sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito (2014)


Taide ja taito. Harvoinpa kohtaa sanaparin, joka näin hyvin kiteyttää jotakin siitä merkillisestä kudelmasta, josta kirjoittamisessa kenties on kysymys. En usko, että koskaan kyetään tyhjentävästi määrittelemään sitä, mistä kaikesta kirjoittaminen lopulta koostuu: se on sormien, silmäripsien, sielun ja sydämen toisiinsa limittyvää liikettä, jota on ehkä mahdotonta alistaa määritelmiksi. Mutta jo pyrkimykset ovat usein hyvin mielenkiintoisia, ja parhaimmillaan niissäkin on riemastuttava ripaus siitä todesta, josta kaikki ehkä lopulta koostuu. Niin, taidetta se on ja taitoa, ainakin.





Ostin kirjan joskus viime vuonna,
nyt oli sen aika.



Tämä teos, Kirjoittamisen taide ja taito (2014), ei oikeastaan edes pyri määrittelemään kirjoittamista. Ei, se kiertelee sitä ja tutkiskelee, tarttuu ennen kaikkea käytäntöön mutta myös ajatusten mukana lennähtelevään teoriaan. Hieno ja rikas yhtälö, minä viihdyn. Tiedämme, että teoria sinänsä ei tee kenestäkään hyvää kirjoittajaa, ja onhan toki mietteitä siitäkin, että se saattaa myös tukahduttaa sen, mikä kirjoittajan sanoissa on omaa ja aitoa. Itsekin uskon tukahduttamisen mahdollisuuteen silloin, kun teorialla tarkoitetaan ahtaita kaavoja ja muotteja, joihin kirjoittaminen pitäisi upottaa. Mutta aina teoria ei viittaakaan kaavoihin, vaan toisinaan se saattaa tarkoittaa myös syvää ja monipuolista pohdintaa – sellaista suloisen vapaapoljentoista, kirjoittamisen tapahtumista tutkiskelevaa ajattelua, joka voi hyvinkin antaa kirjoittamiselle yhdet siivet. Parhaiten opettaa tietenkin itse kirjoittaminen, kirjoittaminen ja kirjoittaminen, mutta ainakin tutkivaa kirjoittajaa kiehtoo myös tutkiva kirjoitus kirjoittamisesta. Ja niin kuin tiedämme, lukeminen on joka tapauksessa kirjoittamisen ravintoa.

Olen keskustellut tämän teoksen kanssa sekä kirjoittajana että lukijana. Ne ovat varmasti tapansa mukaan sotkeutuneet toisiinsa, mutta molemmat ovat olleet läsnä myös omana itsenään. Olen kokenut runsaasti samanmielisyyden tunteita ja nyökyttelemisen hetkiä, tunnistanut jo aiemmin ajattelemiani ajatuksia ja kokenut riemastuttavia kirkastuksia kohdatessani kiteytymiä myös niille ajatuksille, jotka eivät vielä olleet löytäneet hahmoaan. Sanoisin siis, että olen lukenut erinomaisen kirjoittamiskirjan, jonka äärellä ajatukseni ovat iloinneet.

Kirjoittamista tarkastellaan teoksessa useista näkökulmista, käytäntö oppiaineen teoreettisen viitekehyksen ympäröimänä. Kyseessä on ”Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen oma julkaisu, ja kaikilla tämän kirjan kirjoittajilla on jonkinlainen suhde oppiaineeseen. --- Kutakin artikkelia voi lähestyä visiona siitä, mitä luova kirjoittaminen ja sen opetus ovat – tai mitä ne voisivat olla.” Artikkeleissa käsitellään mm. kirjallisen perinteen merkitystä, aineiston keruuta, rakenne- ja kertojaratkaisuja, omaelämäkerrallisuutta, palautteen kohtaamista ja kirjailijan työtä julkaisu- ja toimeentulokysymyksineen.

