi melkoisen vivahteikkaan matkan <3

      Poista
  2. Voi Katja, miten nautinkaan tätä lukiessani - tekstisi sai minut liikuttumaan kyyneliin. ♥ ♥ Olin juuri kuuntelemassa Sibeliuksen Pohjolan tytärtä (yksi minulle rakkaimmista hänen teoksistaan) kun saavuin tänne, ja ah...

    Kävimme viime kesänä kiertämässä Tuusulanjärven taiteilijakohteita kahden rakkaan ystävän kanssa, ja se päivä on unohtumaton. Niin ihanaa kaikki, niin mielenkiintoista, niin suuri ja tärkeä osa suomalaista sielunmaisemaa. Omaakin sielunmaisemaani, niin kuin varmasti niin monen muunkin.

    Olisi paljon sanottavaa, mutta äkkiä olenkin melkein sanaton. Sanon vain: Kiitos!!! ♥ ♥ ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua Sara, sinä olet kyllä sellainen taidehengetär että! Minua nolottaa, kun tunnen esim. tuota musiikkia niin surkean huonosti - niinpä jälleen päätän, että alan matkata kirjallisuuden ohella enemmän myös säveliin...

      Tämä kirja kyllä herätti halun päästä noihin hienoihin maisemiin myös ihan oikeasti... Voi sinua onnellista kun olet siellä ollut! On aina hieman hämmentävääkin ajatella, miten paljon nähtävää maailmassa olisi ja lopulta niin lähelläkin. Toisaalta se on ihana ajatus - tietää että oikean ajan tullen voi lähteä antoisalle matkalle. Minäkin uskon, että Tuusulanjärven maisemat ovat monelle tärkeää sielunmaisemaa, me kannamme niiden kerroksia mukanamme sekä tietoisesti että tiedostamattamme.

      Kiitos ihanasta kommentistasi <3

      Poista
  3. Kiitos ihanasta kävelyretkestä Tuusulajärvellä, Katja! Sinä saat sanat ja vuosisadat hehkumaan!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi Kaisa Reetta! Mukavaa kun lähdit kävelyretkelle mukaan <3 Ajassa kuljeskeleminen on aina niin kiehtovaa...

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!