keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Eino Leinon kirjeitä Ainolle ja Onervalle







Onervalle 7.1.1915:

Sinä korkea, korkea pohjantähti! Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut Sinun vertaistasi. Olen ylpeä siitä, että olen joskus tuntenut, että minulla on ollut metafyysillinen onni elää samassa aikakaudessa kuin Sinä ja että olet minua joskus huomiollasi kunnioittanut.


Voi Eino. Olen lukenut kirjeitäsi Aino Kallakselle ja L.Onervalle. En tiedä, onko se ihan oikein, mutta ehkä jälkipolvien uteliaisuus ei sinua voi enää vahingoittaa. Aina aika ajoin mietin, mikä oikeus meillä oikeastaan on edesmenneiden ihmisten sielunelämään, enkä oikeaa vastausta oikein tiedä. Ehkä on niin, että meillä sekä on oikeus että ei ole. Ehkä niinkin, että tietty hyväntahtoisuus ja pyrkimys ymmärtää teitä ja maailmaanne jotenkin pyhittää uteliaisuuden, tekee siitä jotakin muuta kuin tirkistelynhalua. Aikanne kiteytyminä te kasvatte myös itseänne suuremmiksi. Ja sitten, niin, onhan niinkin että eiväthän esimerkiksi kirjeet sittenkään kaikkea kerro...


Ainolle 26.2.1917:

On kenties hyvä, että tunnen niin vähän Teitä ja tiedän niin vähän yleensä siitä Aino Kallaksesta, miksi elämä Teidät on muodostanut. Näen Teidät suurena elämänsynteesinä, joka pakottaa minut etsimään esille jotakin samantapaista – ja kuitenkin niin toisentapaista omasta syvimmästä olemuksestani. Siis sanalla sanoen: tilintekoon. Että se myöskin on pakottava minut minut sisäiseen suursiivoukseen, jonka rinnalla tämä nykyinen on pelkkää lastenleikkiä, siitä olen jo nyt varmasti vakuutettu.


Kun kohtasit Ainon, elämäsi ei tainnut olla turhan helppoa. Taiteilijaelämä oli vaatinut veronsa, ehkäpä elämänpettymyksetkin. Onerva oli mennyt naimisiin Leevi Madetojan kanssa, pohjantähtesi antanut itsensä toiselle, ja olihan niitä eroon päättyneitä avioliittoja takana sinullakin. Voi sinua, lasta heleän heinäkuun.


Onervalle 7.9.1908:

Minä rakastan sinua, Onerva. Ja minä tarvitsen sinua. Sinä olet välttämätön minulle ja välttämätön juuri nyt. Et missään muualla ole sinä tällä hetkellä niin välttämätön. Etkä sinä saa koskaan jättää minua etkä koskaan suuttua tahi loukkaantua minulle jostakin olentoni erikoisuudesta.


Onervaan sinulla oli aivan erityinen side, eikö niin, elämänmittainen. Hänelle kirjoittamiasi kirjeitä lukiessani minusta joskus tuntuu että sinä todella ajattelit niinkin, että hän oli sinun luomuksesi... Että sinulla oli häneen erityisoikeus... Että hän oli sinun, sinun, sinun... Muistatko, kirjoitit näinkin: Minun tehtäväni on ollut uneksia esille sinut. Oma tehtäväsi on tehdä unelmasta todellisuus. Ehkä sinussa oli myös sydänsurua... kyllä, sinussa oli...


Ainolle 27.5.1917:

Te olette mitä Teistä kuvittelen. En uskonut itselleni enää koskaan tällaista ihmettä tapahtuvan. Olin mielestäni jo elänyt elämäni ja päättänyt levätä rauhassa, s.o. mädätä miellyttävällä tavalla, tietysti tehtyäni sitä ennen tilini ja heitettyäni leiviskäni Herrani Jumalan eteen. Silloin tulitte Te. Ja tapahtui suurin ihme minun elämässäni: tunsin kohdanneeni jotakin itseäni korkeampaa. Vertaiseni olen kerran tavannut, ja sekin oli silloin jo ihme mielestäni. Te olisitte voinut tulla vain hiukan ennen. Mutta arvattavasti minä en silloin olisi ollut vielä kyllin kypsä Teitä ymmärtämään ja arvostamaan.