Teos on ennen kaikkea rikas kokoelma pohdintoja – kokoelma, joka ”antaa välineitä käsitteellistää ja kontekstualisoida kirjoittamisen prosessia ja kirjoittajaksi oppimista”. Saattaa olla, ettei tämä puhuttele kirjoittajaa, joka kaipaa suoria ja selkeitä neuvoja ja kenties myös runsaasti kirjoitusharjoituksia. Mutta kirjoittaja, joka rakastaa pohdiskelua, viihtynee erinomaisesti. Melkeinpä rohkenisin suositella teokseen tutustumista niille, jotka tunnistavat itsensä mietiskeleviksi kirjoittajiksi – sellaisiksi, jotka mielellään astuvat myös yli käytännön ja tarkkailevat kirjoittamista myös käsitteellistämisen tasolla.

Yleisen kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby pohtii avausartikkelissaan Luovaa kirjoittamista yliopistossa: opetuksen ”eurooppalainen” malli monia mielenkiintoisia kysymyksiä mm. taiteen tieteellistämisestä ja kirjallisen tradition merkityksestä. Minä nyökyttelen, nyökyttelen ja nyökyttelen. Olen käynyt omat kiivaat kinani niin kirjallisuuden kuin kirjoittamisenkin tieteellistämisestä ja kyllä, luultavasti ne myös jatkuvat yhä ja loputtomiin, mutta samalla olen löytänyt myös tietyn sopusoinnun, jonka turvin voin näitä matkojani jatkaa. Itse asiassa uskon, että taiteen ja tieteen rinnakkaiselo voi näillä molemmilla poluilla olla oikein antoisaa. Ja – kuten Steinby huomauttaa – itse kirjoittamaan opettelu on kuitenkin aina enemmän käytäntöä kuin teoriaa. Se on ennen kaikkea sitä että kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Erityisesti riemastun Steinbyn halusta vastustaa kaavoja ja sitä muottia, joka tuntuu olevan liian hyvin tiedossa sekä meillä Suomessa että muualla:

Tuohon muottiin kuuluu, että teksti ei saa olla kuvailevaa, adjektiivit ovat pahasta, abstrakteja ajatuksia ei saa esittää, eikä mieluiten saa kuvata myöskään henkilöiden tunteita ja ajatuksia suoraan, vaan kaikki on näytettävä havainnoillisesti toiminnan, fyysisten reaktioiden ja repliikkien kautta.

Ehkä en nyt suuremmin karkaa omiin käsityksiini siitä, mitä tällainen muotti kirjallisuudelle tekee. Mutta sanon silti sen, että esimerkiksi adjektiivit ovat minusta tärkeitä: ilman adjektiiveja ei olisi kaunista, ei rakasta, ei hämärää eikä kirkasta, ei pehmeää, ei lempeää, ei suloista, ei – niin, lista on loputon. Sanon myös sen, että toisinaan saattaa hyvinkin olla tarkoituksenmukaisempaa mennä mieleen kuin vain näyttää. Ja sen, että pelkistämisen estetiikka on yksi estetiikan laji, joka parhaimmillaan tuottaa kuin kirkasta runoa, mutta se ei sittenkään voi olla ainoa oikea.

Ja kyllä, riemastun myös tästä, Steinbyltä tämäkin:

Näitä erilaisia kirjoittamisen tapoja ei opi kaavoista vaan malleina toimivista todellisista kaunokirjallisista teksteistä. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että kirjoittamisen opiskeluun tulee yhdistää kirjallisuushistoriaa, kaunokirjallisuuden analyysiä ja kirjallisen traditiomme tarjoamien mitä erilaisimpien kaunokirjallisten tekniikoiden opiskelua.
-----
Kysymyksessä on yhteisössä elävän ihmisen vapaus rakentaa uutta tietoisena siitä, mitä erilaisia kulttuurin tarjoamia vaihtoehtoja hänellä on käytettävissään omien valintojensa pohjana.

Niin, kuinka voisinkaan olla riemastumatta – minä, joka myös uskon kirjallisen tradition merkitykseen ja voimaan. Siihen, että jokaisella uudella kirjoittajalla on kummilahjanaan kaikki ne häntä ennen kirjoittaneiden hienot tekstit, jotka kukin omalla tavallaan kertovat siitä, mitä kirjallisuus on. Juuri siksi lukeminen on kirjoittajalle niin tärkeää, se on lahjasta iloitsemista ja oppimista.

Romaanin rakenteita pohtiva kirjailija Iida Rauma kirjoittaa näin:

Romaanikirjailijan tulisi kirjoittaa siten, että romaanin rakenne palvelee mahdollisimman hyvin romaanin ideaa, joka on täysin kirjailijan itsensä harkintavallassa. Romaanin rakenteen ajatus on siis sama kuin kaikkien muidenkin rakenteiden yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta: hyvän romaanin idea ei ole ennalta määrätty, ja siten kirjailijalla on varsin vapaat kädet muovata rakenteesta millainen tahansa.

Näin se on: romaani on romaani juuri siksi, että se on vapaa. Rauma sanoo myös tämän:

Mitä monipuolisemmin rakenteita kirjallisuudessa käytetään, sitä monipuolisempia ovat myös maailmankuvat ja ajattelu.

ja silloin minä olen jo juopunut: juuri näin, näin! Kohotan lisää maljoja näille kirkkaille ajatuksille! Maailmankuvien monimuotoisuudelle!

Ja kun runoilija ja sanataideohjaaja Timo Harju kuvaa kohtaamistaan runojen kanssa:

Aloin lukea runoja nimenomaan siksi, että ne olivat minulle kohtaamisia. Aiemmin olin ajatellut, että runot pitäisi jotenkin ymmärtää. Runojen lukeminen arvoituksen ratkaisemisen tai koodin purkamisen lähtökohdasta harvemmin tarjoaa voimakkaita lukukokemuksia. Sitten tajusin, että minun ei tarvitse ottaa runoa älyllisesti haltuun. En edelleenkään ymmärtänyt lukemastani paljon mitään, mutta koin, että jokaisessa runossa kohtasin toisen ihmisen.

koen lukemani kanssa lujaa yhteenkuuluvuutta. Huomaan lukevani juuri sitä, mitä tunnen: Että runouden lukeminen ei voi olla ”ratkaisemista”, koska se on kohtaamista. Että se ei voi olla ”ymmärtämistä” tai ”ymmärtämättä olemista”, koska se kokemista, elämistä. Intuition ja sydämen äänen seuraamista. Sitä että ravistuu.

Harju sanoo myös:

Kirjoittajan ei kannata samaistaa runon puhujaa itseensä. Tämä vapauttaa runon puhujan väittämään asioita, joita kirjoittaja ei väittäisi ja olemaan esimerkiksi epämiellyttävä.

Ajattelen heti Edithiä. En sitä, että hänen runojensa puhuja olisi epämiellyttävä enkä ehkä edes väittämistä. Ajattelen kirjoittavan minän vapautta ja vahvuutta, sitä mitä kaikkea hän voi sanoa. Ja kyllä, ajatukseni karkaavat pian myös toisiin vahvoihin kirjoittajiin.

Teoksen loppupuolella kirjailija Kari Levola askeltaa artikkelissaan Kohti kirjallista kenttää. Hän toteaa:

Ainoa mahdollisuus on pysyä uskollisena omalle tyylilleen ja aiheistolleen, kehittäen ja uudistaen niitä, niin kuin jo kirjailijanakin toimiva tekee.

ja sanoo juuri sen, mihin minäkin uskon. Mihin muuhun voisikaan uskoa kuin uskollisuuteen ja rehellisyyteen?

Nyt hengähtelen. Ajattelen runsautta, jota tässä kirjassa on. Ajatuksia siitä, että kirjoittaminen on tutkimista, askeltamista. Että kirjoittaminen on myös diskursiivista vallankäyttöä. Ajatuksia on paljon, mutta kuten Rauma sanoo, kirjoittaminen on ennen kaikkea rajaamista. Siksi minunkin on rajattava kirjoitukseni ja jätettävä pois monia kurkistuksia tähän mielenkiintoiseen ja monipuoliseen kirjaan. Toivottava, että se löytää myös toisia kurkistajia.