Tiedätkö, meillä on jotakin yhteistä: olemme molemmat näiden naisten, Ainon ja Onervan lumoissa. (Ja eikö niin, että ”vertaisesi”, jonka kerrot aiemmin kohdanneesi, oli juuri Onerva?) On jotenkin kummaa ja kiehtovaa, että olet rakastanut juuri näitä naisia, jotka molemmat ovat minullekin niin tärkeitä...


Onervalle 2.7.1908:

Onerva, minä rakastan sinua jokaisella hermonpäälläni ja verisolullani. Sinä vaikutat juuri tällä hetkellä minuun hyvin aistillisesti. Kuuma henkäys käy ylitseni. Minä tahtoisin suudella sinua yli koko ruumiin, niskaan, kaulaan ja kaikkiin jäseniin. Juuri nyt tahtoisin minä sinut, Syväsalmen tyttö. Enkä minä suinkaan rakastaisi sinua nyt puhtaasti ja viattomasti ja vienosti ja viileästi, mutta tuiki paheellisesti, sillä kaikki pahat voimat ovat liikkeellä tänä yönä, etkö tunne sitä?


Niin, tietenkin rakkautemme heihin on erilaista. Mutta rakkautta se on silti, minullakin. Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että rakkauden käsitettä käytetään liian kepeästi. Varmasti niinkin. Silti minä rohkenen sanoa, että minäkin rakastan. Minun rakkauteni on sielujen kohtaamista sanoissa. Ajattomuuden astumista ajan rinnalle. Ja niin, kun luen sinun kirjeitäsi heille, luen tietenkin myös heitä, ajattelen heitä lukemassa sinun sanojasi, sitä miten heidän kätensä ovat pidelleet kirjeitäsi ja mitä he ovat niiden äärellä ajatelleet...


Ainolle 22.10.1917:

Sillä tiedä, Aino Krohn, että minä rakastan Sinua! Lienen sanonut sen Sinulle monta kertaa ennenkin, mutta en koskaan näin syvästi, hellästi ja vakavasti. Myöskin tiedä, etten missään suhteessa ole arvoisesi. Mutta jos voin olla Sinulle jotakin, niin koetan. Seison joka tapauksessa sillä kallioluolan kohdalla, josta kuulen äänesi, olen aina kuuleva. Siis puhu!


Voiko elämänsä aikana rakastaa näin vahvasti kahta? (Ja niin, olihan myös ainakin Freya, nuoruudenrakkaus ja ensimmäinen vaimosi.) Rakkauden ikuisuuskysymys, eikö niin. Kirjallisuuden henkilöhistoria kirjoittaa sinut ja Onervan toistenne rinnalle, samoin sinut ja Ainon. Sekä Onervan että Ainon kohdalla viitataan myös sinun merkitykseesi heidän kirjalliselle luomistyölleen. Tietenkin sinulla on ollut merkitystä. Samoin kuin heillä sinulle, eikö niin. Sinä kirjoitit heille molemmille. Siinäkin, mitä julkaistiin. Se vain on harvemmin kirjallisuushistoriassa muistettu, se kuinka rakastetut ovat aina inspiroineet myös miehiä ja jättäneet jälkensä heidän työhönsä. Naisten teoksia on niin paljon innokkaamin luettu omalämäkerrallisina. No niin, en mene tähän nyt enempää, en kirjallisuushistorian epäkohtiin enkä eletyn elämän ja sepitteen sekoittumiseen. (Huomaatko muuten, käytät hänestä nimeä Aino Krohn, pyyhit pois avioliiton siteen... Huomaat, tietenkin.)


Onervalle 19.2.1912:

Monta kertaa olen kipeästi kaivannut Sinua. Meidän välillämme on siteitä, jotka eivät katoa milloinkaan. Elämä on unelma. Mutta meidän unelmamme luovat elämää.