Siteeraan teosta kuitenkin vielä kerran. Kirjailija ja luovan kirjoittamisen yliopisto-opettaja Niina Repo pohtii teoksen päättävässä artikkelissaan kirjailijan niukkaa toimeentuloa ja henkisiä haasteita. Helppoa ei aina ole, mutta

Kirjoittajan kannalta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin halu kirjoittaa, halu kertoa juuri tämä tarina ja jos halua löytyy, on kaikki muu kestettävissä.
Ei siis muuta kuin matkaan.

Matkan varrella voi viivähtää vaikka tämän teoksen äärellä. Ainakin minun matkallani tämä oli virkistävä keidas, sellainen syvänvehreä ja ravitseva. Luultavaa on, että tulen palaamaan tämän virvoittaviin sanoihin kerran jos toisenkin. Matkan määränpäästä ei tiedä, mutta ehkä tärkeintä ja arvokkainta onkin jälleen kerran matka itse. Se, että kirjoittaa.


********************


Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito. 272 s. Atena 2014. 



10 kommenttia:

  1. Hieno, analyyttinen ja insprioitunut (inspiroiva!) kirjoitus upeasta kirjasta! Tuo sitaatti Iida Raumalta on niin osuva, koetan pitää sitä ohjenuoranani kirjallisuutta analysoidessani, kenties myös joskus jotain omaa juttua kirjoittaessani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Maria! Tämä todellakin on hieno teos - niin inspiroiva, että väkisinkin inspiroituu :) Iidan Rauman, kuten muidenkin teoksen kirjoittajien, ajatukset ja kiteytykset ovat niin ihanan kirkastavia, että niihin tuntee pakottavaa halua tarttua...
      Iloa sinulle kaikkiin kirjallisiin puuhiisi :)

      Poista
  2. Niin innostavasti kirjoitat tästä kirjasta, että minun täytyy mahduttaa se tämän vuoden lukulistalle.

    Miten vapauttava sanoma kirjalla onkaan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta ja ihanaa, jos innostut tarttumaan tähän! Toivottavasti teos on sinulle yhtä hieno ja antoisa kuin minulle - minulle tämä tosiaan oli ihanan kirkastava ja ja kyllä, vapauttavuudessaan myös hellivä opus... Mielenkiinnolla luen aikanaan ajatuksiasi tästä, jos ja kun niitä joskus kirjoittelet :)

      Poista
  3. Ihanaa. Selvästikin tutustumisen arvoinen kirja - ja tutustumiseen innostava kirjoitus! Kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kristiina, kiitos kommentistasi <3 Saat opuksen lainaan valmiiksi viivailtuna ja huutomerkitettynä :) Toivottavasti se on sinullekin oikein antoisa!

      Poista
  4. Jukra, miten kiinnostavaa. Jäin erityisesti miettimään esiin ottamiasi Harjun ajatuksia runoista. Kyllä vaan, minäkin olen lukenut runoja nimenomaan ymmärtämisen lähtökohdasta. Tämä on johtanut siihen, että olen tullut karkottaneeksi itseni runoudesta. Luulen, että monella muullakin on tämä sama. Luin tänään juuri pätkän Gilles Deleuzia ja kun yhdistän siihen sen, mitä tässä kirjoitit, niin totean: Hiiteen ymmärtäminen. Ei ymmärtäminen ole mikään runouden tai taiteen ylin ja korkein arvo. Tämä tuli niin esiin kun juuri luin Nabokovia. Luovuin kaikesta ymmärtämisestä. Bloggauksesta on tulossa sen mukainen, kunhan valmistuu.