Älä pelkää: minä en kysy, kumpaa rakastit enemmän ja todemmin. Siihen on ehkä vastaus, ehkä ei, mutta minä en sitä tarvitse. Luulen, että se on ollut ennen kaikkea erilaista rakkautta, kohteidensa ja sinun elämäsi hetkien näköistä. Niin, kukin elämänhetki ja kukin rakastettu tekevät rakkaudesta omanlaisensa. Ja minä uskon, että sinä rakastit heitä molempia. Ja niin, tiedäthän, en minäkään voi heitä, näitä sinun rakastettujasi, mielessäni järjestää, valita toista tärkeämmäksi ja rakkaammaksi, vaan rakastan heitä molempia. Hengitän heitä heidän sanoistaan, siitä mitä he ovat maailmalle ja juuri minulle maailman osana jättäneet...


Onervalle 1.9.1908:

Ja sinä! Ole aina minun! Älä milloinkaan hylkää minua! Pyhä, pyhä, vierelläni! Muista kuka olet ja kuka minä olen. Ei ole toista niin vertaista paria tämän taivaankannen alla. Ja meillä on kummallakin elämäntehtävämme, suuri elämäntehtävämme, jonka me vain yhdessä voimme täyttää. Me emme enää eroa milloinkaan. 


Kumpaakaan sinä et lopulta saanut. Mutta teidän kohtalonne kietoutuivat toisiinsa ja jäivät elämään kertomuksina jotka eivät koskaan kuole. Näethän sen, eikö niin. Sano terveisiä heille kummallekin, sanothan. Näkisinpä, miten sielut siellä jossakin tanssivat toistensa vierellä. Miten jalat koskettavat pilviä ja kädet toisiaan, miten katseet askelten tahdissa kohtaavat...


*****


Eino Leino: Kirjeet L. Onervalle. Otava 1960.
Eino Leino: Kirjeet Aino Kallakselle, ystäville ja yhteisöille. Otava 1962.
Toimittanut Aarre M. Peltonen.


*****

Teille, hyvät lukijat, toivotan kaunista Einon Leinon ja runon ja suven päivää!



6 kommenttia:

  1. Kauniit kirjeet, kaunis postaus <3 Surullista ettei Leino lopulta saanut kumpaakaan... Ehkä hän ei lopulta olisi osannutkaan valita. Minunkin pitäisi varmaan lukea heiltä jotain, runoja tai kirjeitä :) Kiitos kun tutustutit minut näihinkin runoilijoihin ja teet heistä kuolemattomia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanan ilahduttavasta kommentistasi Pearl Clover <3 Ihanaa ajatella, että olet kohdannut näitä hienoja runoilijoita ja kirjailijoita juuri täällä kamarissani.

      Leino ei tosiaan saanut lopulta kumpaakaan, mutta suhde Onervaan muuttui syväksi ystävyydeksi ja varmasti Leino kantoi Onervaa mukanaan koko elämänsä ajan niin kuin Onervakin Leinoa. Suhde Kallaksen kanssa oli myöhäisempi, mutta voimakas sekin.

      <3

      Poista
  2. Leino tarvitsi muusansa kirjoittaakseen hienoja runoja, kuolemattomia runoja. Hieno postaus, kiitos Katja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja miten ihanat, kiehtovat muusat Leinolla olikaan! Kiitos Mai <3

      Poista
  3. Kiitos Katja upeasta Leinon päivän postauksesta! Olen tutustunut vain Leinon Onervalle lähettämiin kirjeisiin - Hannu Mäkelän toimittamassa teoksessa Virta venhettä vie. Rakkaus Ainoon näyttäytyy näissä kirjeissä ihan yhtä aitona ja tulisena.

    Ihanaa Einon ja runon päivän iltaa sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle kommentistasi Kaisa Reetta <3 Enpäs muuten olekaan lukenut tuota Virta venhettä vie, Mäkelän Nallen ja Mopen sen sijaan olen :) Millainen mies lienee rakkaudessaan ollut tämä heinäkuun lapsi... Hienoja kirjeitä hän rakastetuilleen ainakin kirjoitti...

      Ihanaa Einon päivän iltaa myös sinulle <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!