    Kirjoituksesi sai miettimään myös blogin kirjoittamista. Mitä kirjoituksillani haluan välittää? Monesti viime aikoina enemmänkin ehkä tunnelman ja kokemuksen kuin jonkinlaisen tiivistyneen esitelmän itse teoksesta. Siksi myös niin pidän kirjoituksistasi, koska niissä on paljon hengitystilaa. Saa rauhassa vaikka huokailla välillä. Katsella ikkunasta ulos. Palata tekstiisi.

    Kaikin puolin kiinnostava esitys on tämäKIN kirjoituksesi. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta, ajatuksia polveilevasta kommentistasi Omppu! Muistan, kuinka nuorena kirjallisuuden sivuaineopintoja aloittelevana neitosena hieman pelkäsinkin runoja - sitä, että ymmärrän ne "väärin". Ajattelin kai, että on joku "oikea" ajatus, joka runoista tulee löytää. En oikein edelleenkään tiedä, mistä tuo ajatus tuli. Runousopin perusteistako? Silloin, kun vielä nuorempana luin Södergrania, en tainnut juuri välittää "ymmärtämisestä", luin vain, otin runot sellaisina kuin ne minulle olivat.

      Niin tai näin, sitkeä ajatus se oli, tuo kerran herännyt oikein ymmärtämisen välttämättömyys, eikä se oikein ottanut lähteäkseen. Varmasti monella tosiaan on ollut ja on tämä sama kahlitseva kehys. Runouden kannalta se on surullinenkin, koska se saa runot näyttäytymään jonakin ”vaikeana”, jota vain harvat ja valitut voivat ”ymmärtää”. Ei se niin saisi olla, runon tulisi olla vapaa kohdattavaksi. Minäkään en ehkä "ymmärrä" mitään mutta mitä siitä. Minä kohtaan. Koen. Tanssin runojen sanoissa, omaan epärytmiseen tahtiini.

      Sinun kirjoituksesi ovat tunnelmaa ja ajatuksen syvyyttä tulvillaan ja juuri se tekee niistä niin hienoja, sinun kätesi ja mielesi jälki. Kirjat, joista kirjoitat, ovat minulle melkeinpä poikkeuksetta vieraita, mutta uskon että olet vanginnut juuri niiden tunnelman. Muutama näistä kirjoista huutaakin nyt lukupinossani aika vaateliaana... Ja nyt odottelenkin taas innolla tuota tulevaa kirjoitustasi!

      Minäkin mietin toisinaan myös näitä blogikirjoituksiani. En oikein tiedä mitä nämä ovat. Sitten päätän taas lakata miettimästä. Ovat mitä ovat. Sinä saat sanoillasi harhailevat kirjoitukseni kuulostamaan jotenkin kauniilta, lukemisen arvoisilta. Kiitos sinulle siitä <3

      Poista
  5. Kirjoittamisen taide ja taito oli minulle tuskallinen luettava, joka eteni hitaasti. Pidin kirjan aiheesta ja sisällöstä, mutta kävin omilla rajoillani formaatin kanssa. Lopulta suivaannuin ja painoin nappia print. Nappasin kansion ja luin siitä. Olen ihan valmis myöntämään, että minua ei ole tarkoitettu e-kirjoihin. Tosin tämä oli pdf.

    Minähän luen myös dekkareita. Latasin koneelle Jo Nesbøn. En edennyt lukemisessa. En ole lukenut kirjailijaa aiemmin, mutta uskallan epäillä, että vika oli minussa.

    Kirjoittamisen taide ja taito on kuitenkin kirjan, jonka haluan omaksi - kirjana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Ulla! E-kirjojen lukeminen on aina vähän raskasta. Eikös muuten joku ole jo ihan virallisestikin sanonut, että ihminen hahmottaa lukemansa paremmin paperilta? Minä ainakin hahmotan plus että pidän paperista sormenpäissä. E-kirjojakin täytyy esim. tuolla opintopuolella tietysti aina välillä lukea, kun kaikkia opuksia ei saa näppärästi kotisohvalle. Varmasti tätäkin teosta on mukavampi lukea ihan oikeana kirjana, hahmotella sen sanomia sivu sivulta, vaikka vähän kynälläkin piirrellen :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!